Annikki Sunin muistolle

Päivi Kosonen muistelee Annikki Sunia:


Kasvoin ranskalaisen proosan rytmiin ja hengitykseen pitkälti Annikki Sunin suomennosten myötä. Simone de Beauvoirin, Marguerite Durasin, Jean Marie le Clézion, Michel Tournierin, Nathalie Sarrauten monet kaunokirjalliset teokset olen luultavasti kaikki lukenut ensin Annikki Sunin suomennoksina, ja sitten vasta, saatuani suomentajan laatutakuun, tarttunut alkuteokseen. 1980-luvun kirjallisuuden opiskelijoille Annikki Suni oli nimi – ja on edelleen.

Tapasin Annikki Sunin vasta vuonna 2008. Olin tuolloin myöntämässä yhdessä Anna-Maija Viitasen ja Risto Niemi-Pynttärin kanssa käännöskirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoa Annikki Sunille Marcel Proustin teoksesta Jälleen löydetty aika. Juhlaesitelmää pitäessäni en malttanut olla katsahtamatta kääntäjään itseensä. En nähnytkään uupumusta ja pitkästyneisyyttä, vaan Annikki Sunin kiinnostuneen kirkkaat silmät, jotka hymyilivät ja kannustivat jatkamaan. Se on elämäni tähtihetki: hymyilevä tunnustus Annikki Sunilta, huippukääntäjältä ja vanhemmalta naiskollegalta. Jälkeenpäin, tavatessamme kirjallisissa piireissä, juttelimme kuin vanhat tutut. Ja aina hänen silmänsä hymyilivät.

Suomessa ei ole hänen veroistaan ranskalaisen kirjallisuuden tuntijaa. Jään kaipaamaan myös Annikki Sunin lempeää hymyä ja ennen kaikkea häntä itseään ihmisen mittaisena kirjallisuuden välittäjänä ja tulkkina.

Suomentaja Annikki Suni on kuollut

Päivi Brink kirjoittaa:

Arvostettu ja palkittu ranskalaisen kirjallisuuden suomentaja Annikki Suni on kuollut. Hän suomensi 1970-luvulta alkaen yli sata kirjaa muun muassa Madame de La Fayettea, Marcel Proustia, Simone de Beauvoiria, J. M. G. Le Clézio'ta, Marguerite Durasia, Michel Tournieria ja Andreï Makinea.

Me ranskalaisen kirjallisuuden ystävät olemme hänelle loputtoman kiitollisia nautinnollisista lukuhetkistä, jotka hän meille välitti.


”Mutta jos minulle suotaisiin voimia niin pitkään, että saisin viimeistellä teokseni, olin ennen muuta päättänyt kuvata, vaikka se saisikin ihmiset näyttämään hirviöiltä, sitä miten heillä on tilassa varattuun vähäpätöiseen paikkaan verrattuna määrättömän laaja ja merkittävä paikka – koska he kuin vuosien syvyyksiin uponneet jättiläiset ulottuvat yhtä aikaa elämänsä kaukaisiin aikakausiin, joiden väliin on niin moni päivä pujottautunut – paikka Ajassa.”

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Jälleenlöydetty aika. Suomennos Annikki Suni. Otava 2007.

Venäläinen nykyrunoilija Sergei Zavjalov

Kuvalähde: Poesia

Päivi Brink kirjoittaa:

Poesia julkaisi keväällä venäläisen runoilijan Sergei Zavjalovin runokokoelman Joulupaasto (suom. Jukka Mallinen), ja nyt kokoelmaan voi tutustua myös arvioiden kautta. Kustantaja esittelee runoilijan näin:

"Sergei Zavjalov (s. 1958) on Venäjän arvostetuimpia nykyrunoilijoita. Hän nosti ensimmäisenä venäläisessä kirjallisuudessa esiin postkolonialistiset teemat ja suomensukuisten kansojen tilanteen. Zavjalov on vaikuttanut Venäjällä toisinajattelijoiden kaunokirjallisessa liitossa Club-81:ssä, ja hänet on palkittu mm. arvostetulla Andrei Belyi -palkinnolla. Zavjalov asui Suomessa vuoteen 2010 saakka. Häneltä on suomennettu aiemmin Melika (ntamo, 2007)."
http://www.poesia.fi/sergei-zavjalov/

Kokoan tähän joitakin linkkejä, joissa runokokoelmaa ja runoilijaa esitellään:

Keskisuomalainen, Hannu Waarala:
http://www.ksml.fi/uutiset/viihde/kirjat/sergei-zavjalov-joulupaasto/1227450
"Zavjalovin teksteissä runous antaa puheoikeuden niille, jotka virallinen historiankirjoitus haluaa lakaista maton alle."

Suomen Kuvalehti, Riitta Kylänpää:
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kohtaamiset/sergei-zavjalov-ja-sininen-rusetti
"Zavjalov on Venäjän arvostetuimpia nykyrunoilijoita. Volgansuomalainen asui puolenkymmentä vuotta Helsingissä, opiskeli suomea, mutta muutti pari vuotta sitten Sveitsiin hänen puolisonsa saatua Zürichin yliopistosta kirjallisuuden professorin paikan."

Runotapahtumat verkossa, Zavjalov vieraili Helsingissä huhtikuussa:
http://www.runotapahtumat.net/2012/04/tuli-savu-sergei-zavjalov-helsingissa.html
"Joulupaasto on historiallinen kollaasirunoelma, joka nostaa Leningradin piirityksen esiin Auschwitzin ja Gulagin veroisena tragediana."

Helsingin Sanomat, Pauli Tapio:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ven%C3%A4j%C3%A4+puretaan+palasiksi/HS20120722SI1KU02hc9
"Vuonna 2007 julkaistun Melika-käännösvalikoiman runot olivat rikkinäisellä venäjällä ja pastisseilla leikitteleviä tekstiraunioita. Joulupaastossa runouskäsitys on toisenlainen. Keinot ovat muuttuneet proosallisemmiksi. Samalla myytin ja identiteetin etsijästä on tullut yhä selkeämmin niiden murtaja ja kyseenalaistaja."

Kiiltomato, Esa Mäkijärvi:
http://www.kiiltomato.net/sergei-zavjalov-joulupaasto/
"Runoilija on määritellyt Venäjän valtion Volgan länsipuolella sijaitsevan Mordvan tasavallan häikäilemättömäksi miehittäjäksi. Kansansa särkyneestä identiteetistä kirjoittavan Zavjalovin runot kertovat ennen kaikkea muistin ja kielen tuhoutumisesta, mutta myös laajemmin todistamistamme lopun ajoista."

Muista myös tämä Tomi Huttusen esittely venäläisen kirjallisuuden käännöksistä vuonna 2012 Café Voltairessa:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2012/01/venalaisen-kirjallisuuden-vuosi-2012.html

Café Voltairessa myös Parnasson jutusta, jossa kerrottiin pietarilaisista runoilijoista:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/05/pietarin-runoilijaryhmat.html

PS.
Viimeisimmän tietoni mukaan Café Voltairen Venäjä-osa Kenen aika? julkaistaan Turun kirjamessuilla.

Ajan vääjäämätön juoksu ja post-fordistiset verkostot

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Brooklyniläisen Jennifer Eganin satiirinen teos A Visit from the Goon Squad (2010) on uudenlainen fiktio. Teos on suomennettu nimellä Aika suuri hämäys (2012, Tammi). Ymmärrän nimen kääntämisen vaikeuden. Ehkä viittaus ajan vääjäämättömään kulumiseen olisi toiminut paremmin? Yksi kirjan hahmoista toteaa “time’s a goon, right?”, millä hän viittaa juuri ajan kulumisen julmaan vääjäämättömyyteen. Ajan kuluminen on Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan inspiroimana yksi teoksen keskeisistä teemoista. Se kertoo siitä, miten elämänpolut mutkittelevat odottamattomien käänteiden myötä ja aika kuluu sukkelasti nuoruuden odotukset kerkeästi haalistaen. Henkilöhahmojensa tarinaa seuratessaan kirja kurottaa paitsi menneisyyteen myös tulevaisuuteen 1960-luvun lopusta 2020-luvulle. Aikaa ei seurata lineaarisesti, vaan menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat kerronnassa läsnä samanaikaisesti.

Mikä tekee Eganin teoksesta uudenlaisen? Yhdellä virkkeellä ilmaistuna: hybridin muodon viihdyttävyys ja uudenlaisen todentunnun luovan kokemuksellisuuden korostaminen. Hybridiys ei tarkoita Goon Squadin kohdalla vain kirjallisuuden lajityyppien rajanylityksiä ja yhdistämisiä. Ajan hermolla sykkivä teos kuvaa niin muodon kuin sisällön tasolla eri medioiden risteävän läsnäolon ja testaa samalla lajityyppien hybridisoitumisen mahdollisuuksia. Tässä se onnistuu luontevasti herättämättä vaikutelmaa teennäisestä kikkailusta. Intermediaalista vuorovaikutusta se testaa poimuttamalla vaikutteita lähinnä populaarimusiikista, televisiosta ja elokuvasta. Teos kokeilee myös PowerPoint-muodolla, mikä on herättänyt hämmästystä ja ihastusta. Se, mikä tekee PowerPoint-jaksosta onnistuneen, on tapa, jolla se sukeltaa 12-vuotiaan henkilöhahmon ja hänen veljensä kokemukseen ja ilmaisuun.

Teoksessa ei ole juonta eikä selkeitä henkilöhahmoja. Jotkut hahmot nousevat kokonaisuudessa keskeisemmiksi. Jokainen luku keskittyy eri henkilöhahmon perspektiiviin. Moniäänisyyden hyödyntäminen on jo vakiintunut nykyromaanin konventio, mutta Goon Squad tuo siihen uusia sävyjä. Luvuissa on televisiosarjoille ominaista episodimaisuutta. Eri henkilöhahmoihin fokusoivat jaksot hyödyntävät eri tyylejä kahliten lukijan taidokkaasti erilaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin muistuttaen samalla tavoista, jolla nykymaailmassa kasvavassa määrin jaetaan kokemusten moninaisuutta. Sivuhenkilöhahmojen tarinat toimivat kuin vinyylilevyn b-puoli. Ne tuovat teemoihin ja tapahtumiin tarinaa omalaatuisesti rikastuttavia nyansseja. Ne kiinnittävät huomion elämänkulkujen eriskummallisiin detaljeihin, jotka konventionaalisessa romaanissa jäisivät juonenkehittelyn ja selkeiden keskushenkilöhahmojen jalkoihin.

Kirjassa ihmiselämät rihmastoituvat kokonaisuudessa orgaanisesti haarautuvaksi verkostoksi, jota ohjaavat yhtäältä paikat (mm. Kalifornia, New York) ja toisaalta jaetut harrastukset ja intohimot. Musiikki on yksi keskeinen kirjan ihmisiä yhteen kytkevä asia. Yksi kirjan henkilöistä Bennie Salazar soittaa teini-ikäisenä anarkistisessa punkbändissä, ajautuu nuorena aikuisena musiikkibisnekseen, menestyy luomalla oman levymerkin ja rikastuu suuryhtiökapitalismin myötävaikuttamana. Hän läpikäy teknologian aiheuttamat murrokset, joita ovat siirtyminen analogisesta digitaaliseen äänitykseen sekä sosiaalisen median tulo. Kirja muistuttaa laajemminkin murrosten hengästyttävästä vauhdista ja luo kriittisen katseen post-fordistiseen verkostotalouteen, jossa kuluttajia ohjaillaan joustavilla, kekseliäillä ja yksilöllisyyttä hämäävästi korostavilla tavoilla ja jossa kapitalismia palveleva, addiktoiva teknologia tuo jatkuvasti muutoksia. Kirja ei yksinkertaista tai asetu ilmiöiden ulkopuolelle. Päinvastoin, se tarkastelee länsimaista elämäntapaamme pyrkimällä tavoittamaan sen monimuotoisuutta. Monimuotoisuudessa piilee lukemattomia haarautuvia suuntia, jotka voivat sisältää myös yllättäviä mahdollisuuksia.

Eganin tavassa kirjoittaa on vapauden ja vaivattomuuden tuntu. Kirjoittamisen kautta tiivistynyt maailman ja kokemuksen kuvaus toteutuu kummallisen eheästi ja koskettaa.


Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkönen on toinen Café Voltairen Muistijälkiä-osan toimittajista.

Rooibos-teetä ja jalkapalloa

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa. (Tea Time for the Traditionally Built.) Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 2011.

Päivi Brink kirjoittaa:

Laukut on jo pakattu ja lento Suomeen lähtee muutaman tunnin päästä, mutta vielä ehdin kirjoittaa mietteitä Mma Ramotswesta. En sen kummemmin esittele kirjasarjaa, koska se on monelle jo tuttu, mutta pohdin, mikä minua tässä kirjasarjassa viehättää. Minusta Mma Ramostwe -dekkarisarja on ihastuttava ja nautin joka kerta, kun luen botswanalaisen naisten etsivätoimiston arjesta.

Miksi pidän Mma Ramotswesta?

HYVÄT IHMISET
Nykyään kirjallisuudessa harvoin kuvataan hyviä ihmisiä. Ennen romantiikkaa kirjallisuuden suorastaan vaadittiin kuvaavan moraalisesti esimerkillisiä ihmisiä, mutta nykyään kirjallisuus keskittyy enemmän ihmisten heikkouksiin. Dekkari kirjallisuudenlajina vielä korostetusti kaivaa kaiken kuonan ihmisistä esiin. Mma Ramotswe itse on ihanan lämmin ja hyvä, ei hymistelevä vaan sellainen ihminen, joka oikeasti ojentaa kätensä heikommille ja pyrkii hyvään. Hän pohtii arvoja ja sitä, mikä on oikein missäkin tilanteessa. Myös hänen apulaisensa, joka usein nopeasti tuomitsee muita, on pohjimmiltaan oikeamielinen. Rikosten yhteydessä he tapaavat usein pahoja tai itsekkäitä ihmisiä, ja silloin tarina osoittaa, mitä heidän väärästä toiminnastaan seuraa, miten muut kärsivät. Oikea ja väärä ja niiden pohtiminen on olennainen osa sarjaa.

AJATTOMUUS
Vaikka romaanisarja sijoittuu nykyaikaan, sitä ei aina uskoisi. Botswanassakin kaikilla on jo kännykät, mutta Mma Ramotswe käyttää pelkkää lankapuhelinta ja kirjoituskonetta. Hänen autonsa on 20 vuotta vanha. Erityisesti ympäröivä yhteisö tuntuu elävän menneisyydessä, perinteisten botswanalaisten arvojen mukaan. Välillä McCall Smith tuo mukaan nykyajan kotkotuksia Mma Ramotswen pohtiessa, pitäisikö hänen yrityksessään viettää virkistyspäiviä ja motivoida työntekijöitä palkkiojärjestelmän avulla. Hänen ainoa työntekijänsä on apulaisetsivä Mma Makutsi ja rouvien työtahti on hyvin verkkainen. He juovat litroittain rooibos-teetä ja pohtivat syntyjä syviä. Mutta he ratkaisevat kaikki asiakkaidensa ongelmat.

FEMINISMI ELI SUKUPUOLTEN TASA-ARVO
Mma Ramotswe -sarjassa pohditaan usein naisten ja miesten erilaisia kiinnostuksen kohteita, ajattelutapoja ja perinteisiä rooleja. Miehet ovat usein väheksyviä naisia kohtaan ja epäilevät, voiko nainen olla etsivä, mutta huomaavat pian naisten käyttämien keinojen toimivan joskus paremmin kuin miesten. Mma Ramotswe lähtee usein liikkeelle perinteisistä naisten tavoista kuunnella ja keskustella ja hän korostaa arvostuksen ja kunnioituksen merkitystä kaikissa ihmissuhteissa. Perinteestä voi kuitenkin poiketa, jos se rajoittaa ihmisen elämää, eikä tunnu oikeudenmukaiselta, kun katsotaan asiaa eri kannoilta. Teetä ja sympatiaa -kirjassa jalkapallo nähdään miesten outona innostuksen kohteena. Tyypillistä onkin, että miesten ja naisten nähdään olevan hyvin erilaisia, mutta heidän innostuksen kohteitaan pitäisi arvostaa samalla tavalla. Mma Makutsi ostaa itselleen ruokarahoilla hienot kengät, eikä sekään ole kovin järkevää, mutta naisille ymmärrettävää.

KERRONTATAPA
Kirjallisuus ei ole hyvää, ellei sen kerrontatapa ja kieli tee vaikutusta. McCall Smithin tapa kertoa on rauhoittava ja rentouttava kuin kupillinen rooibosta. Hän kuvaa botswanalaista maisemaa ja ihmisiä kaikin aistein. Tarinaa kuuntelee kuin suullisesti kerrottua kertomusta, jossa toisto ja sivupolut kuuluvat asiaan. Suomentaja Jaakko Kankaanpää tekee hyvää työtä saattaessaan botswanalaista puheenpartta mukailevan kielen suomeksi. Mma Ramotwe kuulostaa suomeksikin tuttavalliselta, monivivahteiselta juttelulta.

LEPPOISUUS
Suomen Lontoon instituutin johtaja Raija Koli kirjoitti Café Voltaire -sarjan Imperiumin perillisiin esseen McCall Smithistä. Esseessään hän kirjoitti: ”Aika ei niinkään ole pysähtynyt vaan kiireetön, leppoisa.” Toivotan Café Voltaire -blogin lukijoille kiireetöntä ja leppoista kesää. 20 000 käyntiä blogissa lämmittää mieltä!

PS.
Kesälläkin voi lähettää sähköpostiini blogitekstejä, luen postia viikoittain!

Kääntäjän painajainen eli kirjailijan ja lukijan tasaveroisuudesta

Arto Rintala kirjoittaa:

Niin paljon kuin olen pitänytkin Milan Kunderan (s. 1929) romaaneista, hänen mielipiteensä kääntämisestä ovat lyhytnäköisyydessään tyrmääviä. Kunderan vaatimukset kääntäjiä, ammattimaisia tekstin tulkitsijoita, kohtaan nousevat sellaisiin sfääreihin, että voidaan jo kysyä, vastaako mikään minkä amatööritulkitsijana olen ymmärtävinäni, sitä mitä Kundera haluaa niin kiivaasti kirjoistaan luettavan?

En syytä ahdistuksestani suomentajaa vaan kirjailijaa. Kundera pyrkii näköjään harjoittamaan ehdotonta auktoriteettia paitsi tekstinsä välittämisessä hänelle tuntemattomiin kieliin, myös sen tulkinnassa. Kääntäjä on lukija, mutta toisin kuin useimmat, hän on jatkuvasti vastuussa sekä tekijän intentioille että omankieliselleen vastaanottavalle yleisölle, aina parhaan ymmärryksensä mukaan. Tämä vaatii loputonta tasapainoilua ymmärtämisen ja selittämisen välillä, eikä Kunderan komentelusta siinä ainakaan avuksi liene. Esseekokoelmassaan Petetyt testamentit (Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt) Kundera luettelee nipun sääntöjä, jotka ovat omiaan sementoimaan merkitykset ainakin näennäisesti paikoilleen ja estämään ”liiallisia” tulkinnan mahdollisuuksia. Voiko tällainen edes olla mahdollista, kun kyse on kirjallisuudesta? Ja jos kääntäjä on tulkitsijana näin kahlittu, mitä Kundera sitten ajattelee lukijoistaan?

Onhan näitä muuallakin kuultu; ”täsmälleen” alkutekstiä vastaavat virkerakenteet ja välimerkittäminen, synonyymien pannaan julistaminen... Pitkän päälle se vain on yksinkertaisesti mahdotonta, ja on varsin outoa että sitä pitää vielä erikseen selittää. Ei ole tarpeen mennä keskusteluihin mistään saarikoskelaisesta suomentamisesta, sillä liukumaa tapahtuu jo hyvin vaatimattomalla tasolla ja sitä Kundera tuntuu kammoavan.

Jokainen kääntäjä ymmärtää, että kielijärjestelmät (edes yksityiset) eivät vastaa täydellisesti ja jäännöksettömästi toisiaan kuten suureet = -merkin oikealla ja vasemmalla puolella. Itse asiassa se on eräs ensimmäisistä asioista, jotka jo pikkulapsi oppii saadessaan kiinni äidinkielestään; ajatus siitä, että opittu sana tarkoittaisi kaikkine mahdollisine vivahteineen ja mielleyhtymineen samaa vauvalle itselleen ja vanhemmalle, on pakostakin hylättävä jo kehityksen alkuvuosina atavistisena fantasiana. Meille jää ainoastaan likimääräisyys ja toive toisen ihmisen tavoittamisesta; henkilö, joka kykenee tähän suhteellisen hyvin kielen avulla, saattaa usein päätyä juuri kirjailijaksi.

Milan Kundera ei huomaa, ettei koko maailma puhu ”hänen” kieltään, vaikka hän on itsekin kirjoituskieltä vaihdettuaan tuottanut selvästi aiempaa vaatimattomampia teoksia. Sen luulisi herättävän ajatuksia puhtaiden siirtymien mahdollisuuksista eri kielijärjestelmien välillä - ja Kunderan omasta kyvystä mestaroida äidinkielensä ulkopuolella.

Vaikuttaa siltä, että Kundera on Testamentteja kirjoittaessaan kriisiytynyt pahan kerran, kenties saatuaan kuulla tuotannostaan liian pitkälle meneviä tulkintoja. Siitä huolimatta koen hänen menneen liian pitkälle kieltäessään käytännössä kirjallisuudelta sen kollektiivisen luonteen. Ainakin omasta mielestäni kirjallisuus on ja tulee aina olemaankin lukuisten ihmisten keskenään rakentama, jatkuva prosessi. Siihen ei luojan kiitos mahdu mitään 1800-lukulaisten määritelmien erehtymättömiä goetheaanisia neroja, joiden papereihin jättämät kahvitahratkin on toistettava uskollisesti.

Usein on sanottu, että romaani – taidemuoto jota Kundera itse on syvällisesti ja laajasti pohtinut – on epäonnistumisen taidetta. Tämä voidaan käsittää myös niin, että siinä missä kirjailija on pakotettu instrumenttinsa epätarkkuuden vuoksi aina jossain määrin epäonnistumaan, lukija kerää levinneet palikat ja rakentaa niistä oman taideteoksensa. Vasta silloin teos alkaa elää, vaikka kirjoittaja joutuukin palkakseen sietämään ikuista vaaran mahdollisuutta: liiallista väärintulkintaa.

Tulkinnan tiellä meillä ei ole suuntaviittoinamme muuta kuin historiallinen ja kulttuurillinen taustatieto teoksen ympäriltä ja se paljon puhuttu ”maalaisjärki”, joka ainakin toivon mukaan estää useimpia tulkitsemasta esimerkiksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumia (1991) 'syvästi uskonnollisena teoksena', kuten eräs lukeneesta menevä, lahkonsa silmälasit päähän sementoinut ja Keltaisen Kirjaston auktoriteettia kumartava henkilö kerran minulle esitti.

Joskus taustatieto tai maalaisjärkikään ei riitä. Loisteliaimpia esimerkkejä tästä lienee miljoonia ihmisiä puhutellut Franz Kafka, jonka vaikuttimet ja intentiot ovat jälkipolville suurelta osin täysin tuntemattomat – mutta tässä tapauksessa nimenomaan tuosta mysteeristä on osaltaan tullut se käyttövoima, jonka avulla Kafkan teokset elävät ja voivat hyvin vuosikymmenestä toiseen.

Kundera itse kirjoittaa Testamenteissaan Kafkasta laveasti ja pitkään, yrittäen oikeuttaa kirjailijan diktatorista valtaa yli tulkitsijoiden – hän muun muassa valittaa, miten kustantajat ovat tuhonneet Kafkan ominaislaadun, koska hänen teoksiaan ei koskaan ole painettu kapitaaleilla. Tällaisen toiveen Kafka on Kunderan mukaan joskus heittänyt ilmaan. (Emme tosin tunne lausahduksen kontekstia.) Toisaalta Kundera puolustelee Kafkan teosten julkaisua vaikka se olikin vastoin hänen viimeistä toivomustaan. Ehkäpä Kafkan aikoma taideteos olikin täydellinen unohdus ja tyhjyys, kukapa tietää? Yhden miehen taideteoksen sijaan saimme kuitenkin uuden tavan ymmärtää maailmaa, ja pakostakin se tuntuu arvokkaammalta.

Mitä tulee Kunderaan, en kiistä postmodernistien tavoin kirjailijan oikeuksia tekstiinsä ja oikeutta vaikuttaa sen tulkintoihin, mutta en myöskään hyväksy tekijän pakkoneuroottisen rigidisti harjoittamaa ”yksinoikeutta” teokseensa, sillä silloin sillä ei oikeastaan ole enää arvoa kenellekään muulle. Tämän toivoisi Kunderankin ymmärtävän.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Hienot kirjailijan verkkosivut: Eric Emmanuel Schmitt

Päivi Brink kirjoittaa:

Käykääpä kurkkaamassa Eric Emmanuel Schmittin verkkosivuja. Ne ovat oikein esimerkilliset kirjailijasivut. Schmitt, josta Minna Aalto kirjoitti esseen Café Voltairen Tarinoiden paluu -teokseen, on monipuolinen kirjailija. Hänen teoksistaan tehtyjä näytelmiä esitetään jatkuvasti sekä Ranskassa että muualla maailmassa, ja verkkosivut puffaavat kirjojen lisäksi teatteriesityksiä viidellä kielellä. Lisäksi sivuilla on elämäkertatietoja ja video- ja audiohaastatteluja. Aalto kommentoikin, että Schmitt on taitava mediapersoona.

http://www.eric-emmanuel-schmitt.com/


P.S. Oscar ja Roosamamma ja monta muuta Schmittin teosta suomeksi Liken sivuilla: http://www.like.fi/kirjat/oscar-roosamamma