Päivi Brink kirjoittaa:
Calgary Herald teki koosteen maailman hienoimmista kirjastoista, ja olin aivan lumoutunut niitä selatessani. Toinen toistaan upeampaa arkkitehtuuria eri vuosisadoilta, loputtomia käytäviä täynnä kirjahyllyjä lattiasta kattoon, valoa ja varjoa, lasia, metallia, puuleikkauksia. Aaaauuu! Haluan kirjastoon!
Hienoimmat kirjastot, joissa itse olen ollut: Pariisin Bibliotheque Nationale (valtava, massiivinen, rumankaunis), Helsingin yliopiston kansalliskirjasto, Turun kaupunginkirjaston pääkirjasto, Tampereen Metso, Oulun pääkirjasto. Tärkein kirjasto henkilökohtaisen elämäni kannalta on kuitenkin Oulun Kaukovainion sivukirjasto (pikkuriikkinen lapsuuden kirjastoni).
The 12 coolest libraries in the world
www.calgaryherald.com
Katso edellinen postaus, siinä on linkki sivulle.
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
maanantai 10. lokakuuta 2011
torstai 6. lokakuuta 2011
Tranströmerille Nobelin kirjallisuuspalkinto
Päivi Brink kirjoittaa:
Ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer saa tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hienoa, että runoilija palkittiin, eikä ruotsalaisten pidä varoa ruotsalaisen palkitsemista. Palkitsemisperuste oli lyhyt ja ytimekäs (ks. alla) eli kirjailija antaa meille uudelaisen näkökulman tai tarttumapinnan todellisuuteen.
Tässä Tranströmerin runo vuodelta 1983, jonka läysin sivulta http://enn.kokk.se/?p=343
Minnena ser mig
En junimorgon då det är för tidigt
att vakna men för sent att somna om.
Jag måste ut i grönskan som är fullsatt
av minnen, och de följer mig med blicken.
De syns inte, de smälter helt ihop
med bakgrunden, perfekta kameleonter.
De är så nära att jag hör dem andas
fast fågelsången är bedövande.
www.nobelprize.org:
The Nobel Prize in Literature 2011
Tomas Tranströmer
The Nobel Prize in Literature for 2011 is awarded to the Swedish poet Tomas Tranströmer “because, through his condensed, transluscent images, he gives us fresh access to reality”.
Ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer saa tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hienoa, että runoilija palkittiin, eikä ruotsalaisten pidä varoa ruotsalaisen palkitsemista. Palkitsemisperuste oli lyhyt ja ytimekäs (ks. alla) eli kirjailija antaa meille uudelaisen näkökulman tai tarttumapinnan todellisuuteen.
Tässä Tranströmerin runo vuodelta 1983, jonka läysin sivulta http://enn.kokk.se/?p=343
Minnena ser mig
En junimorgon då det är för tidigt
att vakna men för sent att somna om.
Jag måste ut i grönskan som är fullsatt
av minnen, och de följer mig med blicken.
De syns inte, de smälter helt ihop
med bakgrunden, perfekta kameleonter.
De är så nära att jag hör dem andas
fast fågelsången är bedövande.
www.nobelprize.org:
The Nobel Prize in Literature 2011
Tomas Tranströmer
The Nobel Prize in Literature for 2011 is awarded to the Swedish poet Tomas Tranströmer “because, through his condensed, transluscent images, he gives us fresh access to reality”.
perjantai 30. syyskuuta 2011
Vallat ja väet eli Virvatulen vartijat
Päivi Brink kirjoittaa:
Tänä vuonna LukuVarkaus-palkinnon voitti Reeta Aarnion Virvatulen vartijat (Otava 2010). Kesäkuussa julkistetun palkinnon raati koostui kuudesta alakouluikäisestä (3.–6.-luokka) Varkaudessa asuvasta lapsesta. Aikuisista koostuva esiraati valitsi 90 lastenkirjasta 7 parasta kirjaa lapsiraadin ruodittavaksi. Tiedotteessa kerrotaan lasten valinnan perusteluista: ”Raatilaiset pitivät erityisesti siitä, miten kirjasta löytyy monipuolisesti kaikki: huumoria, jännitystä, rakkautta, huimaa seikkailua. Yksi raatilaisista totesi seuraavaa: ”Hyvää fantasiaa. En oikein keksi arvioimista, sillä kirja täytti kaikki odotukset”. Toinen totesi kirjan olevan vertaansa vailla, mutta kolmas totesi, että kirja on ”ihan hyvä”.” 3500 euron palkinnon myöntävät Varkauden kaupunki ja Stora Enso.
Seuraan kiinnostuneena LukuVarkaus-palkittuja kirjoja, koska ne ovat herättäneet kiinnostusta nimenomaan lapsissa. Viime vuoden voittaja oli Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009), joka kertoi suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen pojasta, joka löytää noidan karhuturkin ja muuttuu karhuksi. Pidin siitä paljon ja kirjoitin kritiikinkin lastenkirjallisuuslehti Onnimanniin. Myös Virvatulen vartijat ponnistaa suomalaisesta kansan mystiikasta, magiasta ja taikataidoista.
Reeta Aarnio on vuonna 1971 syntynyt nuorisokirjailija ja äidinkielenopettaja. Hänen aiemmat teoksensa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) kuuluvat samaan fantasiaromaanisarjaan kuin Virvatulen vartijat. Joka kirjassa on hallitseva elementti: maa, vesi ja tuli. Sarjassa seikkailevat noin 12-vuotiaat kaverukset Siri, Eetu ja päähenkilöksi nouseva Liina. He käyvät tyypillisessä suomalaisessa pikkukaupungissa, Kuunangassa, tavallisen koulun ohella myös taikakoulua. Lapset hengaavat kirjaston portailla, ja taikavoimia omaavat lapset näkevät kirjaston seinässä oven taikatunneille. Kuulostaa aika paljon Harry Potterilta! Aluksi olinkin huolissani, että onko tämä nyt suomennettua Potteria, mutta onneksi kirja on paljon muutakin. Taikatunneilla vietetään lopulta aika vähän aikaa, koska kirja sijoittuu kesälomille. Itse asiassa lasten arkisen elämän kuvaus ihan tavallisissa perheissään on romaanissa yhtä tärkeää kuin taikamaailma. Juuri tavanomaisen ja taianomaisen yhdistyminen tekee kirjasta sekä jännittävän, viihdyttävän että jopa opettavan.
Aarnio tutustuttaa lapset kirjasarjassaan suomalaiseen kansanperinteeseen, johon kuuluvat muun muassa näkki, tontut ja maahiset. Virvatulen vartijoissa keskitytään tuleen ja sen hallitsemiseen. Liina näkee toistuvasti unta tulipalosta ja opettelee sen vuoksi kirjaston salaiselta hyllyltä löytämästään taikakirjasta tuleltasuojautumisloitsun, josta onkin kirjan kuluessa paljon hyötyä. Liina näkee metsässä juhannusyönä virvatulen ja tietää, että virvatulella kratti puhdistaa aarrettaan, jonka para on sille kerännyt. Loitsujen ja huvittavan tonttuystävänsä avulla lapset alkavat tavoitella kratin aarretta. Hyvin kalevalaisesti krattiakaan ei voiteta miekoin vaan vastaamalla oikein kolmeen arvoitukseen. Tiedon, lukemisen, oppimisen ja seikkailun yhdistämisessä Virvatulen vartijat onnistuu mainiosti.
Jännitystä tarinaan tuo myös jalokivikaupan ryöstö ja autiotalon tulipalo. Leijuttamistaidon ja näkymättömyysloitsun avulla lapset pääsevät voitolle paetessaan sekä taikaolentoja että jalokivivarkaita. Sekä luonnossa että lapsissa on paljon valtaa ja väkeä eli taikavoimaa. Virvatulen vartijat saa toivottavasti lukijat innostumaan kansanperinteestä ja luonnosta, jossa kirjan luettuaan voi nähdä peikkoja, tonttuja ja vaikka mitä vilistäjiä.
Perhepiirissäkin tapahtuu. Liinan äiti on raskaana ja tyttö ihmettelee äidin outoja oireita. Eetun serkku Jani sen sijaan tulee kesäksi Eetulle asumaan, koska hänen vanhempansa ovat eroamassa. Tällaisia perhe-elämään liittyviä suuria muutoksia kuvataan kirjassa hienosti. Nuorten kokemia tunteita ja ajatuksia Aarnio onnistuu kuvaamaan hyvin uskottavasti ja koskettavastikin. Liinan vanhemmat käyvät hänen kanssaan pieniä moraalisia keskusteluja: Mitä pitää tehdä, jos löytää lompakon? Minkälaisia asioita voi pitää salassa aikuisilta ja mitä ei? Lapset (sekä lukijat että henkilöt) ovat vuorotellen turvassa kotona vanhempiensa luona ja välillä uhkarohkeissa seikkailuissa metsässä tai autiotalossa. Neiti Etsivästä ja Viisikosta tutut miljööt on tuotu nyky-Suomeen hyvin luontevasti ja hauskasti. Virvatulen vartijat on oikeasti jännittävä, vaikka siinä ei ole väkivaltaa eikä jatkuvia taisteluja. Kansanperinne ei enää olekaan pirtanauhoja vaan hyytävän kylmää valoa hohkaavaa virvatulta ja voimia, joiden hallitsemista on opeteltava sinnikkäästi.
http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2010/fi_FI/virvatulen_vartijat/
Lasten LukuVarkaus 2011 -ehdokkaina olivat seuraavat kirjat:
Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat (Otava)
Johanna Arola: Henkka Henkari, pikku supersankari (LK-Julkaisut Oy)
Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit (Karisto)
Niina Hakalahti: Tuukka-Omar (Tammi)
Siri Kolu: Me Rosvolat (Otava)
Tuija Lehtinen: Vauhdin hurmaa, Vintiöt! (Otava)
Sari Peltoniemi: Kissataksi (Tammi)
Tänä vuonna LukuVarkaus-palkinnon voitti Reeta Aarnion Virvatulen vartijat (Otava 2010). Kesäkuussa julkistetun palkinnon raati koostui kuudesta alakouluikäisestä (3.–6.-luokka) Varkaudessa asuvasta lapsesta. Aikuisista koostuva esiraati valitsi 90 lastenkirjasta 7 parasta kirjaa lapsiraadin ruodittavaksi. Tiedotteessa kerrotaan lasten valinnan perusteluista: ”Raatilaiset pitivät erityisesti siitä, miten kirjasta löytyy monipuolisesti kaikki: huumoria, jännitystä, rakkautta, huimaa seikkailua. Yksi raatilaisista totesi seuraavaa: ”Hyvää fantasiaa. En oikein keksi arvioimista, sillä kirja täytti kaikki odotukset”. Toinen totesi kirjan olevan vertaansa vailla, mutta kolmas totesi, että kirja on ”ihan hyvä”.” 3500 euron palkinnon myöntävät Varkauden kaupunki ja Stora Enso.
Seuraan kiinnostuneena LukuVarkaus-palkittuja kirjoja, koska ne ovat herättäneet kiinnostusta nimenomaan lapsissa. Viime vuoden voittaja oli Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009), joka kertoi suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen pojasta, joka löytää noidan karhuturkin ja muuttuu karhuksi. Pidin siitä paljon ja kirjoitin kritiikinkin lastenkirjallisuuslehti Onnimanniin. Myös Virvatulen vartijat ponnistaa suomalaisesta kansan mystiikasta, magiasta ja taikataidoista.
Reeta Aarnio on vuonna 1971 syntynyt nuorisokirjailija ja äidinkielenopettaja. Hänen aiemmat teoksensa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) kuuluvat samaan fantasiaromaanisarjaan kuin Virvatulen vartijat. Joka kirjassa on hallitseva elementti: maa, vesi ja tuli. Sarjassa seikkailevat noin 12-vuotiaat kaverukset Siri, Eetu ja päähenkilöksi nouseva Liina. He käyvät tyypillisessä suomalaisessa pikkukaupungissa, Kuunangassa, tavallisen koulun ohella myös taikakoulua. Lapset hengaavat kirjaston portailla, ja taikavoimia omaavat lapset näkevät kirjaston seinässä oven taikatunneille. Kuulostaa aika paljon Harry Potterilta! Aluksi olinkin huolissani, että onko tämä nyt suomennettua Potteria, mutta onneksi kirja on paljon muutakin. Taikatunneilla vietetään lopulta aika vähän aikaa, koska kirja sijoittuu kesälomille. Itse asiassa lasten arkisen elämän kuvaus ihan tavallisissa perheissään on romaanissa yhtä tärkeää kuin taikamaailma. Juuri tavanomaisen ja taianomaisen yhdistyminen tekee kirjasta sekä jännittävän, viihdyttävän että jopa opettavan.
Aarnio tutustuttaa lapset kirjasarjassaan suomalaiseen kansanperinteeseen, johon kuuluvat muun muassa näkki, tontut ja maahiset. Virvatulen vartijoissa keskitytään tuleen ja sen hallitsemiseen. Liina näkee toistuvasti unta tulipalosta ja opettelee sen vuoksi kirjaston salaiselta hyllyltä löytämästään taikakirjasta tuleltasuojautumisloitsun, josta onkin kirjan kuluessa paljon hyötyä. Liina näkee metsässä juhannusyönä virvatulen ja tietää, että virvatulella kratti puhdistaa aarrettaan, jonka para on sille kerännyt. Loitsujen ja huvittavan tonttuystävänsä avulla lapset alkavat tavoitella kratin aarretta. Hyvin kalevalaisesti krattiakaan ei voiteta miekoin vaan vastaamalla oikein kolmeen arvoitukseen. Tiedon, lukemisen, oppimisen ja seikkailun yhdistämisessä Virvatulen vartijat onnistuu mainiosti.
Jännitystä tarinaan tuo myös jalokivikaupan ryöstö ja autiotalon tulipalo. Leijuttamistaidon ja näkymättömyysloitsun avulla lapset pääsevät voitolle paetessaan sekä taikaolentoja että jalokivivarkaita. Sekä luonnossa että lapsissa on paljon valtaa ja väkeä eli taikavoimaa. Virvatulen vartijat saa toivottavasti lukijat innostumaan kansanperinteestä ja luonnosta, jossa kirjan luettuaan voi nähdä peikkoja, tonttuja ja vaikka mitä vilistäjiä.
Perhepiirissäkin tapahtuu. Liinan äiti on raskaana ja tyttö ihmettelee äidin outoja oireita. Eetun serkku Jani sen sijaan tulee kesäksi Eetulle asumaan, koska hänen vanhempansa ovat eroamassa. Tällaisia perhe-elämään liittyviä suuria muutoksia kuvataan kirjassa hienosti. Nuorten kokemia tunteita ja ajatuksia Aarnio onnistuu kuvaamaan hyvin uskottavasti ja koskettavastikin. Liinan vanhemmat käyvät hänen kanssaan pieniä moraalisia keskusteluja: Mitä pitää tehdä, jos löytää lompakon? Minkälaisia asioita voi pitää salassa aikuisilta ja mitä ei? Lapset (sekä lukijat että henkilöt) ovat vuorotellen turvassa kotona vanhempiensa luona ja välillä uhkarohkeissa seikkailuissa metsässä tai autiotalossa. Neiti Etsivästä ja Viisikosta tutut miljööt on tuotu nyky-Suomeen hyvin luontevasti ja hauskasti. Virvatulen vartijat on oikeasti jännittävä, vaikka siinä ei ole väkivaltaa eikä jatkuvia taisteluja. Kansanperinne ei enää olekaan pirtanauhoja vaan hyytävän kylmää valoa hohkaavaa virvatulta ja voimia, joiden hallitsemista on opeteltava sinnikkäästi.
http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2010/fi_FI/virvatulen_vartijat/
Lasten LukuVarkaus 2011 -ehdokkaina olivat seuraavat kirjat:
Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat (Otava)
Johanna Arola: Henkka Henkari, pikku supersankari (LK-Julkaisut Oy)
Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit (Karisto)
Niina Hakalahti: Tuukka-Omar (Tammi)
Siri Kolu: Me Rosvolat (Otava)
Tuija Lehtinen: Vauhdin hurmaa, Vintiöt! (Otava)
Sari Peltoniemi: Kissataksi (Tammi)
torstai 29. syyskuuta 2011
Turun kirjamessut starttaavat
Päivi Brink kirjoittaa.
Huomenna alkavat Turun kirjamessut, ja tuntuu oudolta, että en ole mukana! Aina opiskeluajoista alkaen olen osallistunut messuille. Tänä vuonna teemana on Pohjoismaat ja Japani ja suku ja kotiseutu. Osallistukaa ihmeessä ja kertokaa, mitä näitte ja koitte!
Kiinnostava makupala: Messujen tämän vuoden uutuus on runohuone, missä kuullaan käytännössä koko messujen ajan runoja. Runohuoneessa esiintyy noin viitisenkymmentä runoilijaa. Lisäksi kuunnellaan klassikoita äänitteinä ja elokuvina.
Huomenna alkavat Turun kirjamessut, ja tuntuu oudolta, että en ole mukana! Aina opiskeluajoista alkaen olen osallistunut messuille. Tänä vuonna teemana on Pohjoismaat ja Japani ja suku ja kotiseutu. Osallistukaa ihmeessä ja kertokaa, mitä näitte ja koitte!
Kiinnostava makupala: Messujen tämän vuoden uutuus on runohuone, missä kuullaan käytännössä koko messujen ajan runoja. Runohuoneessa esiintyy noin viitisenkymmentä runoilijaa. Lisäksi kuunnellaan klassikoita äänitteinä ja elokuvina.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Kännykkäkirjallisuutta slumminuorille
Päivi Brink kirjoittaa:
Osallistuin viikonloppuna Open Book Literary Festivaliin täällä Kapkaupungissa ja kuuntelin kiinnostuneena keskustelua nuorisokirjallisuudesta. Miten saadaan lukemaan sellaiset nuoret, jotka asuvat slummissa, ja joiden kotona ei ole kirjallista kulttuuria? Vastaus liittyi sekä muotoon että sisältöön: kännykkänovelleja slummin arjesta. Niistä nuoret kuulemma oikeasti pitävät ja niitä lukevat sellaisetkin, joille lukeminen ei maistu. Slumminuorillakin on kännykät, vaikka ei paljon muuta olisikaan.
Steve Vosloo perusti Yoza-nimisen mobiilitekstien jakokanavan nettiin ja Ros Haden perusti kustantamon Cover2Cover, joka julkaisee townshipien eli slummien arjesta kertovia pokkariromaaneja nuorille.
Steve Vosloo kertoi, että heillä on tällä hetkellä tallissaan kahdeksan tunnettua, eteläafrikkalaista nuorisokirjailijaa, jotka kirjoittavat novelleja Yozan sivuille. Sieltä novellin voi ladata kännykkäsovelluksena ja lukea kännykän näytöltä. Slumminuorten kännykät ovat halvemmasta päästä, joten lukeminen tuntuu kauhean työläältä pikku näytöltä, mutta nuoria tämä ei tunnu haittaavan. Cell phone stories -projekti on ollut menestys: 38 tarinaa on ladattu yhteensä 300 000 kertaa parissa vuodessa. Mobiililukeminen on merkittävä ilmiö Japanissa, mutta näköjään myös afrikkalaisten nuorten keskuudessa, joille kirja ei ole yhtä tuttu media kuin kännykkä.
Kysyin, vaikuttaako kännykkä tekstiin tekemällä esimerkiksi virkkeistä lyhyitä ja kielestä köyhää. Vosloo vakuutti, ettei näin ole, mutta totesi kuitenkin, että kirjallisuudenlajina mobiilinovelli on hyvin kompakti. Se muistuttaa kuulemma elokuvakäsikirjoitusta ja on pituudeltaan noin 30 liuskaa, 12 000 sanaa. Henkilöitä on enintään neljä. Nuoret voivat kommentoida novelleja luettuaan ne, ja kritiikki on kuulemma murhaavaa ja hyvin suorasukaista. Kirjailijat kuitenkin ottavat mielellään vastaa suoraa palautetta. Nuoret kuitenkin tulevat takaisin ja lukevat lisää, joten kommentteja lukiessa pitää muistaa, että teinit eivät helposti kehu mitään. Kommentteja on saatu 40 000. Yoza on tehnyt yhteistyötä Langasta ja Khayelitsasta tulevien slumminuorten kanssa kehittääkseen konseptiaan, ja palaute on ollut todella monipuolista ja kehittävää. Novellien aiheet vaihtelevat suuresti, ja mukana on jopa 5 Shakespearen näytelmää, joita nuoret lukevat koulussa. Nuoret toivoivat rankkojenkin aiheiden käsittelyä, kuten HIV, teiniraskaudet, seksuaalinen hyväksikäyttö, huumeet ja työttömyys.
Kohderyhmä oli alun perin 14 - 19-vuotiaat mutta Vosloo kertoi, että kyselyjen mukaan lukijat olivat usein vanhempia, alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia, pääosin kaupungista ja pääosin tyttöjä ja naisia. Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä, mutta vaikka muitakin kielivaihtoehtoja on annettu, englanti on suosituin kielivalinta. Monelle englanti on juuri kirjoittamisen ja lukemisen kieli, ja oma äidinkieli on puhuttu kieli.
Ros Haden kirjoittaa ja kustantaa painettuja nuorisoromaaneja slummien arjesta. Opettajana hän tekee läheistä yhteistyötä slumminuorten kanssa koulussa ja saa heiltä apua nuorisokieleen ja tekstarikieleen. Tähän mennessä Cover2Cover on julkaissut kolme romaania Harmony High -sarjassa, joka kertoo samannimisestä lukiosta. High Schooliin mennään täällä kyllä jo 14-vuotiaana. Romaanien nuoret kokevat voimakkaita tunteita ja ihmissuhdesotkuja. Heidän perheillään on vakavia ongelmia HIV:n ja työttömyyden ja alkoholismin vuoksi. Nuoret haluavat lukea tällaisia, heidän todelliseen arkeensa liittyviä kokemuksia. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa ostaa kirjoja, ja siksi koulujen kirjastot ovat tärkeitä kirjojen jakelukanavia. Cover2Cover kannustaa lahjoittamaan kirjoja kirjastoihin. Kirjasarjaan kuuluu myös opettajan opas, jossa ohjataan keskustelemaan luokassa kirjoista.
Sekä Cover2Cover että Yoza pitävät itseään porttina lukemiseen. Ensin nuori täytyy saada kiinnostumaan fiktion ideasta, kaunokirjallisuuden merkityksestä ja mielihyvästä. Kertomalla lukijalle tutuista aiheista tutulla kielellä saadaan nuori kirjallisuuden maailmaan. Sen jälkeen voidaan laajentaa lukemista laajempaan aihemaailmaan ja monimutkaisempaan kieleen. Projektit ovat tärkeitä myös nuorten omanarvontunnon kannalta: meidän elämämme on tärkeää, lukemisen ja kirjoittamisen arvoista.
Lue lisää:
http://yozaproject.com/about-the-project/
http://www.cover2cover.co.za/
Osallistuin viikonloppuna Open Book Literary Festivaliin täällä Kapkaupungissa ja kuuntelin kiinnostuneena keskustelua nuorisokirjallisuudesta. Miten saadaan lukemaan sellaiset nuoret, jotka asuvat slummissa, ja joiden kotona ei ole kirjallista kulttuuria? Vastaus liittyi sekä muotoon että sisältöön: kännykkänovelleja slummin arjesta. Niistä nuoret kuulemma oikeasti pitävät ja niitä lukevat sellaisetkin, joille lukeminen ei maistu. Slumminuorillakin on kännykät, vaikka ei paljon muuta olisikaan.
Steve Vosloo perusti Yoza-nimisen mobiilitekstien jakokanavan nettiin ja Ros Haden perusti kustantamon Cover2Cover, joka julkaisee townshipien eli slummien arjesta kertovia pokkariromaaneja nuorille.
Steve Vosloo kertoi, että heillä on tällä hetkellä tallissaan kahdeksan tunnettua, eteläafrikkalaista nuorisokirjailijaa, jotka kirjoittavat novelleja Yozan sivuille. Sieltä novellin voi ladata kännykkäsovelluksena ja lukea kännykän näytöltä. Slumminuorten kännykät ovat halvemmasta päästä, joten lukeminen tuntuu kauhean työläältä pikku näytöltä, mutta nuoria tämä ei tunnu haittaavan. Cell phone stories -projekti on ollut menestys: 38 tarinaa on ladattu yhteensä 300 000 kertaa parissa vuodessa. Mobiililukeminen on merkittävä ilmiö Japanissa, mutta näköjään myös afrikkalaisten nuorten keskuudessa, joille kirja ei ole yhtä tuttu media kuin kännykkä.
Kysyin, vaikuttaako kännykkä tekstiin tekemällä esimerkiksi virkkeistä lyhyitä ja kielestä köyhää. Vosloo vakuutti, ettei näin ole, mutta totesi kuitenkin, että kirjallisuudenlajina mobiilinovelli on hyvin kompakti. Se muistuttaa kuulemma elokuvakäsikirjoitusta ja on pituudeltaan noin 30 liuskaa, 12 000 sanaa. Henkilöitä on enintään neljä. Nuoret voivat kommentoida novelleja luettuaan ne, ja kritiikki on kuulemma murhaavaa ja hyvin suorasukaista. Kirjailijat kuitenkin ottavat mielellään vastaa suoraa palautetta. Nuoret kuitenkin tulevat takaisin ja lukevat lisää, joten kommentteja lukiessa pitää muistaa, että teinit eivät helposti kehu mitään. Kommentteja on saatu 40 000. Yoza on tehnyt yhteistyötä Langasta ja Khayelitsasta tulevien slumminuorten kanssa kehittääkseen konseptiaan, ja palaute on ollut todella monipuolista ja kehittävää. Novellien aiheet vaihtelevat suuresti, ja mukana on jopa 5 Shakespearen näytelmää, joita nuoret lukevat koulussa. Nuoret toivoivat rankkojenkin aiheiden käsittelyä, kuten HIV, teiniraskaudet, seksuaalinen hyväksikäyttö, huumeet ja työttömyys.
Kohderyhmä oli alun perin 14 - 19-vuotiaat mutta Vosloo kertoi, että kyselyjen mukaan lukijat olivat usein vanhempia, alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia, pääosin kaupungista ja pääosin tyttöjä ja naisia. Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä, mutta vaikka muitakin kielivaihtoehtoja on annettu, englanti on suosituin kielivalinta. Monelle englanti on juuri kirjoittamisen ja lukemisen kieli, ja oma äidinkieli on puhuttu kieli.
Ros Haden kirjoittaa ja kustantaa painettuja nuorisoromaaneja slummien arjesta. Opettajana hän tekee läheistä yhteistyötä slumminuorten kanssa koulussa ja saa heiltä apua nuorisokieleen ja tekstarikieleen. Tähän mennessä Cover2Cover on julkaissut kolme romaania Harmony High -sarjassa, joka kertoo samannimisestä lukiosta. High Schooliin mennään täällä kyllä jo 14-vuotiaana. Romaanien nuoret kokevat voimakkaita tunteita ja ihmissuhdesotkuja. Heidän perheillään on vakavia ongelmia HIV:n ja työttömyyden ja alkoholismin vuoksi. Nuoret haluavat lukea tällaisia, heidän todelliseen arkeensa liittyviä kokemuksia. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa ostaa kirjoja, ja siksi koulujen kirjastot ovat tärkeitä kirjojen jakelukanavia. Cover2Cover kannustaa lahjoittamaan kirjoja kirjastoihin. Kirjasarjaan kuuluu myös opettajan opas, jossa ohjataan keskustelemaan luokassa kirjoista.
Sekä Cover2Cover että Yoza pitävät itseään porttina lukemiseen. Ensin nuori täytyy saada kiinnostumaan fiktion ideasta, kaunokirjallisuuden merkityksestä ja mielihyvästä. Kertomalla lukijalle tutuista aiheista tutulla kielellä saadaan nuori kirjallisuuden maailmaan. Sen jälkeen voidaan laajentaa lukemista laajempaan aihemaailmaan ja monimutkaisempaan kieleen. Projektit ovat tärkeitä myös nuorten omanarvontunnon kannalta: meidän elämämme on tärkeää, lukemisen ja kirjoittamisen arvoista.
Lue lisää:
http://yozaproject.com/about-the-project/
http://www.cover2cover.co.za/
maanantai 19. syyskuuta 2011
Kertomuksia Tokajista
Unkarilaisen kirjallisuuden kääntäjä ja Café Voltaire -sarjan tulevan Unkari-osan toinen toimittaja Juhani Huotari kirjoittaa:
Tuulen suunta on kääntynyt, mutta aurinko paistaa yhä. Rinteet janoavat jo vettä, mutta sitäkin tärkeämpää olisi saada läheisen Bodrog-joen aamu-usva nousemaan viinitarhoihin. Ilman kosteutta ei ole Botrytis cinerea jalohometta, joka on välttämätön hienojen Tokajin jälkiruokaviinien onnistumiselle. Kesä on ollut lämmin ja kasvukausi on ollut etuajassa. Varhaisemmat rypälelajikkeet, kuten Muscat lunel, ovat jo korjuukypsiä. Valitettavasti makeat ja aromaattiset rypäleet ovat myös ampiaisten mieleen, joten viinikorjuu on yhtä tuskaa ja hyönteisten aiheuttamat vahingot huomattavia. Paitsi että mokomat pistävät viininkorjaajia, ne pureskelevat rypäleisiin reikiä altistaen ne etikoitumiselle. Vaurioituneet marjat on huolellisesti poistettava tertuista ennen viinin puristamista.
Ranskalainen rouva naapurista palkittiin kesällä Unkarin parhaan jälkiruokaviinin tekemisestä. Syystäkin, sillä hänen 6 puttonyin Tokaji Aszú viininsä vuodelta 2006 on kuin tuoreita mansikoita kermavaahdossa. Loistava tasapaino, jossa sopiva hapokkuus täydentää runsasta jäännössokeria ja suorastaan öljyistä suuntuntumaa. Viini on erittäin nautittava jo nyt, mutta kehittymispotentiaalia on vielä vuosikymmeniksi eteenpäin. Ja viini on tehty tammitynnyrissä ilman lämpökontrolloituja terästankkeja tai viljeltyjä hiivakantoja! Viiniä on tehty vain n. 900 pulloa, joten se on markkinoiden kuriositeetti. Se on kuitenkin osoitus siitä, mitä huolellisuudella ja vaivannäöllä voi saada aikaan.
Keskustelu naapurin kellarissa viinilasillisen ääressä jätti hyvän maun suuhun ja antoi uutta puhtia kirjoittamiseen.
Olen erottanut Tarcalin kylässä sijaitsevan talomme yhdestä suuremmasta huoneesta yhden nurkan työpisteeksi jakamalla huonetilan kirjahyllyllä. Täällä minulla on loistava työrauha, jossa voin keskittyä vaikkapa kaunokirjallisiin käännöstöihin.
Keväällä oli päiviä, jolloin käänsin jopa 40 sivua György Spirón romaanista Kevätnäyttely. Tehtävää tosin helpotti se, että Spiró on myös näytelmäkirjailija, jonka romaaneissa on pitkiä sujuvasanaisia dialogeja, jotka vievät mukanaan ja joita on hauska kääntää. Käännöstyötä helpotti myös aiheen tuttuus, koska olen itsekin perehtynyt historiantutkijana Unkarin vuoden -56 kansannousuun ja sen jälkiselvittelyihin. Spiró on aihetta käsitellessään paljon analyyttisempi ja kokonaistilannetta hahmottavampi kuin kääntämissäni teksteissä Péter Nádas, István Örkény ja Krisztína Tóth. Örkényn kuvaus on intiimimpää ja pelkistetympää, Nádasin kuvauksesta taas heijastuu enemmän tunnetaso ja hetken tunnelma.
Parhaillaan on työn alla László Mártonin romaani Pääkadun varjot, joka on kuvaus pohjoisunkarilaisen pikkukaupungin juutalaisyhteisöstä ajalta juuri ennen holokaustia. Varsin tuttu aihe sekin. Mártonin kieli on kuitenkin haastavampaa, sillä lauseet rönsyilevät barokkimaisesti ja saavat jopa kesken virkkeen aivan uusia käänteitä. Työ sujuukin nyt huomattavasti verkkaisemmin, mutta on toki haasteellisuudessaankin erittäin nautinnollista. Paatokselliset juhlapuheet kääntyvät latteuksiksi ja jalojen arvojen nimeen vannovien henkilökohtaiset vaikuttimet osoittautuvatkin kaikessa raadollisuudessaan joksikin aivan muuksi. Yksittäiset kertomukset jatkuvat vähän kuin tyyliin ”vaan kuinkas sitten kävikään” eli sotaa seuranneen sosialismin yleisen ja yhtäläisen unohduksen ilmapiirissä ei kovinkaan paljon paremmin.
Kirjoitan käännöstyön lisäksi kummastakin kirjailijasta myös tutkielman Café Voltaire -sarjan unkarilaista nykykirjallisuutta esittelevään osaan.
Välillä voin tehdä syksyn puutarhatöitä pihassamme, jossa viikunat eivät suureksi harmikseni ole vielä ennättäneet kypsyä, saksanpähkinätkin tulevat vasta myöhemmin syksyllä. Pitäisiköhän yrittää tulla tänne vielä lokakuun lopulla viikoksi tai kahdeksi? Tunnen olevani kirjoittamisenkin puolesta täällä huomattavasti tehokkaampi kuin kotona Vantaalla. Ehkä syynä on tunne siitä, että on riittävästi tilaa ympärillä. Tavarat pysyvät jotenkin paremmin järjestyksessä eikä ajankäyttöä hallitse uutistulva, arkirutiinit tai erilaisissa kokouksissa istuminen. Kyllä oma työhuone on välttämätön!
Tuulen suunta on kääntynyt, mutta aurinko paistaa yhä. Rinteet janoavat jo vettä, mutta sitäkin tärkeämpää olisi saada läheisen Bodrog-joen aamu-usva nousemaan viinitarhoihin. Ilman kosteutta ei ole Botrytis cinerea jalohometta, joka on välttämätön hienojen Tokajin jälkiruokaviinien onnistumiselle. Kesä on ollut lämmin ja kasvukausi on ollut etuajassa. Varhaisemmat rypälelajikkeet, kuten Muscat lunel, ovat jo korjuukypsiä. Valitettavasti makeat ja aromaattiset rypäleet ovat myös ampiaisten mieleen, joten viinikorjuu on yhtä tuskaa ja hyönteisten aiheuttamat vahingot huomattavia. Paitsi että mokomat pistävät viininkorjaajia, ne pureskelevat rypäleisiin reikiä altistaen ne etikoitumiselle. Vaurioituneet marjat on huolellisesti poistettava tertuista ennen viinin puristamista.
Ranskalainen rouva naapurista palkittiin kesällä Unkarin parhaan jälkiruokaviinin tekemisestä. Syystäkin, sillä hänen 6 puttonyin Tokaji Aszú viininsä vuodelta 2006 on kuin tuoreita mansikoita kermavaahdossa. Loistava tasapaino, jossa sopiva hapokkuus täydentää runsasta jäännössokeria ja suorastaan öljyistä suuntuntumaa. Viini on erittäin nautittava jo nyt, mutta kehittymispotentiaalia on vielä vuosikymmeniksi eteenpäin. Ja viini on tehty tammitynnyrissä ilman lämpökontrolloituja terästankkeja tai viljeltyjä hiivakantoja! Viiniä on tehty vain n. 900 pulloa, joten se on markkinoiden kuriositeetti. Se on kuitenkin osoitus siitä, mitä huolellisuudella ja vaivannäöllä voi saada aikaan.
Keskustelu naapurin kellarissa viinilasillisen ääressä jätti hyvän maun suuhun ja antoi uutta puhtia kirjoittamiseen.
Olen erottanut Tarcalin kylässä sijaitsevan talomme yhdestä suuremmasta huoneesta yhden nurkan työpisteeksi jakamalla huonetilan kirjahyllyllä. Täällä minulla on loistava työrauha, jossa voin keskittyä vaikkapa kaunokirjallisiin käännöstöihin.
Keväällä oli päiviä, jolloin käänsin jopa 40 sivua György Spirón romaanista Kevätnäyttely. Tehtävää tosin helpotti se, että Spiró on myös näytelmäkirjailija, jonka romaaneissa on pitkiä sujuvasanaisia dialogeja, jotka vievät mukanaan ja joita on hauska kääntää. Käännöstyötä helpotti myös aiheen tuttuus, koska olen itsekin perehtynyt historiantutkijana Unkarin vuoden -56 kansannousuun ja sen jälkiselvittelyihin. Spiró on aihetta käsitellessään paljon analyyttisempi ja kokonaistilannetta hahmottavampi kuin kääntämissäni teksteissä Péter Nádas, István Örkény ja Krisztína Tóth. Örkényn kuvaus on intiimimpää ja pelkistetympää, Nádasin kuvauksesta taas heijastuu enemmän tunnetaso ja hetken tunnelma.
Parhaillaan on työn alla László Mártonin romaani Pääkadun varjot, joka on kuvaus pohjoisunkarilaisen pikkukaupungin juutalaisyhteisöstä ajalta juuri ennen holokaustia. Varsin tuttu aihe sekin. Mártonin kieli on kuitenkin haastavampaa, sillä lauseet rönsyilevät barokkimaisesti ja saavat jopa kesken virkkeen aivan uusia käänteitä. Työ sujuukin nyt huomattavasti verkkaisemmin, mutta on toki haasteellisuudessaankin erittäin nautinnollista. Paatokselliset juhlapuheet kääntyvät latteuksiksi ja jalojen arvojen nimeen vannovien henkilökohtaiset vaikuttimet osoittautuvatkin kaikessa raadollisuudessaan joksikin aivan muuksi. Yksittäiset kertomukset jatkuvat vähän kuin tyyliin ”vaan kuinkas sitten kävikään” eli sotaa seuranneen sosialismin yleisen ja yhtäläisen unohduksen ilmapiirissä ei kovinkaan paljon paremmin.
Kirjoitan käännöstyön lisäksi kummastakin kirjailijasta myös tutkielman Café Voltaire -sarjan unkarilaista nykykirjallisuutta esittelevään osaan.
Välillä voin tehdä syksyn puutarhatöitä pihassamme, jossa viikunat eivät suureksi harmikseni ole vielä ennättäneet kypsyä, saksanpähkinätkin tulevat vasta myöhemmin syksyllä. Pitäisiköhän yrittää tulla tänne vielä lokakuun lopulla viikoksi tai kahdeksi? Tunnen olevani kirjoittamisenkin puolesta täällä huomattavasti tehokkaampi kuin kotona Vantaalla. Ehkä syynä on tunne siitä, että on riittävästi tilaa ympärillä. Tavarat pysyvät jotenkin paremmin järjestyksessä eikä ajankäyttöä hallitse uutistulva, arkirutiinit tai erilaisissa kokouksissa istuminen. Kyllä oma työhuone on välttämätön!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)