Liisa Steinby kirjoittaa:
Leo Tolstoi: Hadži-Murat. Kokoelmassa Valitut kertomukset, III osa, suomentanut Juhani Konkka. WSOY: Helsinki 1963
Pienoisromaani tai laaja
kertomus Hadži-Murat sijoittuu
Kaukasukselle vuosiin 1851 ja 1852, missä venäläiset käyvät ikuista sotaansa
tšetšeenejä ja muita Kaukasuksen islaminuskoisia heimoja vastaan. Nimihenkilö
ja kertomuksen päähenkilö on yksi vuoristoheimojen mahtimiehistä, joka
saavutettuaan erityisen urhean soturin maineen taistelussa venäläisiä vastaan
liittoutuu näiden kanssa voidakseen kostaa veriviholliselleen, toiselle
kaukasialaiselle heimo- ja sotapäällikölle – kunnes karkaa venäläisten
huostasta pelastaakseen perheensä, joka on jäänyt verivihollisen vangiksi. Pakomatkalla
hän saa surmansa taistelussa venäläisiä vastaan. Kertomus Hadži-Muratista
perustuu tositapaukseen, jonka Tolstoi oli merkinnyt muistiin toimiessaan
nuorena upseerina Kaukasuksella.
Tolstoi on totuttu näkemään moralistina, mikä
nykyään kuulostaa moitteelta tai ainakin merkittävältä kirjailijanotteen rajoitukselta.
Epäilemättä hän onkin sitä – mutta ei ehkä kuitenkaan enempää kuin hänen
kuvaamansa ihmiset, jotka mittaavat itseään ja tekojaan tiettyjen
sisäistämiensä moraalisääntöjen mukaan. ”Moralisointi” ei näin ole pelkästään
tai edes ensi sijassa kirjailijan taholta tapahtuvaa tekojen tuomitsemista tai
arvottamista, vaan pikemminkin moraalitaju näyttäytyy oleellisena osana
ihmisten kokemustodellisuutta. Ehkä juuri tämä tekee Tolstoista ”vanhahtavan”
kirjailijan: hänen romaaniensa ja kertomustensa maailmassa moraalitajulla on
paljon suurempi tapahtumista, kokemista ja ihmisten itsearviointia ohjaava
merkitys kuin nykykirjallisuudessa näyttäisi olevan asian laita. Tästä ei
seuraa, että Tolstoin maailma olisi mustavalkoinen. Hadži-Muratin,
kaksinkertaisen petturin, tarina on hyvä osoitus siitä, miten Tolstoin
ihmiskuvaus on kaukana tästä. Olematta ”opettavainen” hyvän ja pahan suhteen
tarina pikemminkin näyttää pyrkivän avartamaan ja myös kyseenalaistamaan
lukijoiden käsityksiä hyvästä ja pahasta.
Hadži-Muratia kuvataan sinä ajanjaksona,
jolloin hän on antautunut venäläisille ja sanoo haluavansa taistella näiden
rinnalla verivihollistaan vastaan. Hän herättää erilaisuutensa takia
mielenkiintoa venäläisissä sotilashenkilöissä. Hänen legendaarinen urheutensa
on kaikkien tiedossa, mikä on yksi syy uteliaisuuteen. Hänen poikkeava
vaatepartensa ja hänen aseensa kuvataan tarkoin, mutta myös hänen epätavallinen
käytöksensä: jos hän tuntee ystävystyneensä jonkun kanssa, hän lahjoittaa tälle
tavaran, jota henkilö on ihaillut. Hänet kuvataan vilpittömäksi – hän kertoo
avoimesti syyn venäläisten kanssa liittoutumiseensa – ja ystävälliseksi niitä
kohtaan, jotka miellyttävät häntä. Hän saa esimerkiksi komentavan upseerin
puolison myötätunnon puolelleen. Tolstoi, entinen Kaukasuksen upseeri, kuvaa Hadži-Muratissa
”toiseutta” haluten ymmärtää sitä. Näkökulma Hadži-Muratiin on useimmiten
ulkopuolisen tarkkailijan, mutta kirjailija antaa myös tämän kertoa omista
varhemmista vaiheistaan, ja hänen ajatuksiaan tietyissä tilanteissa kuvataan
lyhyesti sisältä päin. Näin Tolstoi osoittaa, että kaukasuslainen ei ole
kummajainen, vaikka käyttäytyykin toisin kuin venäläiset. Häntä ei voi myöskään
tuomita yksinkertaisesti petturina. Vaikka venäläisistä näyttää petokselta
liittoutua oman kansan pitkäaikaisen vihollisen – tässä tapauksessa venäläisten
– kanssa, Hadži-Muratin kannalta katsoen oikein on etsiä verikostoa, johon
kaukasuslainen moraali velvoittaa. Kun venäläiset eivät pystykään pelastamaan
hänen perhettään, Hadži-Muratin on lähdettävä yrittämään sitä itse.
”Sotilaskunnian” ohi menee tässä huolenpito omasta perheestä – mikä ei ole enää
vain kaukasuslaista perinnettä vaan yleisinhimillistä. Hadži-Muratin
kaksinkertainen petos ei näin ole mitään yksinkertaisesti tuomittavaa. Hänestä
ei silti myöskään tehdä ylivertaista sankaria. Pikemminkin osoitetaan, miten
hän toimii niin kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista, ja lopputulos –
kiinni saaminen ja tapetuksi joutuminen – on, kuten niin usein Tolstoin
ihmisten kohdalla, oleellisesti myös sattuman tulosta.
Hadži-Muratin tarinaan on punoutunut lukuisia
episodeja ja muiden henkilöiden kannalta ratkaiseviakin tapahtumia. Tolstoille
tyypillisesti se, mitä yhdelle ihmiselle tapahtuu, on yhteydessä lukuisten
muiden ihmisten tekemisiin ja kokemuksiin. Tolstoi kuvaa kaikenlaisia ihmisiä
ja tekoja ikään kuin samalta viivalta, näiden yhteiskunnalliseen asemaan
katsomatta ja näiden tekoja kaunistelematta tai kauhistelematta. Alkupuolella
kerrotaan rivisotilaasta, joka on uhrautunut astumalla palvelukseen
perheellisen veljensä tilalla, mutta valittaa nyt sotilaselämän ikävyyttä ja
pahoittelee silloista ratkaisuaan. Kun hän kuolee kahakassa, hän kuitenkin
tuntee, että asia meni niin kuin pitikin. Hänen kotiväkensä kerrotaan surevan –
mutta hänen nuori leskensä on kuitenkin oikeastaan tyytyväinen koska nyt on
toivoa, että hän pääsee kunniallisesti naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa on
jo elänyt. Tolstoi näyttää, miten myös triviaali ja eksistentiaalinen
limittyvät kokemuksessamme. Sotilas voi tulla surmatuksi ilman että
asianomainen on oikeastaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuun. Kuvataan nuorta
upseeria, jolle Kaukasus on romanttinen seikkailu. Lukija voisi ennakoida, että
tämäkin sotilas tulee yllättäen saamaan surmansa. Näin ei kuitenkaan käy; sen
sijaan romantiikka hiipuu pelivelkojen tuomaan ahdistukseen. Toinen nuori mies,
joka lähtee ajamaan takaa pakenevaa Hadži-Muratia, kuolee ilman että on
ollenkaan ehtinyt tajuta omaa kuolemaansa. Kuolema on kuitenkin Tolstoin mukaan
ihmiselämän tärkein tapahtuma: siinä yksilön elämä palaa alkuperäänsä.
Tolstoi ei noudata perinteisiä, ennakoitavia
juonen kaavoja. Hänen realismilleen on ominaista, että tapahtuminen on kyllä
yhteydessä henkilön luonteeseen ja pyrkimyksiin sekä olosuhteisiin mutta
sisältää aina myös ennakoimattomia seikkoja. Niinpä kun sotaministeri esittelee
tsaari Nikolaille Hadži-Muratin tapauksen, Nikolai sattuu olemaan pahalla
tuulella eikä halua siksi kuunnella sotaministerinsä neuvoa lähettää Hadži-Murat
johonkin kaukaiseen karkotuspaikkaan Venäjällä. Nikolai sanoo, että
Kaukasuksella on noudatettava metsien ja kylien hävittämisen taktiikkaa, jonka
hän luulee vastoin totuutta itse keksineensä, ja näkee Hadži-Muratin voivan
olla siinä avuksi. Tsaarin kuvaus on armotonta. Itsevaltias kuuntelee ”sisäistä
ääntään”, johon hän ehdottomasti luottaa. Häntä ympäröivien imartelijoiden
jatkuva hymistely on saanut hänet vakuuttumaan siitä, että kaikki hänen
käskynsä, mitä ikinä ne ovatkaan, ovat loogisia, johdonmukaisia ja oikeaan
osuvia. Niinpä hän tuomitsee kuolemaan ylioppilaan, joka oli käynyt
kynäveitsellä hänet reputtaneen professorin kimppuun ja saanut aikaan jokusen
naarmun. Tuomion kovuus johtuu siitä, että ylioppilas on puolalainen, ja
puolalaisia on tsaarin käsityksen mukaan erityisesti kuritettava, samoin kuin
Kaukasuksen kansoja. Tämän jälkeen kerrotaan tšetšeenikylän hävityksestä: majat
ja vilja on poltettu, eläimet teurastettu, hedelmäpuut revitty irti maasta ja
kaivo liattu, sen lisäksi että on tapettu ne muutamat ihmiset, jotka eivät
olleet ehtineet paeta. Tätä taustaa vasten kyläläisten syvä viha venäläisiä
kohtaan on ymmärrettävä. Tuo viha, tai ”vihaakin voimakkaampi tunne”, oli
”venäläisiin koiriin kohdistuvaa inhoa ja vastenmielisyyttä, neuvottomuutta
ajateltaessa noitten olentojen järjetöntä julmuutta, se oli samanlaista
hävittämishalua, jota he tunsivat rottia, myrkyllisiä hämähäkkejä ja susia kohtaan,
yhtä luonnollista kuin itsesuojeluvietti.”
Tarinan lopussa venäläissotilaat juhlivat voittoa Hadži-Muratista esitellen hänen irti leikattua päätään. Upseerinrouva, joka oli tuntenut myötätuntoa Hadži-Muratia kohtaan, syyttää miehiä murhaajiksi ja teurastajiksi, jotka eivät kunnioita vainajia. Taannehtivasti kerrotaan Hadži-Muratin kuolemasta. Hetkellä ennen Hadži-Muratin kuolemaa mennyt elämä ja sen tärkeät ihmiset vilahtavat hänen mielessään, mutta ”kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä verrattuna siihen, mikä oli jo alkanut hänen kohdallaan” – kuoleminen. ”Toiseuttaminen” kiistetään myös kaukasuslaisen kuolinhetken kuvauksessa: eksistentiaalinen rajakokemus on samanlainen meillä kaikilla.
Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.
