Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 2. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1986. 384 s.
H.K. Riikonen kirjoittaa:
Marcel Proustin
romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kuudes nide,
Guermantesin tie 2, alkaa jaksolla, joka kuvaa kertojan isoäidin sairautta
ja kuolemaa. Kyseessä on yksi kirjallisuuden suurista kuolinkohtauksista. Kuvauksen
keskiössä on kuoleva isoäiti, mutta yhtä huomionarvoisia ovat hänen ympärillään
häärivät omaiset, lääkärit ja palvelijatar Françoise. Etenkin lääkärien osuus
on kuvattu groteskein kääntein. Paikalle saapuu erikoislääkäri ”laukku
pullollaan potilaittensa nuhaa kuin Aioloksen talli!”. Koska isoäiti kieltäytyy
tutkimuksista, erikoislääkäri tutkii muiden nenät; hän on nimittäin sitä
mieltä, että ”migreeni ja ripuli, sokeritauti ja sydänviat ovat vain väärin
ymmärrettyjä nenän sairauksia”. Hän onnistuu tartuttamaan kaikkiin nenä- ja
kurkkutulehduksen.
Toinen paikalle saapuva
lääkäri, tohtori Dieulafoy, on vähintään yhtä groteski hahmo. Hän oli ”suuri
lääkäri ja ihailtava opettaja, mutta näihin kahteen rooliin, joissa hän oli
aivan erinomainen on liitettävä kolmas, jossa hän esiintyi neljäkymmentä vuotta
ilman kilpailijaa, yhtä omaperäinen kuin uskotun ystävän, pajatson tai ylevän
isän osa, ja jonka ydin oli siinä, että hän kävi toteamassa kuolinkamppailun
tai kuolemantapauksen. Jo hänen nimestään heijastui arvokkuus, jolla hän
osastaan suoriutui, ja kun palvelijatar tuli ilmoittamaan: ”Tohtori Dieulafoy”,
olisi voinut luulla olevansa Molièren talossa.”
Näiden groteskien hahmojen
vastapainoksi jakso päättyy vaikuttavaan, omalla tavallaan harmoniseen vainajan
kuvaukseen, jonka päätössanat ovat Proustin kauneinta proosaa: ”Elämä oli
poistuessaan vienyt muassaan tuottamansa pettymykset. Hymy näytti kohonneen
hänen huulilleen. Kuin keskiajan kuvanveistäjän kuolema oli laskenut isoäitini
hänen viimeiselle leposijalleen nuoren tytön hahmossa.” Kertojan ja hänen
äitinsä suru isoäidin kuoleman johdosta ja isoäitiin liittyvät muistot ovat
vaikuttavasti esillä myös jatkossa, Sodoma ja Gomorra 2:ssa.
Jatkossa kertojan elämään
tulee uudelleen Albertine. Kertoja joutuu pohtimaan yleisemminkin suhdettaan
naisiin, jotka hän rinnastaa keräilykohteisiin. On tosin järkevämpää kerätä
naisia kuin postimerkkejä tai vanhoja nuuskarasioita, mutta kokoelman pitäisi ”osoittaa
miten vaarallista on pitää vain yhtä naista eikä useampia”. Kertoja menee osin
tapahtumien edelle viitaten myöhempään suhteeseensa Albertineen, mutta palaa
nykyhetkeen: ”Tässä ja nyt minun tulee vain valittaa sitä, etten tyytynyt
viisaasti keräilemään naisia niin kuin esimerkiksi vanhoja nenälaseja, joita ei
koskaan tunnu kertyvän tarpeeksi lasikuvun alle, missä aina on tilaa uudelle ja
muita harvinaisemmalle lornjetille.”
Kun kertoja on käsitellyt
tapaamistaan Robert de Saint-Loup’n kanssa, keskeiselle sijalle nousee kuvaus
Guermantesin salongista ja Guermantesin herttuan ja herttuattaren
seurapiiristä, johon kertojakin on päässyt. Keskeisiä muita hahmoja ovat Parman
prinsessa, ruhtinas von Faffenheim ja Agrigenten ruhtinas. Kuvaus ei ole
seurapiirejä imarteleva. Herttualla on sarja rakastajattaria, joista
viimeisintä, varakreivitär d’Arpajonia, herttua oli ”niin suuresti rakastanut,
että oli pakottanut hänet lähettämään itselleen jopa kymmenen sähkettä päivässä
(mikä kävi jonkin verran herttuattaren hermoille), vaihtoi hänen kanssaan
kuulumisia kirjekyyhkysten välityksellä Guermantesissa ollessaan ja oli pitkään
ollut niin riippuvainen tästä naisesta, että sinä talvena joka hänen piti
viettää Parmassa hän kävi kerran viikossa Pariisissa, vaikka matkaan kului
kaksi päivää, tavatakseen rakastajattarensa.”
Seurapiirihahmojen
puheista ei puutu puolivillaisuuksia eikä ilkeyksiä. Jälkimmäisten esittäjänä kunnostautuu
etenkin Guermantesin herttuatar. Kun kenraali Montserfeuil on seitsemän kertaa
hävinnyt vaaleissa, hänen kerrotaan lohduttautuneen tekemällä uuden lapsen
vaimolleen. Parman prinsessan huudahdettua ”Onko tämä onneton Madame de
Montserfeuil taas raskaana”, Oriana de Guermantes toteaa: ”On kuin onkin /…/,
hänen vatsansa on ainoa piirikunta missä kenraali-parka ei koskaan ole joutunut
tappiolle.”
Kertojalla on tiedossaan
myös kaikenlaisia tapauksia seuraelämästä, jossa joudutaan pohtimaan, kuka on
sovelias vierailemaan missäkin ja millaisia vieraita voidaan kutsua. Pyrkimys
soveliaisuuden noudattamiseen voi johtaa koomiseen lopputulokseen. Järjestäessään
iltapäiväkutsut keisari Napoleonin veljentyttären prinsessa Mathilden kunniaksi
kutsuja arveli, että vieraiksi voidaan kutsua vain bonapartisteja, koska
kuningasvallan kannattajat olisivat voineet tehdä epäedullisen vaikutuksen
Hänen Keisarilliseen Korkeuteensa. Bonapartistien löytäminen oli kuitenkin
hankalaa. Niinpä prinsessa, ”jonka salongissa Faubourg Saint-Germainin kerma
kokoontui, hämmästyi aika lailla kun hän Madame de Courvoisier’n luona tapasi
vain erään tunnetun kuokkavieraan, keisarikunnan aikaisen poliisipäällikön
lesken, postilaitoksen johtajan lesken ja muutamia muita henkilöitä jotka
kaikki olivat kuuluisia paitsi uskollisuudestaan Napoleon III:tta kohtaan myös
typeryydestään ja pitkäpiimäisyydestään.” Prinsessa Mathilde suhtautuu
kuitenkin tilanteeseen lempeästi ja antaa ”ruhtinaallisen suosionsa sataa
näitten kovanonnen kummajaisten päälle”.
Kaikesta kritiikistä ja
ironiasta huolimatta kertojan kannalta seurustelulla aatelisten seurapiireissä
on kuitenkin myös ilmeiset etunsa. Aatelisilta, samoin kuin talonpojilta, voi
nimittäin oppia kaikenlaista entisaikojen elämään, tapoihin ja tottumuksiin
liittyvää, kaikenlaista sellaista, mistä ”raharuhtinailla” ei ole
aavistustakaan. Lisäksi aristokraattisilla keskusteluilla Madame de
Guermantesin luona oli se etu, että niissä käytettiin erinomaista ranskan
kieltä.
Guermantesien
illallisilta kertoja kiiruhtaa paroni de Charlusin, Guermantesin herttuan
veljen, luokse kellon ollessa jo yksitoista illalla. Kertoja, kuten niin monet
1900-luvun alun kirjailijat, kiinnittää huomionsa kuvattavansa päähän: ”Jo
suurenmoisen ja samalla luotaantyöntävän päänsä ansiosta hän vei voiton
kaikista sukulaisistaan; mieleen tuli lähinnä vanhentunut Apollo, joskin näytti
siltä kuin sapenkarvainen sylki olisi koska tahansa voinut valahtaa
vääntyneestä suusta; mutta älykkyys, sitä ei voinut kieltää, avasi hänelle kuin
laaja kompassinkiertämä näkymiä, jotka ikuisesti pysyisivät Guermantesin
herttuan ulottumattomissa.”
Vierailusta muodostuu
fiasko alkaen jo siitä, että tuntematta paronin tapoja kertoja on erehtynyt
kysymään, pitäisikö hänen välttämättä seistä: ”Enhän voinut tietää, että maalla
ollessaan, Charlusin linnassa, hänellä oli tapana päivällisen jälkeen leikkiä
kuningasta, asettua mukavasti nojatuoliinsa tupakkahuoneessa ja antaa
vieraittensa seistä ympärillään.” Paroni vuodattaa suoranaisen syytöspuheen
kertojaa vastaan. Hänen käyttäytymisensä on muutenkin kovin erikoista ja
ennakoimatonta. Hän tosin saattaa kertojan kotiin, mutta lopuksi hän toteaa
tälle, että hänen osansa on nyt päättynyt”. Paronin käytös tulee
ymmärrettävämmäksi seuraavassa osassa, Sodoma 1:ssa, jossa tuodaan
esille myös hänen homoseksuaalisuutensa.
Proustin romaanisarjassa
kohdataan toisinaan pitkänkin välimatkan päästä aikaisemmin tavattuja
henkilöitä. Guermantesin tie 2:n lopussa kertoja tapaa Charles Swannin,
nyt jo vanhentuneena ja sairaana. Swannin esikuvana on pidetty seurapiireissä
ja kirjallisissa piireissä liikkunutta Charles Haasia; myös hänen nimensä
vilahtaa loppujaksossa.
Niitä moninaisia uusia
asioita, joita kertojan elämään romaanisarjan kuluessa ilmaantuu, ovat Guermantesin
tie 2:ssa ohimennen mainitut autot ja lentokoneet. Niihin kuuluu myös eräs
asusteisiin liittyvä uutuus. Kertoja vetää kutsuista pois lähtiessään jalkaansa
”amerikkalaiset kumijalkineet”, kalossit. Paikalle sattuva Parman prinsessa,
joka on teoksessa jo aikaisemmin huvittavalla tavalla innostunut kaikesta
uudesta, mitä hän kutsuilla näkee, pitää kalosseja hienona keksintönä ja
käytännöllisinä, aihe, joka aiheuttaa jonkin verran keskustelua myös James
Joycen novellissa ”Kuolleet”.
James Joycen novellissa ”Murattipäivä
komitean istuntohuoneessa” väitellään kuningas Edward VII:stä ja hänen
Irlannin-vierailustaan (kohta, joka osaltaan aiheutti Dublinilaisia-novellikokoelman
julkaisemisen lykkääntymisen). Kuningas Edward on esillä myös Proustilla.
Madame de Guermantesin mielestä hän on miellyttävä, mutkaton ja ”terävämpi kuin
luulisikaan”. Ruhtinas von Faffenheimilla on toinen käsitys. Hänen mielestään,
jos Edward Walesin prinssinä ollessaan olisi ollut tavallinen yksityishenkilö,
”sellaista kerhoa ei olisi ollutkaan joka ei olisi antanut hänelle
porttikieltoa”.
H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.