Marcel Proust: Kadonnutta
aikaa etsimässä: Guermantesin tie 1. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.
Helsinki: Otava, 1985. 412 sivua.
H. K. Riikonen kirjoittaa:
Marcel Proustin Kadonnutta
aikaa etsimässä -romaanisarjan suomennoksen viidennessä niteessä Guermantesin
tie 1 kertojan perhe on muuttanut uuteen asuntoon. Muuton myötä kertoja
tutustuu samassa rakennuskompleksissa asuviin Guermantesin herttuaan ja
herttuattareen. Kertojan kuvaus yrityksistään tehdä itseään tykö ihastuksensa
kohteelle, herttuattarelle, on tapahtumien kannalta keskeinen, mutta esillä
ovat myös tapaamiset ja kohtaamiset armeijassa olevan Robert de Saint-Loupin
kanssa; tämä pitää suoranaisen luennon joukko-osastoista ja sodankäynnistä.
Kertoja tutustuu Monsieur de Charlusiin ja saa tietää, että tämä on
Guermantesin herttuan veli. Mukana on myös keskustelua tuolloin paljon kohua herättäneestä
Dreyfusin jutusta. Juutalaisen, maanpetoksesta Pirunsaarelle tuomitun upseerin,
kapteeni Alfred Dreyfusin tapaus nostaa erityisen selvästi pintaan antisemitistiset
asenteet. Proustin näkökulmat ovat tässä osassa tulleet kriittisemmiksi ja
ironisemmiksi kuin sarjan edellisissä osissa.
Proust tuo jälleen esille
koko sosiaalisen asteikon herttuasta portinvartijaukkoon. Sosiaalisia
distinktioita ei tällöin ole unohdettu: on eri asia, onko saanut aatelisarvon
keisarikunnan aikana vai kuuluuko vanhaan aateliin. Seurapiireissäkin on omat
eronsa. Madame de Villeparisis’n salonki eroaa suuresti Madame de Guermantesin salongista:
”Rouva de Villeparisis oli noita naisia joilla, niin suureen sukuun kuin he
olivatkin syntyneet ja toiseen samanveroiseen avioliiton sitein liittyneet, ei
sittenkään ole seurapiireissä kovin näyttävää asemaa, niin ettei heillä
salongissaan, lukuun ottamatta muutamaa herttuatarta, nimittäin heidän miniöitään
tai paria kruunupäätä, vanhoja perhetuttuja hekin, ole kuin kolmannen luokan
kutsuvieraita, porvareita ja maalta tullutta tai degeneroitunutta aatelistoa
jotka läsnäolollaan jo kauan sitten ovat karkottaneet ne elegantit ja nirsot
vierailijat, joitten sukulaisuussyistä tai ikivanhan ystävyyden perusteella ei
ole pakko sinne tulla.”
Proustia kiinnostaa myös,
miten eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat henkilöt puhuttelevat toisiaan ja miten
he käyttäytyvät toistensa seurassa. Kuva aatelistosta ei ole mairitteleva.
Guermantesin herttuasta kerrotaan, että: ”hän piti ilmeisesti vuokralaisiaan
torppareina, moukkina, kansallistettujen tilojen asuttajina joitten
mielipiteellä ei ollut mitään arvoa, ajoi aamuisin partaansa yöpaidassa avoimen
ikkunan edessä, tuli pihaan vallitsevan lämpötilan mukaan paitahihasillaan,
pyjamassa, skottiruutuisessa pörrökarvaisessa pikkutakissa tai takkia
lyhyemmässä vaaleassa nutussa ja käski tallirenkinsä juoksuttaa edessään
vastaostettua hevosta”. Entä herttuan omalaatuinen käytös hänen tavatessaan
kertojan isän: ” /…/ heti kun hän näki isäni tulevan portaita alas ajatukset
työasioissa askarrellen ja mielessään toivomus ettei tapaisi ketään tuttavia,
herttua jätti tallirenkinsä siihen paikkaan, tuli isääni vastaan, suoristi
hänen takkinsa kaulusta alamaisen innokkaasti kuin kuninkaan kamaripalvelijat
ennen vanhaan, tarttui hänen käteensä, piteli sitä omassaan, jopa silitteli
sitä näyttääkseen hovimiehen hävyttömyydellä, ettei säästellyt kallisarvoisen
ihonsa kosketusta ja kuljetti kuin talutushihnasta kadulle asti hämillistä
isääni, joka ei tiennyt mitä olisi tehnyt päästäkseen pakoon.” Herttuan (ja
yleensä korkeaa aatelia edustavien) käytös alempisäätyisiä kohtaan tulee
ymmärrettävämmäksi Guermantesin tie 2:ssa kuvattaessa tilaisuutta
Guermantesien salongissa, jonne myös kertoja on kutsuttu.
Myöhemmin herttua
tavataan ”istua rehottamassa” Madame de Villeparisis’n salongissa. Kuvaus
saavuttaa lähes groteskit mittasuhteet: ”Tuntui kuin tietoisuus suunnattomasta
omaisuudesta, joka täytti koko hänen olemuksensa ikään kuin se olisi ollut
ihmisen muotoon valettu kultaharkko, olisi kohottanut tämän kallisarvoisen
lihan ominaispainon lakipisteeseen.”
Suhtautumista toisiin
osoittaa havainnollisesti tapa tervehtiä. Proust on mestarillisesti kuvannut
välinpitämättömyyttä osoittavaa tervehdystä. Kutsuilla Guermantesin herttuatar
kuittaa tapaamisen erään historioitsijan ja kertojan kanssa seuraavasti:
”Historiantutkija kumarsi syvään niin kuin minäkin ja otaksui kai, että
tervehdystä oli aiheellista saatella parilla ystävällisellä sanalla, sillä
hänen silmänsä syttyivät ja hän valmistautui avaamaan suunsa, kun Madame de
Guermantesin ilme jäähdytti hänet hetkessä; herttuatar oli nimittäin käyttänyt
hyväkseen vartalonsa riippumattomuutta taivuttaakseen sitä liioitellun
kohteliaasti ja vetäistäkseen sen taas takaisin niin taitavasti, että hänen
kasvonsa ja katseensa eivät lainkaan näyttäneet huomanneen, että niitten edessä
ylipäänsä seisoi joku; päästettyään kevyen huokauksen herttuatar tyytyi tuomaan
julki, miten olemattoman vaikutuksen historioitsijan ja minun näkeminen häneen
teki, liikuttamalla sieraimiaan tavalla, jonka täsmällisyys takasi hänen
harhailevan tarkkaavaisuutensa täydellisen piittaamattomuuden.”
Proustin kuvaus
herttuattaren käyttäytymisestä on kriittinen, mutta jotta tuollainen käytös ja
sen kuvaaminen olisivat mahdollisia, tarvitaan vuosisatojen aikana kehittynyt
hienostunut tapa- ja kirjallinen kulttuuri. Suomen kirjallisuudesta tälle
löytyy yksityiskohtaisessa tarkkuudessaan vain yksi vertailukohta, Volter
Kilven kuvaamat isännät Alastalon salissa; heidänkin käyttäytymisensä on
tulosta pitkästä perinteestä, mutta se on tyystin erilaista ja erilaisissa
olosuhteissa kehittynyttä kuin Proustin aatelisten ja korkeaporvarillisten
seurapiirien.
Guermantesin seurapiirissä
tavataan myös yksi ulkomaalainen, Saksan lähettiläs, ruhtinas von Faffenheim.
Jo ruhtinaan nimi osoittautuu kertojalle kiinnostavaksi pohdinnan kohteeksi.
Sen jälkiosa heim viittaa kotiseutuun (vrt. saks. Heimat) ja
tuopa nimi mieleen myös kylpylän, jossa kertoja isoäitinsä kanssa oli ollut, ja
pikkukaupungin, jonka läheisellä vuorella Goethe oli käyskennellyt. Ruhtinasta
on jo vuosikausia taudin tapaan kalvanut halu tulla valituksi erään akatemian
ulkojäseneksi. von Faffenheim panee toivonsa edellisistä osista tuttuun entiseen
suurlähettilääseen, markiisi de Norpois’aan, jolla on akatemian valinnoissa käytettävissään
kymmenen ääntä. Tilanne on kuitenkin ruhtinaan kannalta hankala: ”Mutta vaikka
hän olisi keksinyt mitä miellyttävää tahansa, hankkinut markiisille venäläisiä
kunniamerkkejä, siteerannut häntä ulkopolitiikkaa koskevissa artikkeleissaan,
hänellä oli vastassaan kiittämättömyyden perikuva, joka ei tuntunut antavan
minkäänlaista arvoa hänen ponnisteluilleen, ei tehnyt mitään hänen
ehdokkuutensa edistämiseksi, ei edes luvannut hänelle omaa ääntään!”
Proustin kriittinen katse
ei kohdistu kuitenkaan vain yläluokkaiseen seurapiiriin. Ivan kohteena ovat
myös esimerkiksi tarjoilijat. Niinpä ollessaan ravintolassa Robert de
Saint-Loup’n kanssa kertoja kommentoi tarjoilijoiden olemusta – käyttäen
jälleen laajaa vertausta: ”Nämä /…/ muodostivat uskomattoman kokoelman
karikatyyrejä, joista erotti tekopyhiä pappeja, kavalia rippi-isiä, enimmäkseen
sentään entisaikojen koomikkoja, joitten sokeritopan muotoista otsaa ei enää
juuri näe muualla kuin pienten nurkkateattereiden paikallishistoriaa tihkuviin
lämpiöihin ripustetuissa muotokuvissa, jotka esittävät heitä
kamaripalvelijoitten ja kirkkoruhtinaiden osissa ja joitten juhlallisen tyylin
tuo ravintola huolellisesti valitun tai peräti perinnöllisistä syistä nimetyn
henkilökunnan ansiosta tuntuu säilyttäneen jonkinmoisen auguurien virkakunnan
muodossa.”
Yksi perin kiehtova
piirre Proustin romaanisarjassa – samoin kuin monien 1900-luvun alun modernien
kirjailijoiden teoksissa – on se, että osa osalta tuodaan esille erilaisia
teknisiä innovaatioita. Guermantesin tie 1:ssä mainitaan esimerkiksi
eräässä vertauksessa röntgenkuva. Jonkin verran huomiota saavat osakseen myös puhelin
ja puhelinkeskustelut; kertojan isäkin on puhelimen hankkinut. Mutta samalla
tarjoutuu tilaisuus kuvata uutta, mutta jo ajat sitten kadonnutta
ammattikuntaa, keskusneitejä. Kertoja intoutuu luonnehtimaan heitä niin
ylettömin sanakääntein ja vertauksin, että he joutuvatkin ironiseen valoon:
”/…/ meidän tarvitsee vain tuoda huulemme maagisen laatan ääreen ja kutsua –
joskus liiankin kauan, sen myönnän – viisaita vireitä neitsyitä, joitten äänen
me joka päivä kuulemme näkemättä koskaan heidän kasvojaan ja jotka
suojelusenkeleinämme pökerryttävissä pimeyksissä tarkkaan vartioivat niitten
portteja; nämä kaikkivoivat jotka loihtivat poissaolevat vierellemme ilman että
meidän on lupa silmäillä heitä; nämä näkymättömät danaidit jotka lakkaamatta
tyhjentävät, täyttävät, tarjoavat ääniaaltojen uurnaa; nämä ivalliset raivottaret
jotka juuri kun kuiskasimme ystävättärellemme salaisuuden toivoen samalla ettei
se kantautuisi vieraisiin korviin, julmasti huutavat: ”Minä kuuntelen!”; nämä
salaisuuksien ikiärtyneet palvelijattaret, Näkymättömän tuohtuvaiset
papittaret, keskusneidit!” Näillä Proustin kuvaamilla keskusneideillä on
juorujen ja salaisuuksien kuuntelijoina sama funktio kuin vanhoista suomalaisista
elokuvista tutuilla vastineillaan, joita ei kuitenkaan suurin surminkaan ole
verrattu antiikin danaideihin tai papittariin.
Seurapiirien salonkien ja
markiisittarien vastapainoksi tavataan osan lopussa vielä yksi ”salonki” ja
sitä hallitseva ”markiisitar”, toisin sanoen yleinen käymälä ja sitä hallitseva
nainen, joka on tyytyväinen toimeensa eikä harkitse eläkkeelle siirtymistä.
Kertoja on kävelyllä isoäitinsä kanssa, joka joutuu käyttämään salonkia, mutta
viipyy siellä kauan. Viipyminen pannaan ruuansulatushäiriön tiliin, mutta: ”Hän
hymyili surumielisesti ja puristi kättäni. Hän oli ymmärtänyt ettei minulta
tarvinnut kätkeä sitä, minkä olin arvannut alusta alkaen: että hän oli saanut
lievän kohtauksen.” Päätössanat ennakoivat seuraavassa osassa kerrottua
isoäidin kuolemaa. Tohtori Cottard oli koettanut hoitaa isoäiti maitoon
perustuvalla ruokavaliolla, joka kuitenkin oli osoittautunut tehottomaksi
maitovelliin pannun liian suolan takia. Kertojalle tarjoutuu tämän johdosta tilaisuus
lääketieteen määritelmän esittämiseen: ”/…/ lääketiede on lääkäreiden toisiaan
seuraavien ja keskenään ristiriidassa olevien erehdysten summa”. Jotakin
merkitystä lääketieteellä silti on: ”/…/ olisi suurta hulluutta uskoa
lääketieteeseen, ellei olisi vielä suurempaa hulluutta olla uskomatta siihen,
sillä tästä erehdysten röykkiöstä on sentään aikaa myöten irtaantunut joitakin
totuuksia.”
H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.
