Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Swannin rakkaus, Paikannimet: nimi. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1977. 307 sivua. (Alkuteos À la recherche du temps perdu: Du côté de chez Swann: Un amour de Swann, Noms de pays: le nom, 1913).
H.K. Riikonen kirjoittaa:
Kymmenosaisena suomennetun Kadonnutta aikaa etsimässä –romaanisarjan toinen nide esittelee varakkaan Verdurinien perheen ympärillä olevan seurapiirin ja erityisesti sen pienen ”sisärenkaan”, johon kuuluvat muiden muassa professori Brichot ja tohtori Cottard. Uutena hahmona mukaan tulee myös kreivi de Forcheville. Mutta keskeisinä hahmoina esiintyvät Charles Swann ja hänen rakastettunsa Odette, joiden suhde on osan keskiössä. Minäkertoja on Swannin rakkaus –jaksossa häivyttänyt itsensä taka-alalle. Vain siellä täällä hän tuo itsensä esille ja silloinkin vain possessiivisuffiksin (alkuteoksessa possessiivipronominin) muodossa. Hän kertoo kaikkitietävän kertojan tietämyksellä Swannin ja Odetten suhteesta pienimpiäkin yksityiskohtia ja Swannin mielenliikkeitä myöten. Suhteen kuvauksessa on tärkeällä sijalla myös Swannin mustasukkaisuus: ”/…/ Swannin mustasukkaisuus, vieläkin suuremmassa määrin kuin hänen alkuaikoina Odettea kohtaan tuntemansa hekumallinen ja hymyilevä mieltymys, turmeli hänen luonnettaan, muutti kokonaan ja leimasi muittenkin silmissä ne ulkonaiset tunnusmerkit, joissa tämä luonne tuli näkyviin.” Mustasukkaisuus on aihepiiri, johon romaanisarjassa palataan myöhemminkin, varsinkin suomennoksen niteissä 8 ja 9, osissa Vanki ja Pakenija.
Swannin rakkauden luultavasti kuuluisin jakso liittyy musiikkiin. Jo Combrayssa mainittua Vinteuilin viulusonaatin teemaa ja sen vaikutusta Swanniin kuvataan yksityiskohtaisesti samalla kun se on nivottu tiiviisti Swannin rakkauden kokemukseen.
Proust tuo romaanisarjassaan esille myös joukon esineitä. Swannin rakkaudessa sellainen on erityisesti monokkeli. Se palvelee konkreettisena ajalleen tyypillisenä esineenä, mutta sen kautta voidaan myös tarkastella ironiseen sävyyn käytöstapoja samalla kun se liittyy myös näkemisen, katsomisen ja tarkkailun teemaan, joka romaanisarjassa on keskeisellä sijalla. Swannilla itsellään on hieman heikko näkö, joten hän joutuu kotona työskennellessään käyttämään silmälaseja, mutta kaupungilla tai kutsuilla ollessaan hän käyttää monokkelia, ”joka ei ollut niin rumentava”. Odette on vallan ihastunut nähdessään ensi kertaa monokkelin Swannilla: ”Niin se on, ei voi muuta sanoa kuin että se on miehellä tosi tyylikäs. Sinä olet ihanan näköinen! Aivan kuin todellinen gentleman!” Odetten mielestä Swannilta ei puutu enää muuta kuin arvonimi. Swann ei toki ole ainoa monokkeliherra teoksessa. Kenraali Frobervillen monokkeli ”oli iskeytynyt kuin kranaatinsirpale silmäluomien väliin hänen jokapäiväisiin, arpisiin ja itsetietoisiin kasvoihinsa, keskelle otsaa jonka se vääristi kuin kykloopin ainoa silmä”. Seurapiirikirjailija puolestaan oli ”asentanut silmäkulmaansa monokkelin, ainoan psykologiseen syväluotaukseen ja säälimättömään erittelyyn kykenevän elimensä”. Entä mitä sanotaankaan herra de Palancystä ja hänen monokkelistaan: ”[O]man monokkelinsa takana herra de Palancy, joka juhlavieraitten laumassa verkkaan luotsasi suurta, pyöreäsilmäistä karpinpäätään ja aukoili vähän väliä leukaluitaan kuin suuntaa etsien, näytti kuljettavan mukanaan satunnaista tai vain puhtaasti vertauskuvallista sirpaletta akvaarionsa lasiseinästä, kokonaisuutta edustavaa osaa”. Swannille, joka ihailee suuresti Giotton taidetta, tämä tuo mieleen taiteilijan kuvaaman Epäoikeudenmukaisuuden.
Monokkelien kuvauksessa, joka saa omaa viehätystään monitahoisiin, monokkelin kantajan ammattiin tai ulkonäköön liittyviin vertauksiin kiedottuna, on mukana kaikenlaista ilkeämielisyyttä. Proustin seurapiirihahmoista tekemät havainnot ovat monesti muutenkin varsin ilkeitä. Esimerkiksi rouva de Laumes’lla on ”rakenteellisesti sangen irtonaiset olkapäät”, joiden yllä melkein vaakasuorassa lepäävä pää tuo kertojan mieleen ”uljaaseen fasaanipaistiin ”lisätyn” pään, lintua tuotaessa tarjolle täydessä höyhenpuvussa”. Rouva Cottardin mielipiteet sijoittuvat samalle tasolle ”kuin hänen hattunsa sulka, käyntikorttikotelon numero, pesulassa hänen hansikkaisiinsa musteella piirretty merkki”. Eivätkä myöskään romaanin henkilöt ole vähemmän hienotunteisia. Odette esimerkiksi toteaa Swannille markiisitar de Villeparisiksesta: ”Mutta darling, hänhän on kuin teatterin paikannäyttäjä, talonmiehen akka! Madame la marquise! En ole markiisitar, mutta kyllä minulle saisi maksaa paljon ennen kuin lähtisin ihmisten ilmoille tuollaisissa vaatteissa!”
Proustilla on lähes pakonomainen tarve kuvata myös työväkeä ja palvelijoita ja verrata heitä kuuluisissa maalauksissa esiintyviin hahmoihin. Swannin mennessä erääseen tilaisuuteen hän kohtaa ryhmän lakeijoita ja kiinnittää huomionsa yhteen heistä: ”Muuan heistä, näöltään harvinaisen verenhimoinen ja joissakin mestauksia kuvailevissa renessanssiajan maalauksissa esiintyvien pyöveleitten kaltainen, astui esiin järkähtämättä kuin kohtalo ottaakseen häneltä päällysvaatteet. Mutta miehen teräksenkovaa katsetta vastasi puuvillakäsineitten pehmeys, niin että hän Swannia lähestyessään näytti halveksuvan vierasta itseään ja näytti kunnioittavan tämän hattua.” Swannin ajuri Rémi puolestaan vertautuu dogi Loredanoon italialaisessa veistoksessa.
Klassisissa romaaneissa ei useinkaan ole tuotu esille ihmisten ruumiintoimintoja ja luonnollisia tarpeita. Proust kuitenkin kuvaa lyhyesti, miten tohtori Cottard poistuu kesken tilaisuuden näitä tarpeita varten. Häveliäisyydessään kuvaus on kaukana Leopold Bloomin käymäläistunnosta Joycen Ulysseksessä: ”[H]erra Verdurin oli ollut kaukaa viisas pitäessään piipun suussaan, sillä Cottard joka tunsi tarvetta poistua hetkeksi, laski siitä puoliääneen leikkiä, niin kuin oli hiljattain kuullut jonkun tekevän ja teki nyt itsekin aina, kun hänen oli mentävä samaiseen paikkaan: ”Täytyy tästä lähteä vähän jututtamaan Vesistön Herttuaa”, niin että herra Verdurinin yskänkohtaus alkoi uudestaan.” Aihepiiri tulee esille toisessakin yhteydessä. Swann joutuu päivittelemään, että Odette menee Verdurinien seurassa ”ylistämään Ludvig Filipin ja Viollet-le-Ducin kuvottavia tuotteita” ja jatkaa: ”Minusta tuntuu, ettei siihen tarvita taiteellista silmää, sillä vaikka ei omaisikaan erityisen kehittynyttä hajuaistia, ei silti ole tarpeen viettää lomaansa ulkohuoneessa voidakseen mukavammin nuuskia ulosteita”.
Marcel Proustilla oli huomattavan kehittynyt kuvataiteellinen ja arkkitehtoninen maku ja tietämys. Sitaatissa mainittu Eugène Viollet-le-Duc, joka Suomessa tuli tunnetuksi keväällä 2019 Notre Dame –kirkon tulipalossa tuhoutuneen tornin suunnittelijana ja joka restauroi juuri keskiaikaisia rakennuksia, on muutaman kerran muutenkin Proustin kritiikin kohteena. Viollet-le-Duc vaikutti myös suomalaiseen Jac Ahrenbergiin.
Lyhyessä Paikannimet: nimi –jaksossa kertoja palaa paljolti kuvaamaan sitä mitä hänelle itselleen on tapahtunut ja mitä hän on ajatellut ja kokenut. Jakso tuo mukaan yllättävän paljon sellaisia aiheita, joita kehitellään edelleen seuraavissa osissa. Esillä ovat Balbecin kylpyläpaikkakunta sekä Italian taidekaupungit Firenze ja Venetsia, joihin kertoja halajaa päästä. Firenze ja Venetsia jäävät toistaiseksi pelkiksi haaveiksi, samoin kuin kuuluisan näyttelijättären Berman näkeminen teatterissa. Balbec, Venetsia ja Firenze toimivat kiehtovina niminä: ”Keväälläkin saattoi käydä niin, että jostain kirjasta keksimäni Balbecin pelkkä nimi herätti minussa myrskyjen ja normandialaisen gotiikan kaipuun; vastaavasti joskus myrskysäällä Firenzen tai Venetsian nimi sai minut ikävöimään aurinkoa, liljoja, Dogien palatsia ja Pyhän Marian kirkkoa.”
Charles Swannin ja Odetten, nyt rouva Swann, suhteen rinnalle on tullut kertojan oma suhde, Combrayn Swann on nyt Gilberte-nimisen tytön isä. Tästä Gilbertestä tulee kertojan ihailun ja rakkauden kohde, jonka tapaamista hän odottaa Champs-Elysées’llä ja jonka kanssa hän leikkii ”rosvoa ja poliisia”. Gilberte tuo myös kotoaan kertojalle lainaksi Combrayssa jo mainitun kirjailija Bergotten teoksen Racinesta. Combraysta tuttu vehreän kasvillisuuden kuvaus päättää jakson kertojan ollessa palvelijatar Françoisen kanssa Bois de Boulognen puistossa, paikassa jota Suomessa on näyttävästi kuvannut Olavi Paavolainen Nykyaikaa etsimässä -teoksessaan.
Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
