PROFESSORIPOOLI: Torgny Lindgrenin Bat Seba

Kuukauden klassikko:
Torgny Lindgren: Bat Seba (1985) Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi 1985.

Liisa Steinby kirjoittaa:

Torgny Lindgren (s. 1939) on yksi tämän hetken omaperäisimmistä ja mielestäni myös merkittävimmistä kirjailijoista Pohjoismaissa. Hän on kotoisin Norlannista Pohjois-Ruotsista alueelta, jota hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan leimasivat ankarat luonnonolosuhteet ja harva asutus, luterilainen herätysliike ja tuberkuloosi, joka piti kuoleman uhkan alati läsnä olevana. Lindgren itse koki nämä kaikki, myös tuberkuloosin jo hyvin nuorena, niin että hän läpi kasvinvuotensa odotti pian kuolevansa ja oli hämmästynyt, kun hänet teini-ikäisenä todettiin parantuneeksi. Hänen romaaniensa erikoislaatuinen väritys tulee tästä taustasta. Useat niistä sijoittuvat Norlantiin, mutta nekin, jotka sijoittuvat muualle, kuvaavat ihmiset periaatteessa samankaltaisiksi kuin hänen kotiseudullaan.

Lindgren eli lapsuutensa ja nuoruutensa suullisessa tarinankertomiskulttuurissa, jossa kerrottiin samalla tapaa Raamatun henkilöistä kuin tuttavista ja paikkakunnan tapauksista. Raamatun hahmot koettiin yhtä lailla todellisiksi kuin sukulaiset ja naapurit, ja heidän tarinoihinsa lisäiltiin perusteluja ja motiiveja heidän kummallisilta vaikuttaville teoilleen. Paikallistarinoihin lisättiin tarvittaessa kärjistyksiä ja koristuksia. Näin pyhän ja profaanin samoin kuin fiktiivisen ja todellisen raja oli häilyvä. Lindgren jatkaa tätä perinnettä tietyllä, omaperäisellä tavalla muunnettuna. Hänen romaaneissaan ja kertomuksissaan uskonnolliset kaavat näyttäytyvät edelleen välttämättöminä välineinä ihmisten yrityksissä ottaa haltuun elämisen suurimpia ja vaikeimpia kysymyksiä. Uskonnollisten kaavojen käyttämisessä ei Lindgrenin mukaan ole eroa sen mukaan, onko ihminen uskovainen vai ei. Nykylukijalle on oleellista, että Lindgrenin näkökulma on ihmisissä ja heidän usein ristiriitaisilta ja hassunkuriltakin vaikuttavissa yrityksissään ymmärtää elämää, eikä hän sano mitään Jumalan olemassaolosta, paitsi ihmisten kuvitelmana.

Johtuen näkemyksestä uskonnon kaavojen läsnäolosta kaikkien elämänymmärryksessä ei Lindgrenin romaaneissa ole mitään periaatteellista eroa ihmisten kuvaustavassa sen mukaan, liikutaanko herätysliikkeiden Norlannissa, sekularisoituneessa Tukholmassa vai Vanhan testamentin Palestiinassa. Bat Seba -romaanissa kerrotaan uudestaan Daavidin ja Bathseban (Lindgrenille Bat Seba) tarina. Raamatussa kerrotaan, miten kuningas David iski silmänsä sotapäällikkönsä Uurian puolisoon Bat Sebaan ja saadakseen tämän itselleen tapatti Uurian; Daavidin pojista nousi hänen jälkeensä valtaistuimelle verisen valtataistelun jälkeen Bat Seban poika Salomo. Raamatussa Daavidin tarina Bat Seban kohtaamisesta lähtien kerrotaan muutamalla kymmenellä sivulla, Lindgrenin tekstisivuja on kaksi ja puoli sataa. Tyyli ei ole runsassanainen vaan pikemminkin pelkistetty, karussa toteavuudessaan usein Raamatun tyyliä muistuttava. Tapahtumat kerrotaan yhtä oleellista poikkeusta huolimatta samoin kuin alkuperäisessä kertomuksessa. Kertomuksen ydin on kuitenkin aivan toinen kuin Vanhassa testamentissa, joka kokonaisuudessaan on kertomus Jahven liitosta Israelin kansan kanssa, Daavidin tarinassa tuon kansan mahtavimmista mahtavimman kuninkaan kanssa. Ero tulee siitä, että Lindgren kuvaa Daavidia niin kuin hän näyttäytyy nykylukijalle eikä kertomuksessa edellytetä transsendentaalisen Jumalan olemassaoloa. Toisin sanoen, Jumala ei tule missään näkyviin itsenäisesti toimivana hahmona vaan ainoastaan ihmisten kuvitelmana hänestä sekä tradition joillekuille suomana mahdollisuutena väittää, että hänen teoillaan on erityinen Jumalan tuki.

Oman toiminnan legitimointi Jumalan avulla koskee erityisesti Herran voideltua, Daavidia. Daavid kuvataan raa’aksi ja omavaltaiseksi ja huvittavallakin tavalla kieroilevaksi hahmoksi, josta ei kuitenkaan puutu sympatiaa herättävää inhimillistä heikkoutta. Kertomuksen alussa (kuten Raamatussa) Daavid näkee kylvystä nousevan Bat Seban, kutsuu hänet luokseen ja raiskaa hänet. Tämän jälkeen Bat Seba kuulee Daavidin puhuvan Jumalalle. Millainen on Jumala, kysyy Bat Seba. Hän tarkoittaa: millainen on Jumala, joka antaa voideltunsa toimia näin. Hän on juuri sellainen kuin minä, sanoo Daavid, hyvä ja rakastava. Bat Sebasta on vaikea ymmärtää tällaista rakkautta. Niin, sanoo Daavid, rakkautta on vaikea käsittää. Se on epävarmuutta ja arvaamattomuutta, mitä kammottavinta arvaamattomuutta. ”Kammottava arvaamattomuus” sopii paitsi Bat Seban kokemukseen myös Uuriaan, jonka Daavid tapattaa saadakseen omakseen Bat Seban. Pohtiessaan Uurian tapattamista Daavid keskustelee jälleen Herransa kanssa. Sinä annoit nuolesi upota minun lihaani, sinun kätesi lepää minun päälläni, hän sanoo, haluten miellyttää Jumalaa valituksillaan – hän uskoo tämän pitävän siitä, että ihminen valittaa omaa surkeuttaan – ja samalla pannen syyn tämän niskoille. Haluatko, että tapan Uurian, hän kysyy, ja uskoo saavansa myöntävän vastauksen keksiessään esittää Uurian uhrina Herralle. Varmemmaksi vakuudeksi hän kutsuttaa Uurian luokseen ennen tapattamista ja antaa kuohita hänet, kuten uhrille on sopivaa tehdä. Jälkikäteen profeetta Nathan moittii Daavidia tästä teosta ja kysyy, uskooko Daavid tosiaan, että hän voi johtaa Herraa harhaan tekosyillään. Ei, sydämeni syvyydessä en usko sitä, sanoo Daavid, mutta olen luonteeltani sellainen, että minun täytyy yrittää juonitella. Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, juonittelevaksi ja ovelaksi. Hän teki minusta juonittelujen ja tekosyiden mestarin. Tällä tavoin Daavid panee myös epärehellisyytensä Jumalaa kohtaan tämän itsensä syyksi.

Daavidin kuvaus romaanin alussa on esimerkki siitä, miten Lindgren näkee uskonnon kuvana ihmispsyykestä. Teemme Jumalan omien tarpeidemme mukaiseksi, omaksi kuvaksemme. Herran voideltuna, joka voi legitimoida kaikki tekonsa vetoamalla siihen, että Jumala on niiden takana, Daavid on Lindgrenille erityisen kiinnostava kuvauksen kohde. Romaanin toinen päähenkilö Daavidin ohella on Bat Seba. Bat Seba ei jää uhrin rooliinsa, vaan myös hän kasvaa käyttämään asemaansa Daavidin puolisona omaksi ja poikansa Salomon hyväksi. Lindgren muuntaakin Raamatun kertomusta siten, että Salomon pääsy valtaistuimelle ja sitä edeltävä valtataistelu ovat mitä suurimmassa määrin Bat Seban aikaansaannosta. Bat Seban kohdalla on silmiinpistävää hänen ratkaisevalla hetkellä osoittamansa myötätunnon puute toista naista kohtaan, joka myös joutuu raiskatuksi – ja jonka raiskauksen hän itse asiassa suunnittelee. Uhri on näin myös itse pahantekijä. Yksinkertaisesti hyviä tai pahoja ihmisiä ei Lindgrenin maailmassa ole; kaikissa on jonkin verran molempia (vaikkei toki ole samantekevää, minkä verran). Kerronta sisältää kauttaaltaan myös ironiaa. Lopussa kuningas Daavid on vanha, raihnas ja viluinen. Kuten Raamatussa kerrotaan, hänen vuoteeseensa tuodaan silloin nuori nainen lämmittämään häntä; ”mutta hän ei maannut hänen kanssaan”. Lindgrenin kertomuksessa ainoa, joka kykenee lohduttamaan ja lämmittämään kuoleman lähellä olevaan Daavidia, on Bat Seba. Kun Daavid lopussa kysyy Bat Sebalta, millainen on Jumala – kysymys, joka johtomotiivina kulkee läpi romaanin – tämä vastaa: Hän on juuri sellainen kuin minä, Bat Seba. Daavid pitää vastausta osuvana.

Lindgrenin romaani johtaa meidät perimmäisten kysymysten äärelle. Vanhan testamentin Jumala näyttäytyy meille äärimmäisen julmana, oikukkaana ja pikavihaisena. Mutta jos otamme huomioon, että ihmiset ovat luoneet jumalansa omaksi kuvakseen, onko kuvaus niin kaukana todellisuudesta? Lindgren näyttää ajattelevan, että ei – ja ettei ihminen kaiken lisäksi ole Vanhan Testamentin ajoista oleellisesti muuttunut. Lindgrenin ihmiskuvaus on terävää, usein viiltävän pessimististä, jopa sarkastista, mutta aina siinä on mukana myös lämpöä, ymmärtämystä ja huumoria.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.