Tuulisen saaren kirjakauppias - toivoa hapsottaviin päiviin

Tavallisesti niin yksinäinen lukeminen johtaa kirjan ystävien kirjallisuudessa yhteyteen toisten lukijoiden ja toisten samanmielisten ihmisten kanssa. Kadonneiden ja hajonneiden perheiden tilalle syntyy musteen ja paperin yhdistämiä uusia perheitä, aatteen yhdistämiä piirejä, joissa rakennetaan uutta tulevaisuutta. Näin tapahtuu esimerkiksi sellaisissa kirjoissa kuin Lolita Teheranissa tai Kirjallinen piiri perunapaistoksen ystäville. Tämän lajin kirjoissa kirjarakkaus ja lukeminen johtavat uuden rakkauden äärelle. Tähän joukkoon kuuluu Tuulisen saaren kirjakauppias. Tietäähän sen jo nimestä vaikkei takakanttakaan katsoisi.


Päivi Kosonen kirjoittaa:

Gabrielle Zevin:
Tuulisen saaren kirjakauppias
Suomentanut Tero Valkonen.
Gummerus, 2014.
(Alkuteos: The Storied Life of A.J. Fikry, 2014)


Orhan Pamuk tunnusti suoraan muutama vuosi sitten kirjoittavansa romaaninsa meille kirjallisuusihmisille: kansainväliselle korkeakirjallisuuden lukijakunnalle, joka pienenee sitä mukaa kun lokeroitu genrekulttuuri leviää viihdyttävissä medioissa.

Monet taitavat ja lukeneet naiskirjailijat ovat vastanneet jo pitkään tähän haasteeseen kirjoittamalla tarinapitoista korkeakirjallisuutta. Lukijakunta on naisvoittoista. Lukuromaanin mestarit tulevat Kanadasta, kuten Margaret Atwood, Carol Shields, Alice Munro tai Pohjoismaista, Ruotsista ja Norjasta, Islannista, ehkä nyt Suomestakin. Mutta onhan heitä muuallakin, mainitaan vaikka A.S. Byatt.

Oman lajityyppinsä tässä korkean ja matalan monimuotoisessa välimaastossa muodostaa naispuolisten kirjan ystävien kirjallisuus. Tässäkin on luonnollisesti lukuisia alalajeja, mutta yhteinen tekijä on se, että tarina rakentuu lukemisen ja kirjallisuuden teemojen varaan. Nämä ovat kevyitä intertekstuaalisia romaaneja, joiden tarkoitus on tuoda hetkellistä lohtua ja sielun virkistystä ensi hätään. Meillä se taitaa olla enimmäkseen Gummeruksen alaa.


Lukeminen tuo ihmisiä yhteen

Tavallisesti niin yksinäinen lukeminen johtaa tämän lajin kirjoissa yhteyteen toisten lukijoiden ja toisten samanmielisten ihmisten kanssa. Kadonneiden ja hajonneiden perheiden tilalle syntyy musteen ja paperin yhdistämiä uusia perheitä, poliittisen tai muun aatteen yhdistämiä piirejä, joissa rakennetaan uutta tulevaisuutta. Näin tapahtuu esimerkiksi sellaisissa kirjoissa kuin Lolita Teheranissa tai Kirjallinen piiri perunapaistoksen ystäville. Näissä kirjoissa kirjarakkaus ja lukeminen johtavat uuden rakkauden äärelle. Tähän joukkoon kuuluu Tuulisen saaren kirjakauppias. Tietäähän sen jo nimestä vaikkei takakanttakaan katsoisi.

Ei olekaan yllätys, että jo ensimmäiset sanat johdattavat kirjalliseen maailmaan ja vieläpä tuttuun kirjailijaan, Roald Dahliin jolta esitellään 1950-luvulla kirjoitettu novelli ”Lampaalla teurastettu”. Eikä esittelyteksti tietenkään ole mitään akateemista analyysiä, vaan se tiivistää napakasti novellin juonen yhdellä lauseella ja keskittyy sen jälkeen kuvaamaan novellin lukijoissa herättämiä kysymyksiä, ajatuksia ja tuntemuksia. Esittelyn on allekirjoittanut A.J. F. – joka esitellään jollain tavoin jo takakannessa, mutta jonka todellinen identiteetti jää lukijalle vielä täysin hämäräksi. Miksi hän kirjoittaa tällaisia esittelyjä? Kenelle hän oikein kirjoittaa? Mistä tässä kirjallisuuden ystävien pienoisromaanissa oikein kerrotaan?

Kursivoidun esittelyteksti on houkutin, makoisa alkupala. Varsinainen teksti kuvaa tuulista saarta, Alice Islandia, jossa vaimonsa menettänyt Alice J. Fikry jatkaa kirjakauppiaan elämäänsä saaren ainoassa kirjakaupassa Island Booksissa, vaikka kaikesta on jo aikoja sitten mennyt maku. Sitten tapahtuu käänteentekevä tapahtumasarja, joka mullistaa kirjakauppiaan elämän perusteellisesti. Sen jälkeen elämä ja kirjallisuus saavat hänen elämässään aivan uusia ja tuoreita merkityksiä. Jätettäköön tässä kertomatta mitä.

Olennaista on kirjakaupassa kohtaavat ihmiset ja tarinat, heidän kohtalonsa ja kulkunsa. Rakkaudet, menetykset, surut, kaipuut ja unelmat, ikävät, lohdutukset, salaisuudet. Rakkaiden ja lähimmäisten ihmisten merkitys.


Siloisen tarinan merkitys

Tuulisen saaren kirjakauppiaan paketti on hyvä: tarina on hyvä, sanoma on hyvä, mutta kokonaisuus on putsattu ja siisti, tokko kirjaa tulee luettua uudestaan. Omaan hyllyyn se ei jouda, vaan pääsee kiertoon. Ei hätää mitään. Tiedän lukuisia sukulaisnaisia, jotka tulevat tykkäämään kirjasta.

Kun Gabrielle Zevinin ensimmäisestä suomennetusta romaanista vaihdettiin kokemuksia oman kotikaupunkini pienessä kirjakaupassa muutaman naisen kesken ilmoille nousi ajatus, että tällainen siisti ja rakennettu kirjatuote voi olla hyvä silloin kun oma olo on rosoinen tai karhea. Siisti lause ja siloinen muoto luovat turvaa ja jäsennystä elämään silloin kun kaikki elämässä hapsottaa ja repsottaa.

Sopii: pimeisiin ja yksinäisiin iltoihin, matkalle, bussilukemiseksi. Hyvä startteri kesäloman alkuun.

Kerstin Ekmanin äänet ja persoonat

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Kerstin Ekman
Huijareiden paraati
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Keltainen kirjasto
Tammi, 2014.
Alkuteos: Grand final i skojarbranschen, 2011.


Hän ei tiennyt että siitä, minkä lukee, tulee elettyä elämää. Hän ei ymmärtänyt että kuvat, jotka luettu kutsuu esiin, muuttuvat lukijan omiksi; he eivät enää ole Anna Kareninan joka näkee talonpojan ja tämän tarvekalun [--]. Ne kuvat ovat minun. Näen ne omassa pimeydessäni. (HP, 138.)


Huijareiden paraati on tunnetun ruotsalaiskirjailijan Kerstin Ekmanin (s. 1933) omaelämäkerrallinen leikittely. Miksi vanha rouva leikittelee? Miksei suosittu ja palkittu naiskirjailija kirjoita muistelmiaan? Onhan hän muistelmaiässä ja kirjoittanut jo pitkään eletyn tuntuista proosaa, jonka totuuspohjan voisi nyt paaluttaa, sanoa tämä on totta ja tässä kohtaa sepitin.

Kerstin Ekman haluaa kuitenkin peittää jälkensä ja pitää itsellään oikeuden persoonaansa ja julkisuuskuvaansa. Pitkän kirjailijan uransa suureksi loppufinaaliksi hän tarjoaa lukijoilleen postmodernin omaelämäkerrallisen romaanin, joka vilisee erilaisia ääniä ja kirjailijapersoonia. Osa äänistä ja persoonista on tuttuja Ekmanin romaanituotannosta, jotkut äänet ovat tulleet tutuiksi lehtien sivuilta, haastatteluista ja kritiikeistä.

Huijareiden paratiisissa kertoja alkaa jo tarinan alkumetreillä heitellä omaelämäkerrallisia vihjeitä. Kertoja paljastuu tunnetuksi kirjailijaksi, hyvinkin Ekmania itseään muistuttavaksi vanhemmaksi naiseksi, jolla on tapaaminen kustannustoimittajansa kanssa. Romaanin kirjailijaa pelottaa pelkkä ajatuskin siitä, että kustannustoimittaja ehdottaa hänen kirjoittavan muistelmansa.

Tällaisia omaelämäkerrallisia romaanileikittelyjä sanotaan nykyään autofiktioiksi. Autofiktio kirjoittaa Ekmankin romaaninsa loppuun:

Mutta Max, ei siinä ole mitään keskusteltavaa. Eikä missään nimessä mitään vaarallista. Etkö ole kuullut puhuttavan autofiktiosta? / Oliko hän kuullut sellaisesta? kysyy Babba hänen laskettuaan kuulokkeen alas. / Totta kai. Sehän on viimeistä huutoa. (HP, 474.)


Kahden tai kolmen naamion hulluttelu

Tarina itsessään on hauska hulluttelu, kuten romaanin nimikin, Huijareiden paraati, antaa ymmärtää. Kaksi naista tehtailee yhdessä romaaneja ja julkaisee ne toisen nimellä. Varsinainen luova tekijä, tavallisen oloinen villatakkihyyryläinen Babba Andersson, jää suurelta lukevalta yleisöltä kokonaan tuntematta samalla kun kirjoittajakaksikon edustavampi puoli Lillemor Troj kerää romaaneista julkiset kiitokset ja palkinnot. Tästä kuluneesta kaksoisminä- ja alter ego -aiheesta Kerstin Ekman saa kehiteltyä 500 sivuisen lukuromaanin, jota ei halua hevin laskea käsistään.

Kaiken tekijyyskohelluksen lomassa romaanissa avataan kahden naisen elämäntarinat. Molempien tarinoissa on kirjoja ja miehiä, ja ne avautuvat sodan jälkeiseen Ruotsiin: tavalliseen arkeen ja kirjallisen eliitin juhlahetkiin. On kiinnostavaa lukea ruotsalaisesta kirja- ja kustannusmaailman muuttumisesta, esimerkiksi siitä miten nopea oli romaanien julkaisuprosessi vielä 1960-luvulla. Romaanissa kuvattu lukemisen kulttuurin muutos tavoittaa vanhan ja viisan naisen kokemuksen myös lukemiseen liittyvistä kipeistä puolista. Lukeminen muuttaa meitä perustavanlaatuisesti:

He [minun vanhempani] lukivat keittiönpöydän äärellä, missä loisteputkilamppu oli pelastava siunaus näön alkaessa pettää. He ahtoivat itsensä täyteen Afrikan pimeyttä ja kuukausien mittaisia sateita, Intian muinaisaikaista kauhua vuorten onkaloissa, ja tahmaista rakkautta lopun aikoja elävissä siirtomaissa. Työnsin itse heille käteen Greeneä, Forsteria, Shutea ja Maughamia. He olivat lukeneet meidän työläiskirjailijoidemme elämänkuvauksia kunnes osasivat ne ulkoa, sillä ne kirjat he olivat ostaneet omaksi työpaikkansa edusmiehen kautta ja panneet keittiön seinähyllyyn. He lukivat monet niistä kerran toisensa jälkeen uudestaan. Häpeän ajatellessani, että juuri minä houkuttelin heidät omasta selkein linjoin leikattujen puukaiverrusten maailmastaan vieraiden maanosien öljyistä raskaiden pimeäntaulujen koukeroihin. / He luulivat ruokkivansa itseään tiedolla, mutta heidän lukemistonsa muistutti leivoksia, joita Lillemor oli ahtanut itseensä. (HP, 82–83.)


Luovuuden monet kasvot

Kertomuksen syventyessä huomataan, että molemmat naiset tarinassa ovat omalla tavallaan luovia. Toinen pystyy jo nuorena näkemään aluspaitojen ja kiviseinien taakse, kuvittelemaan ja kuuntelemaan ja kirjoittamaan niiden pohjalta tarinoita. Hän on Babba, se vakavampi ja rumempi, se joka pohtii ja reflektoi. Lillemor Troj taas editoi, korjaa ja lisäilee, rakentaa tarinoille muodon. Hän myös edustaa kaksikkoa julkisuudessa, antaa kasvot ja nimensä romaanien tekijälle. Hänellä on toisenlaista luovuutta, jota kirjallisessa prosessissa myös tarvitaan.

Kerstin Ekman kirjoittaa kepeästi, ja hänellä on hieno rytmitaju, jonka suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen tavoittaa. Paikoin teksti on lakonista proosaa, joskus taas pitkää ja kuvailevaa, eeppisen viipyilevää. Tietynlainen moniäänisyys ja moniarvoisuus nousevat erityisiksi arvoiksi. Ekmanin tyyli toi mieleeni monia nimiä, joita romaanin kirjallisessa pyörityksessä ei mainita. Mieleen tulevat ennen kaikkea kanadalaiset mestarit Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields. Näiden tavoin Ekmankin luo teoksessaan oman poetiikkansa, jossa syvät filosofiset kysymykset ujutetaan viihdyttävään lukuromaaniin.

Syvimmillään Ekmaninkin romaanissa on kyse minuudesta ja kirjoittamisesta, sen pohtimisesta kuka meissä oikein kirjoittaa. Kuinka paljon muutumme lukemisemme myötä? ”Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan”, Babba pohtii romaanissa (HP, 82).

Sanajevin riipaiseva kertomuskokoelma pojan ja mummon suhteesta

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taa. Suom. Kirsti Era. Into, 2014.

Hannu Tommola kirjoittaa:

Uransa näyttelijänä ja kääntäjänä aloittanut ohjaaja ja käsikirjoittaja Pavel Sanajev (s. 1969) tuli Venäjällä kuuluisaksi aikakauslehdessä julkaistusta, pikkupojan kärsimyksiä mummolassa kuvaavasta kertomuskokoelmastaan Haudatkaa minut jalkalistan taa (Pohoronite menja za plintusom 1996). Sanajevin nimeä kirjailijana on pidetty jatkuvasti yllä. Kun vuoden 1997 Booker-ehdokkuus uhkasi unohtua, kertomukset ilmestyivät vuonna 2003 kirjana, josta tuli valtava myyntimenestys. Elokuvasuunnitelmat nostattivat seuraavan kohun. Sen myötä kirjasta otettiin uusi, täydennetty painos vuonna 2009. Seuraavaa kirjaa (Hroniki Razdolbaja ’Hunsvotin aikakirjat’, 2013), jota mainostetaan esikoisen omaelämäkerrallisena jatko-osana, saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta. Nyt Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taa on viimein ilmestynyt suomeksi Kirsti Eran taidokkaasti suomentamana.

Kirjan teemana on lapsen selviytyminen perheessä, jota hallitsee rääväsuinen katkeroitunut mummo. Minä-kertoja on toista luokkaa käyvä Saša, joka mummon mielestä on kaikilla mahdollisilla tavoilla sairas. Mummo kontrolloi Sašaa koko ajan ja kieltää häneltä huvitukset ja leikit. Sašan elämään mahtuu silti tavallisten kaupunkilaispoikien touhuja. Kun hän jää kiinni kielletyllä työmaalla, mummo uhkaa ohjeistaa vartijoita seuraavalla kerralla tappamaan, repimään pojalta raajat ja tunkemaan mutterin takapuoleen. Uhkaukset ovat ehkä vain osa värikästä puhetapaa, mutta lapsi ottaa ne helposti tosissaan. Kerran kun Saša kulkee vähän matkaa takaperin, mummo sanoo: ”Joka kävelee takaperin, siltä kuolee äiti”.

Mummon hahmo on kauhistuttava. Toisaalta hänen väsymätön kielensä nostaa henkilön myyttisiin mittoihin. Saša tuntuu kertojanakin olevan kahden vaiheilla, uskaltaako sanoa kammoksuvansa tätä vai ei. Hän antaa mummon puheen tulla repliikkeinä niin kuin sen tuntee.

Mummo tuntuu vihaavan tyttärensä lasta, jonka kuitenkin haluaa pitää ja kasvattaa. Siinä on vanhan naisen elämän sisältö: ilman poikaa ei olisi ketään, kelle vaikertaa vaivojaan ja purkaa vihaansa; mies väistää riidat häipymällä vaikka kalaan. Saša on mummolle sekä rakas että välttämätön. Rakkaus ja viha ovat kietoutuneet toisiinsa kuin Dostojevskilla.

Mummo on jankuttanut Sašan mätänevän kaikkine tauteineen ennen kuin ehtii täyttää kuusitoista. Kuoleman pelossa kauheinta on, että sitten ”ei ole mitään”. Poika kavahtaa tulemista haudatuksi pimeään ja kosteaan maahan, jossa on matoja. Siksi hän keksii, että voisi pyytää äitiä hautaamaan hänet luokseen seinänviereen jalkalistan taakse.

Avainromaani. Venäjällä tarinan suosioon vaikuttivat kirjallisten ansioitten lisäksi myös ulkoiset tekijät. Sanajevin äiti ja isoisä olivat tunnettuja näyttelijöitä ja sana kiiri, että kyseessä on avainromaani – tirkistelyvietti kasvatti lukijakuntaa. Romaani on omistettu Rolan Bykoville, jonka ohjaamassa Linnunpelättimessä (Tšutšelo 1983) 14-vuotias Pavel Sanajev oli ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Bykov muistettaneen Suomessakin esimerkiksi unohtumattomasta sivuosasta ilveilijänä Tarkovskin Andrei Rublevissa. Suomennoksessa omistukseen on lisätty ”isäpuolelleni”.

Mummon katkeruuden syyksi voi ymmärtää osaltaan kateuden, kun sekä aviomies että tytär ovat teatterialalla. Ainakin kertojan välittämässä mummon monologissa tämä syyttää kohtalostaan isäänsä, joka ei päästänyt tytärtä näyttelijäksi ”persettään keikuttamaan”.

Mummon kielenkäyttö on rikasta mutta likaista. Vaari on hänelle petturi, piiskuri ja ”munaton kolli”, ”tuo löyhkäävä äijä”. Tytärtään, Sašan äitiä, hän sanoo huoraksi. Tavallisin haukkumasana mummolla on svolotš, jonka Kirsti Era on kotouttanut suomalaisen suuhun sopivaksi paskaksi. Sašan mummo on kehittänyt manauksista toistuvia monikerroksisia litanioita, esim.: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari! [—] Kiroan sinut taivaan, Jumalan, maan, lintujen, kalojen, ihmisten, merten ja ilman kautta!” Omaperäinen solvaussanasto ei ole helposti siirrettävissä muille kielille. Luovuutta on tarvittu vastineiden löytämiseksi värikkäille ilmaisuille, kieli maistuu täysin luontevalta suomelta. Sanajevin romaani on käännetty ainakin ranskaksi ja saksaksi, mutta kansainvälistä bestselleriä siitä ei ole tullut.

Rikos? Rangaistus? Onko anteeksiantaminen oikein? Pitääkö isoisän aina ummistaa silmät siltä, miten lasta kohdellaan? Miksi äiti antaa pojan olla neljä vuotta kiusattavana? Saša tulee kertoneeksi isoisän lammasmaisuudesta ja tyttären vastuuttomuudesta. Myös Saša heikompana mukautuu ja samalla omaksuu menettelytavat, jotka tässä maailmassa ovat tarpeen. Vaikka äidin uuden miehen, Toljan, kerrotaan olevan taipuvainen ryypiskelyyn, hänet esitetään selväjärkisimpänä. Juuri hän tekee ratkaisevan siirron, ja Saša pääsee kotiin äitinsä luo eikä jää mummon kiusattavaksi.

Neuvostoaikana kutsuttiin lapsen synnyttyä mummo maalta hätiin, jotta voitiin jatkaa työelämässä. Joidenkin lukijoiden on ollut vaikea sulattaa läheisiinsä vihamielisesti suhtautuvaa mummoa, toiset taas ovat tunnistavinaan oman isoäitinsä.

Sanajevin esikoisteoksen kulttimaine saattaa osaltaan perustua siihen, että se tiivistää monen neuvostolapsen elämää sävyttäneen uskomattoman liioittelun, joka kuluneesti tulkitaan venäläisen ”lavean luonteen” ilmentymäksi: hellyys ja hempeys, mutta toisaalta tulinen viha ja raakuus. Paapominen on ollut ominaista varsinkin isoäideille, kun taas nuoret äidit ovat hämmästyttävän kevyesti saattaneet jättää pienet lapsensa mummojen huostaan ja toteuttaneet itseään muilla mailla. Itse asiassa tästäkin on kysymys Sanajevin kirjassa, jos sen niin haluaa lukea.

Hannu Tommola kirjoitti Sanajevista laajemman esseen Café Voltairen osaan Kenen aika?