torstai 31. lokakuuta 2013

Pienoisesseitä 1760-luvulta - Voltairen Filosofinen sanakirja



Voltaire: Filosofinen sanakirja eli järki aakkosissa
suomentanut Erkki Salo
Vastapaino, 2013
526 s.

Virpi Alanen kirjoittaa:

Voltaire (François-Marie Arouet, 1694-1778) julkaisi Filosofisen taskusanakirjansa 70-vuotispäivänsä tienoilla vuonna 1764. Teos joutui oitis Geneven ja Pariisin viranomaisten kiellettyjen kirjojen listoille. Vatikaanin kiellettyjen kirjojen listalta se poistettiin vasta vuonna 1966, kun koko listakin lakkautettiin, kertoo Lauri Mehtonen nyt suomennoksena julkaistun Filosofisen sanakirjan esipuheessa. Erkki Salon laatiman suomennoksen pohjana on ollut teoksen kuudes, tekijän tarkastama, korjaama ja täydentämä laitos.

Pienoisessee osoittautuu Filosofista sanakirjaa lukiessa nykylukijaakin kiinnostavaksi muodoksi. Voltaire kirjoittaa valtavan suurista aiheista (kuten ”jumala”, ”aistit”, ”kauneus”, ”sielu”) parin-kolmen sivun tekstejä, joissa perustaa kriittiset mielipiteensä luonnolliseen järkeen. 1760-luvun tekstit ovat edelleen, kiitos myös sujuvasanaisen suomennoksen, kiehtovaa luettavaa. Voltairen teksti on älykkäällä tavalla nenäkästä, kun hän osoittelee maailman tilaa ja ihmiskunnan järjenkäytöllisiä puutteita. Historian suuret filosofiset keskustelunaiheet ja ihmisten keskinäinen kommunikaatio alkavat Voltairen käsittelyssä usein vaikuttaa hivenen surkuhupaisilta, absurdin suuntaisilta.

”Antiikissa kiisteltiin paljon korkeimmasta hyvästä. Yhtä hyvin olisi kannattanut kysyä, mikä on korkein sininen tai korkein muhennos, korkein käveleminen, korkein lukeminen jne.”
(Filosofinen sanakirja, s. 95)

Voltaire viljelee paikoin omanlaistaan piikikkään-vakavaa huumoria, sijoitellen tekstiin mainioita yksityiskohtia, jotka saavat odottamattomiakin käänteitä. Esimerkiksi verratessaan eläinten yhteisöllisiä muotoja ihmisyhteiskuntiin, Voltaire kirjoittaa lampaista näin:

”Lampaat viettävät varsin rauhallista yhteiselämää. Pidämme niitä hyväluontoisina, koska emme näe, miten suunnattoman määrän eläimiä ne nielevät. Voidaan jopa uskoa, että ne syövät niitä viattomasti ja huomaamatta, samalla tavoin kuin me syömme Sassenagen juustoa. Lampaiden valtio on kulta-ajan tarkka jäljennös.” (FS, s. 361, ”Laeista”)

Kärkevimmän kritiikkinsä Voltaire suuntaa uskontojen nimissä harjoitettuihin järjettömyyksiin, ihmisten kyvyttömyyteen nähdä kokonaisuutta filosofisesti sekä taikauskon multiploitumiseen uskontojen välisissä suhteissa:

”Näin on selvää, että toisen lahkon uskon ydin on toiselle taikauskoa.
Muslimit syyttävät taikauskosta kaikkia kristittyjä, jotka puolestaan syyttävät siitä muslimeja. Kuka ryhtyisi näin ison oikeusjutun tuomariksi? Kenties järki. Tosin jokainen lahko väittää, että järki on sen puolella. Vahvemman oikeus siis ratkaisee, kunnes järki on tunkeutunut riittävän moneen päähän ja riisunut väkivallan aseista.” (FS, s. 488)

Voltaire pohtii muun muassa yhteiskunnallista kysymystä siitä, voisiko ateisteista koostuva yhteisö olla toimiva. Voltairen mukaan ateismikin saattoi hallitsijoiden ja muiden vaikutusvaltaisten omaksumana olla tuhoisaa. Fanatismissa ja ateismissa on molemmissa vaaransa, Voltaire pohtii, provosoivastikin: ”Ateistit ovat enimmäkseen uhkarohkeita mutta harhaantuneita oppineita ja huonoja järkeilemään. Koska he eivät pysty käsittämään luomista, pahan alkuperää ja muita vaikeita asioita, he turvautuvat hypoteesiin asioiden ikuisuudesta ja välttämättömyydestä” (FS, s. 81-81)

Voltaire peräänkuuluttaa järkeä ennen kaikkea siihen, miten ihmiset toistensa elämäntavat ymmärtävät. Filosofisen sanakirjan pohdinnat suvaitsevuudesta tuntuvat hätkähdyttävän ajankohtaisilta. Voltaire puolustaa muun muassa vanhoja itäisiä kulttuureja ja eläinten oikeuksia tunteellisina olentoina. Ihminen on vajavainen, mutta suvaitsevuuden ja filosofisen ajattelun myötä ihmiskunnalla on mahdollisuus parempaan.

”Mitä on suvaitsevuus? Se on ihmisyyden myötä saatu lahja. Me kaikki olemme täynnä heikkouksia ja virheitä. Luonnon ensimmäinen laki kuuluu: antakaamme typeryydet anteeksi toinen toisellemme.” (FS, s. 492, ”Suvaitsevuus”)

Voltairen kirjallinen tuotanto on käsittämättömän laaja. Näytelmien, satiirien, runojen, pamflettien, filosofisten tarinoiden, uskontokritiikin, luonnontieteellisten, valtio-opillisten ja historiallisten teosten lisäksi se sisältää yli 20 000 kirjettä. Eräänlainen kirjemäisyyden tuntu, vaikutelma vauhdikkaasti kirjoitetusta tekstistä, on läsnä myös Filosofisen sanakirjan pienoisesseissä, vaikka toisaalta niiden tunnelma on samaan aikaan aforistisen harkittua. Voltairen ilmaisu tuntuu hakeutuvan parin-kolmen sivun pituuteen, jossa tekijä tiivistää mielipiteensä suurista kysymyksistä sangen pieneen tilaan. Pienoisesseiden aloituslauseet ovat tiheitä, usein poleemisiakin.

Valistusfilosofi, kartanonherra Voltaire oli aikansa julkkis; ihailtu ja vihattu, luettu ja sensuroitu. Hänen tekstinsä korostavat oman ajattelun tärkeyttä. Filosofisen sanakirjan pohdinnoissaan hän on samanaikaisesti iloisen innostunut ja yhteiskunnallisen vakava.

Virpi Alanen on runoilija, aforisti ja kriitikko.

2 kommenttia:

  1. Kiitos Virpi tästä nimikkokirjailijamme teoksen analyysistä! Hauskaa, että Voltairen 1700-lukulainen esseemuoto tuntuu näin tuoreelta nyt luettuna! Virkistävää on minusta myös tuo häikäilemättömyys, rohkeus tai mikä nyt olisi oikea sana… huimapäisyys, jota Voltaire osoitti esseiden aiheita valitessaan. Hyvä essee ei siis vanhene: hyvin ajateltu kirjoitus kiinnostaa vuosisatojen jälkeenkin.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa Virpi ja ihanaa Voltaire! Olen vasta hiljattain löytänyt tämän Filosofisen sanakirjan ja olen äimistynyt kirjan hämmästyttävästä ajankohtaisuudesta juuri nyt kun sotia syttyy siellä täällä ties mistä syystä! Eivät ole lukeneet Voltairea.

    VastaaPoista