Ristiaallokoissa julkaistaan Helsingin kirjamessuilla

KESKUSTELUA KÄÄNNÖSKIRJALLISUUDESTA
pe 26.10.2012
Klo 17.30–18.30
Tila: KULLERVO KORJAUS: AINO!!!

Café Voltaire -kirjasarja käsittelee eri maiden ja kielialueiden nykykirjallisuutta. Keskustelu painottuu sarjan uusimpaan teokseen, Ristiaallokossa – esseitä unkarilaisesta kirjallisuudesta, jonka ovat toimittaneet Olga Huotari ja Juhani Huotari. Mukana on teosten toimittajia ja esseistejä, keskustelun vetäjänä toimii Ina Westman.

Tilaisuuden järjestävät Avain ja Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus.
Lämpimästi tervetuloa!

--

Toinen Ristiaallokoissa kirjan toimittajista, Juhani Huotari, esiintyy messuilla moneen otteeseen:

To klo 13.00–13.45 SÁNDOR ZSIGMOND PAPP: MITÄTTÖMÄT ELÄMÄT AUDITORIO 201
Tiedotustilaisuudessa mukana kirjailija ja kirjan suomentaja Juhani Huotari.
Siltala

Pe klo 12.30–13.00 SÁNDOR ZSIGMOND PAPP: MITÄTTÖMÄT ELÄMÄT UNKARIN OSASTO (6D87)
Transilvaniassa sijaitsevan kerrostalon ja sen asukkaiden kautta kuvataan
Romanian lähihistoriaa mutta samalla myös yksilön paikkaa yhteisössä ja
yhteiskunnassa. Kirjailijan ja kirjan kääntäjän Juhani Huotarin kanssa
keskustelee Anna Tarvainen.

Pe klo 13.30–14.30 SANAN VAPAUS. NYT AINO
Sananvapauden kysymykset kiinnostavat aina, ja Unkarissa niihin liittyvällä
keskustelulla on pitkät perinteet. Hyppy sosialismin sensuurista täydelliseen
vapauteen oli muutos, jonka jälkimainingit vellovat edelleen. Pitäisikö
radikaalien mielipiteiden antaa versoa vapaasti? Tilaisuuden juontaa Elisabeth
Nordgren, mukana myös Outi Hassi, Juhani Huotari ja Jarkko Tontti.
SARV

LA 10.30–11.00 KANNATTAAKO UNKARILAISTA KIRJALLISUUTTA SUOMENTAA? TAKAUMA
Keskustelussa mukana unkarilaisten uutuusteosten suomentajat Outi Hassi,
Juhani Huotari, Hannu Launonen ja Tähti Pullinen.
Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto

La 14.30–15.00 ISTVÁN ÖRKÉNY: 100 MINUUTTINOVELLIA UNKARIN OSASTO (6D87)
István Örkény’in (1912–1979) musta huumori ja mielen kirkkaus jalostuivat ja
tiivistyivät kulttimaineen saavuttaneiksi minuuttinovelleiksi, josta on nyt julkaistu
laajennettu laitos kirjailijan 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Hannu Launonen
keskustelee minuuttinovellien suomentajan Juhani Huotarin kanssa.

Saksalaisessa aikamatkailuromaanissa seikkaillaan Englannin historiassa

Kuvalähde: http://www.gummerus.fi/page.asp?sivuID=280&component=/PublishDB/Kirjat_kirjaesittely.asp&recID=9705

Päivi Brink kirjoittaa:

Kerstin Gier: Rubiininpuna (Rubinrot). Suom. Riitta Virkkunen. Gummerus 2012.

Saksalaisen Kerstin Gierin nuortenromaani Rubiininpuna sijoittuu hieman yllättäen Lontooseen. Kirja on kolmiosaisen Edelstein- eli Jalokivi-kirjasarjan ensimmäinen osa ja se ilmestyi Saksassa vuonna 2009. Sarjan jatko-osat ovat Saphirblau (2009) ja Smaragdgrün (2010). Rubiininpunan alussa lukioikäinen Gwendolyn Shepherd saa yllättäen tietää kantavansa hänen suvussaan periytyvää aikamatkailugeeniä. Koko ikänsä hän on luullut muiden tavoin, että geeni on hänen serkullaan Charlottella, kunnes hän yhtäkkiä täysin varoittamatta siirtyy ajassa 1900-luvun alkuun. Ensimmäinen matka ei kestä kauaa, mutta järkyttää Gwendolynin koko elämän.

Eriskummallisen sukunsa avulla Gwendolyn saa pikkuhiljaa selville, että hän on yksi kahdestatoista valitusta, joiden kaikkien verta tarvitaan kronogrammiin. Jokaisella valitulla on oma jalokivensä eräänlaisena salanimenä. Gwendolynin kivi on rubiini ja hän vastaa kellotaulun numeroa 12. Hänelle esitellään Gideon de Villers, 18-vuotias nuori mies, joka on kiertänyt eri aikatasoissa keräämässä muiden valittujen verta kronogrammiin. Nyt Gideonin ja Gwendolynin on aloitettava yhteistyö ja saatettava työ päätökseen. Mutta mitä tapahtuu, kun kaikkien veri on koossa? Sitä nuorille ei kerrota, mutta on selvää, että jotkut henkilöt yrittävät estää heitä.

Tarina vuorottelee nykyajassa ja erilaisissa historiallisissa epookeissa, 1700-luvulla ja 1900-luvulla. Nykyajassa Gwendolynin tukena on hänen uskollinen ystävänsä Leslie, joka googlettaa villisti menneisyyden henkilöitä ja tapahtumia ja auttaa näin aikamatkailevaa ystäväänsä ottamaan selvää menneisyyden tapahtumista. Nykyajassa on paljon huumoria ja tyttömäistä kikattelua, kun taas menneisyydessä seikkailut yltyvät vaarallisiksi ja jännittäviksi. Romantiikkaa löytyy joka aikatasolla.

On kiinnostavaa, että Gier on päättänyt sijoittaa tarinansa Englantiin eikä Saksaan, vaikka romaani on saksankielinen. Onko Englannin historiasta tullut osa populaarikulttuuria ihan toisella tapaa kuin muiden Euroopan maiden historiasta? Saksan historian vaiheet ja eri aikakausien pukeutumisen ja käyttäytymisen tyylit olisivat olleet suomalaiselle lukijalle paljon vieraampia, mutta siksi kenties myös kiinnostavampia. Erilaisten TV-sarjojen ja elokuvien myötä on helppo visualisoida, miltä eri puolilla Lontoota näyttää eri aikakausina, joihin Gwendolyn lähetetään. Eri aikakausien käytöstapojen ja arvojen erilaisuudesta suhteessa omaan aikaamme kirjasarjan ensimmäinen osa antaa vain viitteitä. Toivottavasti niihin pureudutaan jatkossa enemmän. Gwendolyn ymmärtää, että hänen täytyy saada niistä lisätietoa pystyäkseen uskottavasti keskustelemaan eri ajoissa elävien ihmisten kanssa.

Kirjasarjan aloitus lupaa vauhdikasta seikkailua ja romantiikkaa, mutta myös huumoria. Gwendolyn on ihan tavallinen oman aikamme koulutyttö, mutta alkaa pikku hiljaa oppia oman erikoislaatuisuutensa merkityksen. Hänen suvussaan on paljon salaisuuksia ja petoksia, joiden ympärille juoni alkaa kietoutua. Kaiken kaikkiaan Rubiininpuna tuntui johdatukselta varsinaiseen seikkailuun, mutta se onnistui sentään herättämään kiinnostukseni.

Puolivälissä romaania alkoi tuntua, että johdattelu aikamatkailuun kesti liian kauan. Gwendolynin tietämättömyys alkoi ärsyttää, se tuntui estävän todelliset seikkailut. Koko ajan on kiire takaisin omaan aikaan. Mutta loppua kohti juonen vauhti kiihtyi ja jännitys lisääntyi. Henkilökuvissa oli paljon karikatyyrimäisyyttä ja liioittelua, mutta lopulta itse sankaritar alkoi kiinnostaa ja herättää sympatiaa. Aloitusosa herätti huomioni, mutta täytyy lukea ainakin yksi jatko-osa ennen kuin pystyn sanomaan, kuinka kutkuttavasta seikkailusta on kyse. Suomentaja Riikka Virkkunen onnistuu ihan mukavasti tuomaan teinitytön ajatusmaailman suomen kieleen, vaikka välillä hänen käyttämänsä sanonnat tuntuivat tutuilta omasta teini-iästäni yli 20 vuoden takaa.

Kirjasta on tekeillä saksalainen elokuva, joka saa ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuvan verkkosivut: http://www.rubinrot-derfilm.de/

Kirjasarjan saksankielinen blogi: http://die-edelstein-trilogie.blogspot.com/

Kenen aika? ja Nuoren Voiman Venäjä-numero ilmestyivät Turun Kirjamessuilla

 

Café Voltaire -sarjan päätoimittaja Hanna Meretoja kirjoittaa:

Eilen juhlittiin Café Voltaire -sarjan neljännen osan, Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta, ilmestymistä. Syytä juhlaan olikin, sillä kirja on pitkän uurastuksen tulos ja komea kokonaisuus.  Teos on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt venäläisen nykykirjallisuuden esitys. Julkistamistilaisuudessa professori Riitta Pyykkö haastatteli kirjan toimittajia, Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria, sekä kirjaan useamman esseen kirjoittanutta professori Pekka Pesosta. He kertoivat kirjan syntyprosessista ja sen tärkeimmistä teemoista, jotka jäsentävät teoksen viiteen osaan: ”perestroikasta postmoderniin”, ”dystooppiseen tulevaisuuteen ja uuteen realismiin”, ”nainen, yhteiskunta ja historia”, ”nykyrunous” ja ”kulttuurienvälinen nykykirjallisuus”.

Aika valikoitui kokoelman pääteemaksi muun muassa siksi, että venäläisen nykykirjallisuuden moninaisten muotojen voi käsittää ilmentävän ajan eri ulottuvuuksia. Yleistäen voidaan sanoa, että perestroika- ja sen jälkeisen ajan kirjallisuus keskittyi menneisyyden työstämiseen, 1990-luvun proosa kiinnittyi nykyhetkeen ja 2000-luvun kirjallisuudelle ovat leimallisia erilaiset tulevaisuusvisiot ja vahva dystooppinen juonne. Lisäksi aika läpäisee venäläistä nykykirjallisuutta monenlaisten kerronnan muotojen kautta; nykykirjallisuus käsittelee erilaisia ajan kokemisen tapoja ja osallistuu historian uudelleenkirjoittamisen tehtävään.

Kenen aika? -kokoelmassa runous saa enemmän tilaa kuin sarjan aiemmissa osissa, sillä runoudella on poikkeuksellisen tärkeä rooli venäläisen kirjallisuuden historiassa ylipäätään. Kuten Pekka Pesonen tiivisti tilaisuudessa: Venäjää ei voi ajatella ilman runoutta. Tomi Huttunen puolestaan korosti, että kokeellisen runouden ja realistisen, nykyhetkeen kiinnittyvän realistisen proosan vuorottelu ja vuoropuhelu leimaavat koko Venäjän kirjallisuuden historiaa, eikä nykykirjallisuus muodosta tästä poikkeusta. Lännessä tunnetaan tällä hetkellä parhaiten 1990-lukulaiset, kuten Viktor Pelevin, Boris Akunin ja Ljudmila Ulitskaja sekä 2000-luvun fantasiaa ja dystopiaa, mutta aivan viime aikoina on esiin murtautunut uusi realistinen proosa, jota Kenen aika? -kokoelmassa esitellään mutta jota lännessä ei vielä yleisesti tunneta. Tätä uusinta proosaa ollaan parhaillaan suomentamassa.

Suomessa on nyt meneillään varsinainen venäläisen nykykirjallisuuden buumi. Suomennoksia on ilmestynyt tänä vuonna poikkeuksellisen paljon, ja monet kokoelmassa esitellyt teokset on joko juuri suomennettu tai ne ilmestyvät ensi vuonna suomeksi. Viime syksynä valmistui myös lähes 700-sivuinen Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittama Venäläisen kirjallisuuden historia.

Buumia ilmentää omalta osaltaan Kenen aika? -kirjan kanssa samaan aikaan messuilla ilmestynyt Nuoren Voiman Venäjä-numero. Se on ennätyslaaja 126-sivuinen tuplanumero, joka tarjoaa useita tuoreita, kiinnostavia näkökulmia venäläiseen kirjallisuuteen. Lehdessä käsitellään muun muassa Trotskia, Solženitsynia ja Brodskyä, katsotaan Venäjän kirjallisuuden historiaa naisten kirjoittamisen näkökulmasta sekä esitellään venäläisen teatterin uusia tuulia, chick lit -kirjallisuutta ja nuorta runoilijapolvea, mukana myös aiemmin julkaisematonta materiaalia uzbekkirunoilija Hamdam Zakirovilta. Tuloksena on laaja matka läpi tsaarinajan Venäjän, Neuvostoliiton ja Putinin postvallankumouksellisen Venäjän (ellei post-liitettä sitten pitäisi korvata Pussy Riotin jälkeisenä aikana uus- tai jollain muulla liitteellä). Martti-Tapio Kuuskoski totesi eilisessä tilaisuudessa saman, minkä pääkirjoituksensa lopussa: kirjallinen Venäjän-matka sai hänet rakastumaan Venäjään omituisella tavalla. Nyt Nuoren Voiman Venäjä-numero ja Kenen aika? kutsuvat meidät kirjallisille tutkimusmatkoille venäläiseen nyky-yhteiskuntaan, venäläisen sielun syövereihin ja samalla omaan itseemme. Matkoilla on takuulla luvassa on niin monenlaisia tunteita kuin uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Julkaisutilaisuuden lopuksi yleisö halusi tietää, miten nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään venäläistä nyky-yhteiskuntaa. Tintti Klapuri vastasi, että nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään ennen kaikkea, miten erilaisia vastauksia tähän kysymykseen voi esittää. Esimerkiksi kokoelma tuo esiin, että venäläisyys ei enää määrity vain Venäjällä asuvien kokemuksesta käsin, vaan venäläistä kirjallisuutta kirjoitetaan myös muualla. Globalisaation aikakaudella aiempaa laajempi ja kulttuurien välissä elävä kirjoittajajoukko osallistuu keskusteluun siitä, mitä on venäläisyys ja millainen on venäläisen nyky-yhteiskunnan tila. Tomi Huttunen puolestaan  toi esiin, että kysymys Venäjän kulttuurin erityisyydestä on suhteellistunut nykykirjallisuudessa. Fjodor Tjuttševin paljon siteeratut säkeet vuodelta 1866 kuuluvat seuraavasti:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää

eikä mitata tavallisella arsinalla.

Sillä on erityinen olemus:

Venäjään voi vain uskoa

Nykykirjailija Timur Kibirov (1998) puolestaan parodioi näitä säkeitä seuraavalla pastissillaan:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää,
Kuten ei Ranskaa, Espanjaa,
Nigeriaa, Kamputseaa, Tanskaa,
Karthagoa, Britanniaa,
Roomaa, Itävalta-Unkaria, Albaniaakaan.
Niillä kaikilla on oma erityinen olemuksensa.
Venäjäänkö voi vain uskoa?
Ei, uskoa voi vain Jumalaan –
Kaikki muu on toivotonta.
Millä mitalla mitataankin,
Jää meille silti paljon:

Venäjällä voi vain elää,
Palvella tsaaria ja isänmaata.

                                                                                                                                                                   

Puheenvuorot herättivät vilkkaan keskustelun, jossa päädyimme lopulta varsin yksimielisesti siihen, että vaikka venäläisen tai minkään muunkaan kulttuurin ymmärtämiseen ei ole yhtä avainta eikä yhtä oikeaa näkökulmaa (tai juuri siksi), kirjallisuus on erinomainen tie päästä käsiksi venäläiseen nyky-yhteiskuntaan – ja ylipäätään nykymaailmaan – nimenomaan sen kaikessa monimutkaisuudessa. Tämä kirjallisuuden tuottama ymmärrys ei ole kapeaa ”järjellä ymmärtämistä” vaan sellaista, jossa ihminen on mukana kokonaisuudessaan – myös tunteillaan, aisteillaan, koko ruumiillaan.

                                                                                                                   

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Helsinki: Avain (BTJ Finland), 2012.        

                                                                                                                             

Nuoren Voiman ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -numeroon (2–3/2012) voi tutustua täällä: http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/186/ngid/4.

Tässä vielä ryhmäkuvassa Café Voltairen uusia ja vanhoja tekijöitä (vasemmalta Riitta Pyykkö, Päivi Kosonen, Hanna Meretoja, Martti-Tapio Kuuskoski, Tintti Klapuri ja Tomi Huttunen): 

Tervetuloa Kenen aika? -kirjan julkaisutilaisuuteen

Tomi Huttusen ja Tintti Klapurin toimittama kokoelma

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (Avain)

julkistetaan Turun kirjamessuilla lauantaina 6.10. klo 14.15–15.00 kokoustilassa 1-2. Vararehtori Riitta Pyykkö haastattelee prof. emer. Pekka Pesosta ja toimittajia.

Tule lisäksi juttelemaan Kenen ajan toimittajien kanssa Nuoren Voiman Liiton osastolle (A 43) heti julkistuksen jälkeen klo 15.15–15.45. Tarjolla myös Nuoren Voiman uunituore Venäjä-numero!

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Messuilla kirjaa voi ostaa esittelytilaisuuden lisäksi ainakin Nuoren Voiman Liitosta sekä Pienestä Kirjapuodista (A 84).

*************************
Café Voltaire -sarjan neljäs osa ”Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta” esittelee uuden venäläisen kirjallisuuden tärkeimpiä teemoja ja tekijöitä 1970-luvulta 2010-luvulle. Kokoelman esseissä tarkastellaan kaunokirjallisuuden tapoja osallistua yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen murrokseen. Keskeisiksi nousevat muistamisen, ajan kokemisen ja historian uudelleenkirjoittamisen kysymykset.
Kirjassa pohditaan, kenen aikaa venäläisessä kirjallisuudessa ja yhteiskunnassa nyt eletään: nykyproosan rinnalla esitellään viihdekirjallisuutta, nykyrunoutta ja kulttuurienvälistä kirjallisuutta, jotka tarjoavat vaihtoehtoisia näkökulmia Venäjän nykytilaan. Mukana ovat esimerkiksi Ljudmila Ulitskaja, Natalja Kljutšarjova, Viktor Jerofejev, Jelena Švarts, Sergei Dovlatov, Aleksandra Marinina, Lev Rubinštein, Viktor Pelevin, Joseph Brodsky, Jelena Tšižova ja Tatjana Tolstaja.

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on kuollut

Parnassoa julkaisevan Otavamedian tiedote:

Jarmo Papinniemi 1968 - 2012

Päätoimittaja Jarmo Papinniemi menehtyi sairauskohtaukseen eilen 2.10.2012.

Jarmo tuli Parnasson päätoimittajaksi vuonna 2005. Kirjallisuuskriitikkona ja kustannusalan monipuolisena vaikuttajana hän teki lehteään suurella sydämellä ja ylivertaisella ammattitaidolla. Jarmo oli myönteinen ihminen, jonka kanssa yhteistyö oli aina ilahduttavaa ja antoisaa.

Suru-uutisen pysähdyttäminä muistamme Jarmoa lämpimästi ja kiittäen.

Otava-konserni ja henkilökunta
Alexander Lindholm
03.10.2012 17:05


--

Café Voltaire ottaa järkyttyneenä osaa suruun.

Kenen aika? julkaistaan Turun kirjamessuilla

Café Voltairen Venäjä-osa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta julkaistaan Turun kirjamessuilla lauantaina 6.10.2012 klo 14.15 - 15.00 kokoustilassa 1-2. Professori Riitta Pyykkö haastattelee kirjan toimittajia Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria.

Tervetuloa!

Macondon sade lankeaa

Arto Rintala kirjoittaa:

Kuluneen kesän aikana latinalaisamerikkalaisen nykyklassikon Gabriel García Márquezin (s. 1927) veli Jaime vahvisti jo pitkään Márquezin ihailijoiden keskuudessa levinneet huhut, joiden mukaan kirjailija on sairastunut vanhuusiän dementiaan. Tämä todennäköisesti merkitsee päätöstä Gabon kirjailijauralle. Hän itsekin ilmoitti jo vuosia sitten, ettei aio kirjoittaa päätökseen kolmiosaiseksi aiottua elämäkertaansa Elää kertoakseen (I osa, 2002). Salailevaan ja yksityiselämäänsä suojelevaan tapaansa kirjailija ilmoitti tuolloin syyksi tunnetun taipumuksensa taikauskoon. Elämäkertaprojektin keskeytymisen jälkeen Márquez on julkaissut ainoastaan yhden romaanin – oikeastaan pienoisromaanin – Muistojeni ilottomat huorat (2005), joka sai ilmestyessään varsin ristiriitaisen vastaanoton.

Márquezin omalaatuinen lapsuus ja mielenterveysongelmien kanssa painiva lähipiiri on varmasti tarjonnut runsaasti materiaalia hänen teoksilleen. Mikäli Márquez olisi toisenlaisen kulttuuripiirin kasvatti, hän olisi kuka ties saattanut anglosaksiseen tapaan ryhtyä vaikkapa perinteiseksi kauhukirjailijaksi purkaakseen perinnöllisen dementian harhoissa kamppailevien lähimpiensä käytöksen aiheuttamia kipeitä muistoja. Kaikeksi onneksi Márquezin täytyi kuitenkin luoda oman kulttuurinsa perinteistä käsin jotain täysin uudenlaista. Maagiseksi realismiksi kutsuttu kirjallisuussuuntaus ammentaa syvältä espanjankielisen kirjallisuuden vuosisataisesta perinteestä ja liittää mukaan paljon latinalaisen Amerikan alkuperäiskansoilta ja vähemmistöiltä omaksuttuja maailmanhahmottamistapoja. Modernismin jälkeisistä liikkeistä latinalaisamerikkalainen perinne on kenties kaikkein elinvoimaisin ”postmoderni” uudistusliike, jolla on ollut paljon annettavaa niin postkolonialistisille kirjailijoille (esimekiksi lukuisat anglointialaiset bestsellerit) kuin uudelle eurooppalaiselle taidekirjallisuudellekin. Maagisen realismin vaikutuksen rinnalla yhdysvaltalainen beat tai ranskalainen nouveau roman vaikuttavat lähinnä kirjallisten sisäpiirien teennäiseltä rankkuuden- ja erikoisuudentavoittelulta.

Márquez on usein maininnut haastatteluissa, miten kertojana kaikkein suurimman, jopa Franz Kafkan ja Virginia Woolfin ylittävän vaikutuksen nuoreen Gaboon teki hänen isoäitinsä doña Tranquilina Iguarán. Perheen vaikuttava matriarkka oli ”sinisilmäinen nainen, joka vanhetessaan sokeutui [ja] kadotti lopulta rajan elävien ja edesmenneiden välillä kokonaan. Hän puhui kuolleille, kuunteli heidän valitustaan ja huokauksiaan”, kuten Anni Valtonen kirjoittaa HS:n jutussa ”Eversti Aureliano Buendía asui täällä” (9.7.2000). Márquez itse on tunnustanut, ettei hän koskaan ole päässyt eroon peloista ja yksinäisyyden tunteesta, joita joutui kokemaan pienenä poikana perheenjäseniensä epätodellisuuden kansoittamassa kotitalossaan Aracatacassa.

Tämä kaikki sai epäilemättä Márquezin hakemaan todellisuudelleen rajoja tavallista syventyneemmin ja määrittelemään sen teoksissaan yhä uudelleen erilaisista näkökulmista. Ehkä ihmiset eivät nouse ”oikeasti” taivaaseen pyykkiä kuivatessaan, mutta syrjäisen pikkukylän juorupiireissä se voisi olla hyvä tapa selittää parhain päin raskaaksi tulleen nuoren neidon salaperäinen katoaminen, sillä mistäpä kukaan saisi selville, onko tapaus objektiivisesti totta. Tuon pienen kylän asukkaiden joukossa siitä tuli totta, ja siitä eteenpäin maailman meno sai luvan kääntyä huhujen mukaiseksi. Kyseinen kylähän on tietenkin nykyään maailmanlaajuisesti tunnettu Macondo.

Pääteoksessaan Sadan vuoden yksinäisyys (1967) Márquez esittelee lukijoille tuon jossain Kolumbian sumuisten, huohottavien viidakoiden keskellä makaavan pienen kylän, joka lopulta hukkuu vuosikausia kestävään sateeseen. Ääriviivat hämärtyvät, yksityiskohdat pyyhkiytyvät olemattomiin. Lopulta jäljellä ei ole mitään, ja ainutkertainen maailma katoaa, koskaan palaamatta. Loputon sade kuvaa mieliinpainuvasti unohduksen ja katoamisen teemoja, jotka niin läheisesti näyttävät liittyvän myös kirjailijan omaan historiaan tämän sukua vaivanneen sairauden muodossa. Sairauden, joka nyt näyttää saaneen kiinni myös hänet itsensä. Márquezin harvojen suomentamattomien teosten joukkoon kuuluva, Sadan vuoden yksinäisyyteen linkittyvä novelli "Monólogo de Isabel viendo llover en Macondo" (1968) tuo teeman esille, jos mahdollista, vieläkin voimakkaammin.

On siis kyseenalaista, jatkuuko Márquezin kirjailijanura enää. Tähän astisella urallaan hän on joka tapauksessa jo osoittanut olevansa eräs suurimmista 1900-luvun kirjailijoista. Márquezin ja maagisen realismin käsittelemät teemat ovat levinneet laajalle nykykirjallisuuteen (perässä hiihtävistä elokuvista ja televisiosarjoista puhumattakaan). Nykyfiktion piirissä maagisen realismin ensimmäisen suursuosikin esittelemien ideoiden sulautuminen myöhempään valtavirtaan on ollut niin saumatonta, ettei monikaan enää edes tunne alkuperäistä inspiraation lähdettä. Vain hyvin harva kirjailija on kyennyt luomaan todellisuutta, jonka olemassaolo todella kykenisi muokkaamaan sitä todellisuutta mihin kirjailija itse aikanaan syntyi. Jorge Luis Borges unelmoi siitä, ja Márquez sai sen aikaan; ei liene liioiteltua väittää, että Sadan vuoden yksinäisyys saattaa hyvinkin olla eräänlainen nykypäivän Don Quijote.

Jaime García Márquezin antamien tietojen mukaan Gabo itse on säilyttänyt hyvän tuulensa ja toimintakykynsä dementiastaan huolimatta, ja näyttää siltä, ettei sairaus juurikaan häiritse tämän arkielämää – lähinnä se on noussut esteeksi kirjoittamisen vaatimalle pitkäjänteiselle ja suurisuuntaiselle ajatustyölle. Vaikkei Márquezin tuotanto enää saisikaan jatkoa, olemassa olevassakin on jo enemmän kuin voisimme pyytää. Siksi voimmekin rauhassa toivoa, muiden ihailijoiden rinnalla, että mies itse eläisi vielä pitkään ja onnellisena. Itse aion tarttua jälleen kerran pöydälläni odottavaan novellikokoelmaan Oudot vaeltajat: kaksitoista kertomusta (1992) ja sukeltaa Gabon maailmaan.

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.