Olivia Manning, Leimuava taivas,
kumiseva maa: I Suuri perintö II Turmion kaupunki III Ystäviä
ja sankareita. Suomentanut Pirkko Lokka. Helsinki: Werner Söderström
Osakeyhtiö 1988. 1001 sivua. Suuri perintö ilmestynyt myös otsikolla Odotus.
Romaani Bukarestista toisen maailmansodan aattona. Suomentanut Aune
Tuomikoski. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1961. 392 sivua. Alkuteos The Balkan Trilogy: The
Great Fortune (1960), The Spoilt City (1962), Friends and Heroes
(1963).
H.K. Riikonen kirjoittaa:
Kirjassaan Ninety-Nine
Novels, The Best in English since 1939 (1984) tunnettu romaanikirjailija ja
kielivirtuoosi Anthony Burgess mainitsee vuoden 1960 kohdalla Olivia Manningin
Balkan-trilogian. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuvien lukemattomien
historiallisten romaanien joukossa Manningin trilogia puolustaakin hyvin
paikkaansa. Varsin perinteellistä realistista kerrontaa edustava
romaanitrilogia alkaa vuodesta 1939. Kahdessa ensimmäisessä osassa tapahtumat
on sijoitettu Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin, viimeisessä osassa Ateenaan.
Trilogia, joka perustuu Manningin ja hänen puolisonsa kokemuksiin, kuvaa
Britanniasta lähetettyä nuorta englannin opettajaa Guy Pringleä ja hänen vielä
nuorempaa vaimoaan Harrietia. Vasemmistolainen Guy Pringle on kovin touhukas ja
määrätietoinen, vaimoonsa nähden myös määräilevä: opetuksen ohessa hän
järjestää Bukarestissa Shakespearen Troiluksen ja Cressidan esityksen,
Ateenassa puolestaan revyy-esityksen brittisotilaiden viihdyttämiseksi. Häntä
kiinnostavampi on kuitenkin Harriet Pringle – hän on sensitiivinen, mutta tarvittaessa
myös lujaluonteinen. Trilogia on osaltaan kuvausta Guyn ja Harrietin avioliiton
kehityksestä yhä ongelmallisemmaksi nimenomaan Harrietin kannalta katsottuna.
Päähenkilöpariskunnan
rinnalla yhtä kiinnostava ja jopa paremmin mieleen jäävä hahmo on
venäläis-irlantilainen emigrantti, ruhtinas Jakimov. Hän on tuhlannut
ylelliseen elämään koko omaisuutensa ja on nyt kärkkymässä tuttaviltaan
ilmaisia drinkkejä ja syötävää – hänen ruokahalunsa on pohjaton. Itsestään hän
käyttää vetoavasti nimitystä ”Jaki-parka”. Hän on joutunut myymään
Hispano-Suiza -merkkisen autonsa – kyseinen automerkkihän on saanut suorastaan
symbolisen aseman 1900-luvun alun modernia elämänmenoa kuvaavassa
kirjallisuudessa. Isältä peritty, alkuaan tsaarilta saatu huonoon kuntoon
joutunut turkistakki Jakimovilla vielä on. Kaikessa parasiittimäisyydessään Jakimov
on kuitenkin sangen sympaattinen eikä hänen traagista loppuaan kolmannessa
osassa voi olla surematta.
Trilogia on
kuitenkin myös merkittävä vieraalla maalla toimivan brittiyhteisön kuvaus. Mukana
on monentyyppisiä henkilöitä, muita
opettajia, vierailevaksi luennoitsijaksi saapuva professori lordi Pinkrose,
epämääräisiä puuhia harjoittava majuri Cookson, Diocletianus-koiran kanssa liikkuva
Alan Frewen, eräitä loppuelämäkseen Bukarestiin ja Ateenaan jääneitä ja
tapoihinsa piintyneitä neitejä ja leskirouvia sekä paikallisia asukkaita ja
palveluskuntaa. Esillä on myös opetushenkilökunnan hierarkia ja varsinkin
Ateenaan sijoittuvassa kolmannessa osassa juonittelut virkapaikoista.
Paikoitellen mukana on englantilaisille romaaneille tyypillistä sosiaalista
komediaa. Yhden juonteen tarjoaa juutalaispoika Sasha Drucker, jota Pringlet
piilottelevat. Toisen osan lopulla pariskunnan kotiin murtaudutaan; sen
yhteydessä Sasha katoaa. Viimeisessä osassa hänet kohdataan uudestaan, jolloin
ilmenee, että hänet oli lopulta hänen enonsa onnistunut pelastamaan. Tapaaminen
ei kuitenkaan johda ystävyyden uudistamiseen Sashan epäillessä pariskuntaa
ilmiantajaksi.
Balkan-trilogia on
myös monessa suhteessa kiinnostavaa ajankuvausta. Koko ajan taustalla mutta
myös henkilöiden elämään ja asemaan vaikuttamassa ovat toisaalta Romanian ja
Kreikan sisäpoliittiset tapahtumat ja poliitikot (esimerkiksi vuonna 1939
murhattu Romanian pääministeri Calinescu, kuningas Carol, marsalkka Antonescu
ja Kreikan pääministeri Metaxas), toisaalta maailmanpolitiikan tapahtumat (Suomen
talvisotakin mainitaan pariin kertaan) ja saksalaisten uhkaava lähestyminen.
Toisen osan lopulla Harriet joutuu lähtemään Ateenaan, jonne seuraavan osan
alussa myös Guy saapuu. Kolmannen osan lopussa saksalaisten tullessa pariskunta
ja monet brittisiirtokunnan jäsenet siirtyvät Egyptiin.
Erityisen
onnistunutta on myös trilogian tarkka ja kaikesta päättäen asiantunteva paikalliskuvaus.
Bukarestissa vallitsee toisaalta loisto ja ylellisyys, toisaalta köyhyys ja
kerjäläiset. Jos kohta Bukarestissa on vielä voitu nauttia hienompia ruokia, Ateenassa
tilanne on paljon pahempi nimenomaan ruoan saannin osalta. Onnistuneesti on
kuvattu myös tapahtumien yhteydessä jatkuvasti liikkuneita huhuja ja
poliittisia spekulaatioita sekä mielialojen vaihteluja paikallisten asukkaiden
keskuudessa. Paikallisväriä antavat myös nimeltä mainitut kadut, hotellit ja
lukuisat kahvilat. Ateenaa kuvattaessa esillä ovat kaikkien kaupungissa
käyneiden tuntemat Syntagma-, Omonia- ja Monastiraki-aukiot, samoin tietysti
kaikissa Ateenan-kuvauksissa lähes obligatorinen Akropoliilla käynti ja
Parthenonin temppelin ihailu.
Säätilan vaihtelut
ja niiden vaikutus paikallisiinkin asukkaisiin on sattuvasti pantu merkille. Voimakkaan lumentulon lakattua kaupunkilaiset
palaavat kaduille ja kerjäläiset ilmestyvät loukoistaan, mutta heitä tulee myös
maaseudulta: ”Sadat avuttomat talonpoikaisperheet, joiden elättäjät oli
kutsuttu sotapalvelukseen, kerääntyivät talven hätyyttäminä pääkaupunkiin,
missä, niin uskottiin, jaettiin taianomaista oikeutta. He seisoskelivat tuntikausia
kuninkaan palatsin, oikeuspalatsin, kuvernöörin talon tai minkä muun tahansa
ison, luottamusta herättävän talon edustalla. He eivät uskaltaneet käydä
sisään. Kun kylmyys ja nälkä lopulta nujersivat heidät, he vaelsivat ryhminä
kerjäämään – naiset, lapset ja ikäkulut, hiiviskelevät miehet. Heiltä puuttui
ammattikerjäläisten hellittämättömyys: he lannistuivat helposti.” (suom. Aune
Tuomikoski) Vastapainoksi korostuu kesän kuumuus ja hiostavuus.
Vaikka useat
romaanitrilogian henkilöistä ovat englannin opettajia, kirjallisuudesta
puhutaan melko vähän. Ensimmäisessä osassa esillä olevan Shakespearen näytelmän
ohella käy ilmi, että professori lordi Pinkrose onnistuu lopulta kolmannessa
osassa pitämään Byron-luentonsa. Ainoa varsinainen kirjallisuutta koskeva keskustelu,
jota Harriet käy Clarence Lawson -nimisen brittiyhteisöön kuuluvan kanssa, on
trilogian ensimmäisessä osassa. Harriet on lukemassa D. H. Lawrencen Kangaroota,
josta myös Guy luennoi. Modernia kirjallisuutta väheksyvä Clarence tiivistää
Lawrencen maailman sanoihin tummat jumalat, fallinen roina ja fasismi. Kun
ohimennen on mainittu suurina kirjailijoina Tolstoi, Flaubert ja Stendhal, palataan
moderniin englantilaiseen kirjallisuuteen. Clarence pitää Virginia Woolfin Orlandoa
”suurin piirtein tämän vuosisadan huonoimpana kirjana”, To the Lighthouse
puolestaan menettelee, mutta kaikki se mitä Woolf kirjoittaa on Clarencen
mielestä ”niin jaarittelevaa, niin naisellista, niin nihkeätä” ja hän jatkaa:
”Siinä on niin kummallinen tuoksu. Aivan kuin menstruaatiota”. Somerset Maugham
on hänestä paremmanpuoleinen reportteri. Harrietin mielestä Somerset Maugham ei
ehkä ole ensi luokan kirjailijat, mutta nuo muut ovat. Ateenassa
opettajakuntaan on päätynyt myös epäpätevää väkeä. Niinpä yksi heistä arvelee,
että Dante ja Milton olisivat saattaneet tavata Firenzessä. Kreikkalaisen
kirjallisuuden osalta mainitaan ohimennen, että Alan Frewen on lukenut
Kavafiksen runoja; niistä mainitaan nimeltä ”Barbaarit” (viimeksi suomennettu
nimellä ”Barbaareita odottamassa”).
Balkan-trilogiaa
ei voi luonnehtia suureksi maailmankirjallisuudeksi, mutta taitavasti
kirjoitettuna ja asiantuntevana ajankuvauksena sodanaikaisesta Romaniasta ja
Kreikasta se on parhaimmillaan kiehtovaa luettavaa.
Olivia Manningin Balkan-trilogia
sai jatkokseen Levantin trilogian. Balkan-trilogian suomennoksen otsikko Leimuava
taivas, kumiseva maa perustuu BBC:n tuottamaan televisiosarjaan. Yhtenä
niteenä julkaistu Balkan-trilogian suomennos on melko hutiloitu ja oikolukukin
on jäänyt suorittamatta. Leimuava taivas, kumiseva maa 2:n (= The
Levant Trilogy) on suomentanut Irmeli Ruuska 1990.
H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.