Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.
Bo Pettersson kirjoittaa:
”MADOLLE
JOKA
ENSIMMÄISENÄ
JYRSI RUUMIINI
KYLMÄÄ
LIHAA
OMISTAN
JÄÄHYVÄISLAHJANA
NÄMÄ
KUOLEMANJÄLKEISET
MUISTELMAT”
Tällä
omistuskirjoituksella alkaa brasilialaisen kirjailijan Joaquim Maria Machado de Assisin
(1839–1908) romaani Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Otsikosta
ja omistuksesta voi jo arvella, että kirjailija on sukua Jonathan Swiftille, Voltairelle ja Xavier de Maistrelle. Kirjan kun lukee,
niin huomaakin, että kaikkiin kolmeen viitataan, kuten myös Laurence Sterneen, kylläkin vain
ei-suomennetuissa neljännen painoksen alkusanoissa.
Brasilialainen
klassikko
Suomentaja Hilkka Mäki pystyy mainiosti tuomaan
julki niin Machadon silmäniskut kuin Rio de Janeiron ylhäisöpiirin omahyväisen
kertojan Bras Cubasin sivallukset haudan takaa. Kertojan huomautus lukijalle
loppuu siihen, että jos teos ei miellytä, niin lukija saa häneltä luunapin.
Muistelmissaan hän myöhemmin palaa omaan teokseensa ja sen lukijaan: ”kirja on
ikävä, kalmanhajuinen, siinä on jotakin ruumismaisen kutistunutta; vakava
heikkous, tosin vähäpätöinen, sillä tämän kirjan pääheikkous olet sinä,
lukija”.
Mainitsemani 1700-luvun uutta luovat kertojat innoittivat runoilija, näytelmäkirjailija ja prosaisti Machadoa uuteen luomiskauteen hänen romanttisrealistisen alkutuotantonsa jälkeen. Tästä parhaimpana osoituksena tämä brasilialainen klassikkoromaani itsekkäästä, mutta omaperäisestä, jopa liikuttavasta, rikkaasta poliitikosta ja tyhjäntoimittajasta. Bras Cubas julkaistiin vuonna 1881, jolloin modernismi ei vielä ollut alkanut Euroopassa, mutta kirjan omintakeinen sekoitus leikkimieltä, metafiktiota ja vakavaa pohdintaa elämästä ja kuolemasta sadassakuudessakymmenessä lyhyessä luvussa on oikeastaan esipostmoderni. (Teoksessa on myös pari lukua, jotka koostuvat pelkistä välimerkeistä.) Kas tässä pieni piristävä piikki eurosentrisen kirjallisuudennäkemyksen lihassa.
Bras Cubasia on muuten kehunut liuta kriitikoita ja kirjailijoita Harold Bloomista Susan Sontagiin ja Dave Eggersistä Salman Rushdieen. Jälkimmäinen on huomauttanut, että ilman Jorge Luis Borgesia ei olisi Gabriel García Márquezia, mutta että ilman Machadoa ei olisi Borgesia. Kahden vuoden takainen Flora Thomson-DeVeaux’n uusin englanninnos myös nautittavaa luettavaa, sillä hän on tarkempi käännöksessään kuin edeltäjänsä ja kontekstualisoi romaanin ja Machadon tuotannon seikkaperäisillä loppuviitteillä.
Kehitystä ja rakkautta
– vai ei
Yllä olevasta voi saada kuvan Bras Cubasista kirjana, joka pelkästään laskee leikkiä kirjallisuuden konventioiden kustannuksella. Siinä on kuitenkin muitakin ulottuvuuksia, ja absurdista leikittelystään huolimatta sitä pidetään Brasilian kirjallisuuden ensimmäisenä realistisena romaanina. Realismi löysi Machadon mukaan romantikoiden uuvuttaman ratsun ”kurjuuden ja matojen kalvamana ja kuljetti säälistä kirjoihinsa”.
Haudantakaisena kertojana Cubas kuvailee ensin kuolemaansa ja sitten elämäänsä alusta loppuun. Hänen kasvatuksessaan on paljon hyvää, mutta ”yleensä se oli virheellistä, puutteellista ja osittain vahingollista”, sillä hänen vanhempansa ja sukunsa ovat vähintäänkin omalaatuisia. Cubas lähtee sitten Portugaliin opiskelemaan Coimbran yliopistoon, josta hän laiskuudestaan huolimatta saa lainopillisen tutkinnon. Näin hänen matkansa käy toiseen suuntaan kuin hänen kaimalla, Portugalin historiasta tutulla tutkimusmatkailijalla Brás Cubasilla (1507–1592), josta tuli Brasilian suurimpia maanomistajia ja alkuperäiskansojen alistaja.
Kun Machado itse on osin orjien sukua, niin voi
ymmärtää, että hänen romaanistaan löytyy implisiittistä kritiikkiä orjuudesta,
joka lakkautettiin Brasiliassa vasta vuonna 1888. Esimerkiksi nuorena poikana
Cubas lyö orjaansa, joka vapauduttuaan rupeaa orjuuttamaan muita. Hän saa
lopulta hyvän viran ja kuolee rikkaana miehenä kuudenkymmenenneljän vuoden
iässä. Onko hän kuitenkaan oppinut niin paljon, että kirjaa voisi kutsua
kehitysromaaniksi? On ja ei. Hänen lopullinen elämänviisautensa on hykerryttävä
yhdistelmä Voltairen Candiden Panglossin optimismia ja Arthur Schopenhauerin pessimismiä. Näin Cubasin
elämänkulku muodostaa lähinnä nurinkurisen version kehitysromaanista.
Entä onko kirja rakkausromaani? Cubas kuvaa ylhäisön rakkauselämää ja varsinkin omia naissuhteitaan kaunistelematta. Naisia tulee ja menee hänen elämässään, mutta hänellä on yksi suuri rakkaus, Virgilia – jonka hän tietysti tapaa juuri siteerattuaan Vergiliusta (Virgílio portugaliksi). Jätän tämän suhteen erikoiset koukerot sikseen, mutta mainittakoon, että tunteiden koko kirjoa käsitellään. Kun Cubasin narsismi, joka myös iskeytyy hänen omaan nilkkaansa, tulee selvemmin julki, lukija voi myös kyseenalaistaa hänen tunnepuoltaan: tietääkö hän ylipäätään, mitä rakkaus on?
Eikö Cubasilla ole mitään moraalia? On toki, sillä hän on keksinyt ”ikkunoiden vastaavuuden lain”, jonka mukaan ”yhden suljetun ikkunan voi korvata avaamalla toisen, jotta moraali jatkuvasti tuulettaisi omaatuntoa”.
Humanitismin lyhyt
oppimäärä
Jo romaanin alussa Cubas
ideoi ”mitä hienoimman luulosairauksien vastaisen lääkkeen lievittämään
ihmiskunnan synkkämielisyyttä”, ja antaa sen nimeksi ”Brás Cubasin laastari”.
Motiivi sen keksimiseen ei niinkään ole ihmisten auttaminen vaan kuuluisuuden
kaipuu. Elämänsä loppupuolella Cubas tapaa vanhan kujeilevan luokkatoverinsa
Quincas Borbasin, joka sitten Cubasin avustuksella kehittelee uutta filosofiaa nimikkeellä
humanitismi. Tämän uljaan opin mukaan kateus on hyve, tuska pelkkä
harhakuvitelma ja ihmiselämässä on vain ”yksi onnettomuus: olla syntymättä”. Lukekoon
jokainen itse Quincas Borbasin filosofian myöhemmistä vaiheista, ja jatkoihan Machado
tämän henkilön tarinaa myöhemmässä romaanissaan Quincas Borbas (1891).
Yhdessä Dom Casmurron (1899) kanssa nämä brasilialaisen realismin klassikot
muodostavat trilogian.
Vaikka Cubas näennäisesti hyppää ajatuksesta toiseen ja vaikka luvuilla harvoin on selvää jatkumoa, kertomus pysyy koko ajan hänen hyppysissään. Kaikesta hullunkurisuudesta huolimatta hänen elämäntarinansa pohjavire on paljolti tšehovilaisen traaginen. Sen surkuhupaisuus on kiteytetty viimeisessä luvussa ja varsinkin sen viimeisessä lauseessa.
Kun lukija on ratsastanut Cubasin kanssa virtahevolla, ylevöitynyt naulitsemalla katseensa omaan nenänpäähänsä ja singahtanut haudasta kohtuun ja takaisin huimaavalla vauhdilla, hän ei voi kuin ihmetellä, miksei hän kenties ole kuullut Machadosta ennen. Sitten hän voi pohtia, millainen suomalainen proosa olisi, jos Machado saisi siihen vaikuttaa.
Bo Pettersson on
Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.
