Kielletyt muistot: Vera Valan Aprikoosiyöt

Vera Vala: Aprikoosiyöt, Gummerus 2021. Kansikuva: Gummerus.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Menneisyys kuin musta aukko”

 Vera Vala jatkaa Italiaan sijoittuvien teosten kirjoittamista. Tällä kertaa kyseessä ei ole Adrianna de Berllis -dekkari, kuten hänen kuusi edellistä kirjaansa vaan jännitystä ja romantiikkaa tarjoava Aprikoosiyöt (Gummerus 2021). Keskeinen hahmo on suomalainen Laura, 38-vuotias osa-aikainen palkanlaskija, joka ei ”enää tiedä kuka minä olen”. Hänen poikaystävänsä Robin toteaa tähän: ”Sinä olet Laura ja olet loman tarpeessa” (s. 65).

 Loma Lauralla onkin mielessä, sillä hän on menossa Italiassa asuvan Aino-tädin luokse kolmeksi viikoksi. Kesken matkasuunnitelmien, Aino joutuu onnettomuuden vuoksi sairaalaan ja on entistä tärkeämpää mennä tämän tueksi. Edellisestä Italian-matkasta on kulunut jo 20 vuotta, joten matka hieman arveluttaa. Toisaalta suhde Robinin kanssa vetelee viimeisiään, ja opinnotkin olivat jääneet kesken: ”Gradu on ollut kesken viimeiset kymmenen vuotta, siinä ei muutama lisäviikko tunnu missään. Kukaan ei palkkaa melkein neljäkymmentävuotiasta humanistia ilman alan työkokemusta”. Kirjoittamisesta kiinnostunut Laura oli valinnut aineikseen kirjallisuuden, historian ja italian, minkä johdosta hänen lähes 20 vuotta vanhempi isosiskonsa ”oli alkanut saarnata edes yhdestä käytännöllisestä sivuaineesta” (s. 52). Hän ei kuitenkaan halunnut englannin ja ranskan opettajaksi, eikä italia sinällään elättäisi.

 Italia on kirjassa läsnä tuoksuina ja makuina, maisemina ja tunnelmina. On vaikeatöisiä macaroneja, herkullista herkkutattirisottoa, muhkeita pastoja. Samettisia aprikooseja, rehevää persiljaa, täyteläistä Brunelloa. Maisemassa ”kohoavat kukkuloiden huiput näyttivät satumaailman lumotuilta saarilta” (s. 245), yössä tanssahtelevat tulikärpäset, ja voi maistaa ”aprikoosin kirpeänmakean maun” (s. 368).

 Laura pääsee perille Italiaan, Ainon Villa Alba -huvilaan. Se sijaitsee Toscanan rajalla Tolfan vuoristossa, 100 kilometriä Roomasta pohjoiseen. Paikalla on Michelle, Ainon puutarhaa hoitava afrikkalaistaustainen mies, jolta Laura saa avaimen. Michele kertoo, että hän oli löytänyt tämän muurilta pudonneena vakavasti loukkaantuneena ja vieneensä tämän sairaalaan. Ennen lähtöään, Michele sanoo, ettei usko Ainon putoamisen olleen onnettomuus. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Sen lisäksi, että oli ”menneisyys kuin musta aukko” (s. 19), myös nykyisyys tuntui salaperäiseltä.

”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan”

Muiden Lauraa Italiaan lähtöön sysänneiden syiden lisäksi on myös kirje, jonka hän löytää äitinsä Annan vanhan reseptikirjan välistä. Laura käy läpi lapsuusmuistoja, kun äiti oli sairastunut Alzheimeriin ja hän halusi virkistää kuvaansa lapsuudesta. Laura oli lukenut kirjeen puhelimessa Ainolle, mutta tämä ei ollut suostunut puhumaan siitä puhelimessa. Oli siis otettava se puheeksi paikan päällä.

Monenlaiset avoimet asiat, salaisuudet ja kysymykset kiusaavat Lauraa. Hän yrittää selvittää kirjeen salaisuutta, Ainon epämääräistä onnettomuutta sekä vanhan, pitkäaikaikaisen italialais-yhdysvaltalaisen kirjeenvaihtoystävän, Alexin kanssa päättynyttä suhdettaan. Ylioppilaskeväänä he olivat tavanneet Italiassa, mutta suhde päättyi ja jätti arvet molempiin. Sitäkin Laura murehtii, muiden murheiden lisäksi. Alexilla on omia suuria murheita, mikä käy selväksi, kun he tapaavat uudelleen, mutta ”millaisilla sanoilla saattoi kuroa umpeen kaksikymmentä vuotta?” (s. 153). Alex työskentelee eläinlääkärinä ja avustaa vapaaehtoisjärjestö Auxiliumia, joka huolehtii sekä löytöeläimistä että paperittomista (jollainen Michelekin on). Hän pyytää Lauraa mukaan toimintaan ja tämä suostuukin.

Sen sijaan, että asiat alkaisivat selkiytyä, ne mutkistuvat, synkkenevät ja vaarallistuvat: ”Kaikki tuntuivat salailevan jotain, ja hän oli väsynyt nyhtämään ihmisiltä murunen kerrallaan” (s. 219). Pettymykset ja odotukset rakkaudessa, pelko uhkaavasta vaarasta, onnettomuudet ja kuolemantapaukset värittävät tarinaa.

”Kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?”

Lauran tarinan rinnalla kulkee toinen, menneisyydessä kulkeva juonne, jonka minäkertojan henkilöllisyys ei ole selvillä. En tässäkään kerro sitä, vaikka asia selviääkin loppua kohti. Erilaiset salaisuudet ja totuudet, menneisyydet ja nykyisyydet, kuolleet ja elävät kietoutuvat toisiinsa Veran romaanissa. Vaikeneminen näyttää olevan ennemminkin tapa kuin satunnaista hiljaisuutta ja kiellettyjen muistojen menneisyys alkaa näyttää haamujen täyttämältä.

Salaisuuksien, arvoitusten, rikostenkin vyyhti alkaa kuitenkin purkautua ja asiat selvitä. Monet seikat ovat vaikeasti sulatettavia ja kirjan toistuvana teemana onkin, ”kuinka paljon pitää antaa anteeksi toiselle?” (s. 29). Aikakerrokset ja kertojanäänet vaihtelevat nopeassa rytmissä, joten niiden erilaiset, myös toisiinsa limittyvät henkilöt ja tapahtumat pysyvät mielessä. Veralla on hyvä ote ja paikallistuntemus, ja kirja pitää mielenkiintoa yllä

LINKKEJÄ:

Kirjasta Gummeruksen sivuilla

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512421572/aprikoosiyot/

https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/XYDbaBYlQAWiQkgsNfpaRw/uusi-avaus-dekkaristina-tunnetulta-vera-valalta-aistivoimainen-lukuromaani-aprikoosiyot-vie-kukkivaan-italiaan-/

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.