Naguib Mahfouz, Midaqq-kuja. Suomentaneet Pekka Suni ja Mustafa Shikeben. Helsinki: Tammi, 1990. 403 s. (Arabiankielinen alkuteos Zuqaqu-l-Midaqq, 1947).
H. K. Riikonen kirjoittaa:
Vuoden 1988 Nobelin
palkinnon myötä egyptiläiseltä kirjailijalta Naguib Mahfouzilta (1911-2006)
suomennettiin englannista novelli ”Siunatttu yö” (1988) ja arabiasta muutamia
romaaneja vuosina 1989-1996. Sen jälkeen hän näyttää Suomessa joutuneen
unohduksiin sikäli, että uusia suomennoksia ei ole ilmestynyt. Tässä suhteessa
hänelle on käynyt samoin kuin toiselle nobelistille, australialaiselle
eepikolle Patrick Whitelle. Kumpikin ansaitsisi tulla uudestaan huomioiduksi
uusien käännösten muodossa. Näin siitäkin huolimatta, että Mahfouzin
suomennettuihin romaaneihin eräät kriitikot suhtautuivat melko nihkeästi ja
pitivät niitä vanhakantaisina.
Mahfouz kuuluu niihin
kirjailijoihin, jotka ovat ikuistaneet itselleen läheisen suurkaupungin. Hänen
tapauksessaan se on Kairo, josta hän on kirjoittanut suuren ns. Kairo-trilogian
(suomennettu otsikoilla Palatsikatu, Intohimon palatsi ja Sokerikuja).
Hänen teoksensa Midaqq-kuja sijoittuu myös Kairoon, toisen maailmansodan
aikaan, mutta lähes kokonaan pienelle kujalle.
Kujan asujaimistoon
kuuluu kaikenlaista väkeä, kuten parturi, makeiskauppias, kahvilanpitäjä, avioliittojen
järjestäjä, leskirouva, joka haluaa uudestaan naimisiin ja saakin itseään 20
vuotta nuoremman aviomiehen, sekä tohtoriksi tituleerattu hammaslääkäri, joka
ei kuitenkaan ole suorittanut mitään tutkintoa vaan on hankkinut oppinsa
hammaslääkärin apulaisena. Erikoisin ammatti, jollaista lienee vaikea löytää
muusta maailmankirjallisuudesta, on ruumiinvammojen tuottaminen niille, jotka
haluavat ryhtyä kerjäläisiksi ja myös tehdä uskottavan vaikutuksen
kerjäläisinä. Hammaslääkärin ja ruumiinvammojen tuottajan kanssa mennään myös
hautaan ryöstämään vainajan kultahampaita. Leskirouva, joka on hankkinut
kultaiset tekohampaat naimisiin pääsynsä varmistaakseen, saa hysteerisen
kohtauksen ymmärrettyään, mistä uudet hampaat ovat peräisin.
Kuvattu yhteiskunta on
patriarkaalinen. Kun Radwan Hossein on menettänyt toivonsa saada valtaa
yhteiskunnassa, hän suuntaa vallankäyttönsä vaimoonsa: ”Tyydyttääkseen kalvavan
vallanhimonsa herra Hossein piti vaimonsa tiukasti Herran nuhteessa.” Kertoja
yrittää ymmärtää tilannetta seuraavasti: ”Ei sovi kuitenkaan unohtaa tuon
aikaisia paikallisia perinnäistapoja, naisen asemaa ja oikeuksia. Useimpien
herra Hosseinin luokkaan kuuluvien miesten mielestä oli välttämätöntä kohdella
naista kuin lasta, ennen kaikkea heidän oman onnensa vuoksi.” Niin
patriarkaalinen kuin egyptiläinen yhteiskunta onkin, eräät Midaqq-kujan
naishahmoista ovat kuitenkin sangen vahvoja. Avioliittoja järjestävä Umm Hamida
on neuvokas, kun taas leipuri Hosneyia pitää miestään tohvelin alla.
Tavallaan pysyvyyttä edustaa makeiskauppias, Kamil-setä, joka herättää huomiota ulkoisella olemuksellaankin:
”Kamil oli iso miehenjärkäle, jonka jalat näyttivät
gilbaba-kaavun poimuissa suurilta vesisammioilta. Hänen istuessaan tuolilla
hyllyvä takamus oli kuin moskeijan kupoli. Vain keskiosa lepäsi istuimella
lopun riippuessa ilmassa. Hänen vatsansa oli kuin tynnyri, rinnat kuin pallot
ja kaula tuskin näkyi. Hartioiden välissä oli turpeat punakat kasvot, joihin
pakkaantunut veri häivytti kasvonpiirteet, niin että näytti kuin hänellä ei
olisi lainkaan nenää ja silmiä. Kaiken tämän kattona oli pieni kalju päälaki,
jonka väri ei paljoakaan poikennut hänen ihonsa vaaleasta punakkuudesta.”
Mahfouz kertoo näiden
pieneläjien edesottamuksista värikkäästi ja värikkäitä ovat myös heidän
puheensa, jotka ovat täynnä sekä vetoamisia uskontoon että meheviä
haukkumasanoja. Sikäli kuin mennään kujan ulkopuolelle, paljastuukin enemmän
tai vähemmän turmeltunut maailma, jossa harjoitetaan prostituutiota ja juodaan
viiniä kujalaisten nautintoaineiden rajoittuessa tupakkaan, hasikseen ja
makeisiin. Lisävivahteen teokseen tuovat maassa olevat englantilaiset sotilaat.
Kujan ulkopuolisesta maailmasta mainitaan ohimennen juutalaiset. Hieman
yllättäen kujan asukkaiden joukossa on myös homoseksuaali. Sävyt vaihtuvat
koomisesta melodramaattiseen ja välillä ollaan miltei viihderomaanin
ilmapiirissä. Toisinaan ei vaikutelma aikuisten sadusta ole kaukana.
Romaanin kiinnostavimpia
ja samalla vaikuttavimpia kohtauksia on kuvaus Radwan Hosseinin lähdöstä pyhiinvaellusmatkalle
Mekkaan kujan asukkaiden ollessa saattamassa häntä. Kun hänelle toivotetaan
hyvää matkaa ja turvallista kotiinpaluuta, hän torjuu jälkimmäisen toivotuksen:
”Veljeni, älä muistuta minua paluustani. Sillä ei ole sopivaa sille, joka on
aikeissa vierailla Jumalan huoneessa, ajatella silloin hellin tuntein
kotiseutuaan.” Radwan Hossein heittäytyy suorastaan runolliseksi kuvatessaan
pyhää maata, jonne hän on menossa: ”Kunpa voisinkin jäädä noille pyhille
paikoille lopuksi elämääni. Aamusta iltaan saisin nähdä tuon maan, jota
Profeetan jalka on aikoinaan tallannut, ja taivaan, jolla enkelten siivet ovat
havisseet niiden kuunnellessa pyhän ilmoituksen laskeutumista maan päälle, joka
kohottaisi maahan sidotut ihmiset taivaisiin. Siellä ajatus kohdistuu vain
ikuisuuskysymyksiin. Siellä sydän sykkii vain rakkaudesta Jumalaan. Siellä
sielu saa lääkityksen ja lohdun.” Jatkossa Hossein esittää suoranaisen oman
teologiansa, johon kuuluu myös itseanalyysia.
Kujalaisetkaan eivät
elämässään välty onnettomuuksilta. Rakkaus ja rakkauden kaipuu mutta myös
paremman elämän kaipuu ovat keskeisiä tekijöitä, jotka niihin johtavat. Tältä
osin romaanissa seurataan erityisesti Hamida-neidon vaiheita. Suurimmaksi
osaksi onnettomuudet tapahtuvat kujan ulkopuolisessa maailmassa ja aiheuttavat
kuohuntaa kujan asukkaiden kuullessa niistä. Mutta kuohutkin asettuvat. Teoksen
lopussa Midaqq-kuja palaa ”kunniakkaaseen unohdukseensa ja
välipitämättömyyteensä”: ”Aamulla siellä itkettiin, jos joku antoi siihen
aihetta, mutta illalla jo naurettiin aivan kuin mitään ei olisi
tapahtunutkaan.” Kaikki kuitenkin loppuu, eli kuten englantia harrastava šeikki
Darwish toteaa romaanin viimeisillä riveillä: ”Eikö kaikella ole loppunsa? Näin
on asia. Kaikella on loppunsa ja se on englannin kielellä ”end”, kirjain
kirjaimelta: e-n-d.”
