PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Paikannimet: Paikkakunta

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1982. Alkuteos À la recherche du temps perdu. A l’ombre des jeunes filles en fleur. Noms de Pays: Le Pays (1919).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Kylpylät, muodikkaat sesongit kansainvälisissä lomakohteissa, parantolat ja muut vastaavat paikat, joissa oleskellaan pitempiä aikoja, ovat ennen matkaturismin aikaa olleet merkittävässä asemassa eurooppalaisessa kirjallisuus- ja kulttuurihistoriassa erityisen tunnettuna esimerkkinä Thomas Mannin Taikavuori. Tällaisissa kohteissa oleskellut varakkaampi seurapiiri ja niissä muodostuneet henkilösuhteet ovat ajallisesti ja paikallisesti rajoitetussa miljöössä tarjonneet kirjailijoille monenlaisia mahdollisuuksia alkaen jo siitä, että ne ovat paikkoja, joissa katsellaan toisia ja ollaan itse katseen kohteena. Marcel Proustin versio tästä sisältyy hänen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjansa suomennoksen neljänteen niteeseen Paikannimet: Paikkakunta. Jakson alussa kertoja matkustaa isoäitinsä kanssa Balbec-nimiseen lomakohteeseen, jonne on kokoontunut jo aikaisemmista jaksoista tuttuja yläluokan jäseniä, mutta siellä syntyy myös uusia tuttavuuksia. Balbeciin kertoja palaa uudestaan Sodoma ja Gomorra –osassa.

Paikannimet: Paikkakunta sijoittuu kertojan elämässä ajankohtaan, jolloin hän korostetun paljon pohtii niin menneisyyttä ja nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Hänen suhteensa Gilberteen on muodostunut välinpitämättömäksi, mutta hän näkee ja tapaa muita tyttöjä. James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta –romaanin neljännen luvun vaikuttavassa lopussa Stephen Dedalus näkee rannalla anonyymiksi jäävän tytön: ”Tytön kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ainaiseksi, ja sanakaan ei ollut häirinnyt hänen riemunsa pyhää äänettömyyttä.” Proustin kertoja näkee matkalla Balbeciin asemalla matkustajille maitokahvia tarjoilevan tytön ja myöhemmin onkimassa olevan tytön. Molemmat anonyymeiksi jäävät tytöt tekevät kertojaan vaikutuksen, vaikka se ei olekaan yhtä voimakas kuin Stephen Dedaluksen kohdalla. Mutta kertoja tapaa myös tytön, joka taluttaa polkupyörää ja keinuttaa estottomasti lanteitaan ja käyttää voimakasta slangia. Hänen nimensä käy ilmi: hän on Albertine Simonet, jolla jatkossa on merkittävä osa kertojan elämässä.

Paikannimet: Paikkakunta -jaksossa tarkentuu paroni de Charlusin tausta ja olemus. Käy ilmi, että hänen etunimensä Palamède periytyy hänen sisilialaisilta esi-isiltään. Robert de Saint-Loup, Guermantesin sukuun kuuluvan rouva de Villeparisisin sukulaispoika, jonka kanssa kertoja on jatkossa paljonkin tekemisissä, mainitsee sedästään: ”Säännönmukaisesti, kun isosetäni kuoli, setä Palamèden olisi pitänyt ottaa Laumesin ruhtinaan arvonimi, joka kuului hänen veljelleen ennen kuin tästä tuli Guermantesin herttua, sillä siinä perheessä vaihdetaan nimeä kuin paitaa. Mutta sedälläni on tässä suhteessa hyvin omintakeisia mielipiteitä. Ja koska hän on sitä mieltä että italialaisia herttuoita ja Espanjan grandeja ynnä muita suuruuksia on liikkeellä hieman liikaa, ja vaikka hän olisi voinut valita neljästä tai viidestä ruhtinaan tittelistä, hän on edelleenkin paroni de Charlus aivan kuin vastalauseeksi ja kaikessa yksinkertaisuudessa, missä piilee aimo annos ylpeyttä.” Tämä vaatimattomuutta keikaroiva arvonimen käyttö ennakoi romaanisarjassa myöhemmin kuvattuja paronin erikoisia edesottamuksia.

Muista aatelisista huvittavimpia hahmoja on kookasvartaloinen Luxembourgin ruhtinatar. Hänen kohtaamistaan kertoja kuvaa pannen merkille käytöksen pienimmätkin vivahteet: ” /…/ Luxembourgin ruhtinatar kätteli meitä ja aika ajoin, keskustellessaan markiisittaren kanssa hän kääntyi luodakseen isoäitiin ja minuun lempeän katseen, missä oli suudelman alkio, jollainen liitetään hymyyn kun se kohdistetaan pikkuvauvaan ja sen hoitajattareen. Jopa niin että pyrkiessään näyttämään siltä kuin hänen paikkansa ei olisikaan meitä ylemmissä piireissä, hän oli ilmeisesti laskenut väärin välimatkan, sillä virheellisen säätelyn takia hänen katseensa muuttuivat niin ylenpalttisen rakastettaviksi, että uskoin kohta jo koittavan hetken, jolloin hän silittelisi ja rapsuttelisi meitä kuin kahta sympaattista eläintä, jotka kurkottavat päätään hänen puoleensa häkin pienojen välistä Jardin d’Acclimatation -puistossa.” Ruhtinatar osoittaa ystävällisyyttä kertojalle ostamalla tälle kaupustelijoilta ”valmiita eväskääröjä, kermatötteröitä, rommileivoksia ja nekkuja”. Maksamaan hän lähetti ”punaiseen satiiniin puetun neekeripojan, joka seurasi häntä kaikkialle ja herätti suunnatonta ihastusta hiekkarannalla”.

Merkittävänä taidemaailman uutena edustajana romaanisarjaan tulee taidemaalari Elstir. Kertoja käy taiteilijan ateljeessa ja panee merkille tämän merimaisemat: ”/…/ jokaisen viehätysvoima piili eräänlaisessa toteutettujen aiheitten muodonmuutoksessa, jollaista runoudessa on tapana nimittää metaforaksi, ja että jos Isä Jumala oli luonut esineet ja asiat antamalla niille nimen, niin Elstir loi ne uudelleen riistämällä niiltä nimen tai antamalla toisen tilalle.” Elstir myös osoittaa kertojalle Balbecin kirkon kauneuden.

Saint-Loupin kanssa kertoja sattuu rannalla kuulemaan uimakopista ”myrkyllisiä huomautuksia Balbecin vitsauksena parveilevista juutalaisista”. ”Israelia vastaan pauhannut” antisemiitti osoittautuu kertojan toveriksi Albert Blochiksi, joka itse on juutalainen. Kertojan omasta mielestä Balbecin juutalaiset olivat ”pikemminkin maalauksellisia kuin miellyttäviä”. Bloch sukulaisineen muodosti kertojan mukaan muista kylpylävieraista jyrkästi eroavan, yhtenäisen ryhmän.

Yläluokkaisten seurapiirin jäsenten ympärillä on runsaasti palveluskuntaa, jonka lisäksi Paikannimet: Paikkakunta -jaksossa on lähes vilisemällä erilaisia työväenluokan edustajia: on katonkattajaa, kaupustelijaa, maitotyttöä, lehtien myyjää, hissipoikaa ja sähköasentajaa. Välillä mainitaan kollektiivisemmin työläisistä ja ”pikku myyjättäristä”. Useimmat heistä jäävät anonyymeiksi. Välillä kertoja viittaa yleisemmin yhteiskuntaluokkiin. Erityistä huomiota kertoja kiinnittää palvelijatar Françoisen käytökseen omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluvia ihmisiä kohtaan: ”Tosin ei työläisluokkaan kuuluvien ollut helppoa päästä tuttavuuden asteelle Françoisen kanssa, eikä se ollut heille mahdollista kuin tietyillä, erittäin kohteliasta käytöstä edellyttävillä ehdoilla, mutta kun se kerran oli heille onnistunut, he olivat ainoat ihmiset joilla oli hänelle merkitystä.” Näitä ihmisiä kohtaan Françoise osoittaa ehdotonta lojaalisuutta.

Kylpylöiden ja muiden vastaavien lomakohteiden kuvauksille on usein tyypillistä huomion kiinnittäminen sesongin loppuun ja siihen liittyvään autioitumisen tuntuun vieraiden poistuessa yksi toisensa jälkeen. Aiheesta on Pentti Saarikoskellakin oma versionsa hänen kuvatessaan tunnetun ruotsalaisen lomakohteen Strömstadin lomahotellia teoksen Asiaa tai ei lopussa. Proustin muunnelmassa tästä aiheesta ovat erityisen vaikuttavia teoksen päättävät sanat: ”Ja Françoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.