PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Swannin tie: Combray

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä. Swannin tie: Combray. Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Helsinki: Otava, 1968. 245 sivua (Alkuteos À la recherche du temps perdu: Du côté chez Swann: Combray, 1913).

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin suuren romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä tie suomeksi oli mutkikas. Seitsenosaisen teoksen ensimmäisen osan Swannin tie alkujakso Combray ilmestyi suomeksi 1968, mutta viimeinen jakso Jälleen löydetty aika vasta 2007. Suomennos, jolla ehti olla neljä kääntäjää, julkaistiin kaikkiaan kymmenenä niteenä. Lukijalle Combray-jakso toimii johdantona henkilöihin, aiheisiin ja teemoihin, joita käsitellään monipuolisemmin seuraavissa osissa, mutta sen voi lukea hyvin myös omana kokonaisuutenaan, jossa on mieleenpainuvia huipentumakohtia. Samalla saa jo hyvän käsityksen Proustin tyylistä, sen maalailevuudesta, yksityiskohtaisuudesta, pitkistä ja monipolvisista virkkeistä sekä laajoista luonnonvertauksista (eeppisistä vertauksista).

Combray-jakso on kuuluisa Madeleine-leivonnaisestaan, joka herättää minäkertojan muistot. Suomennoksen mukaan kyseessä on leivos, mutta oikeastaan se on leivonnainen, jota kastetaan lehmuksenkukkateehen. Jaksossa tuodaan esille kertojan vanhemmat ja sukulaiset vanhoine täteineen sekä taidehistorian tuntija Charles Swann, jonka mukaan romaanin ensimmäinen osa on nimetty. Esillä on myös herttuallinen Guermantesin suku ja lyhyesti mainitaan sukuun kuuluva paroni de Charlus, josta myöhemmin romaanisarjassa kasvaa suuri groteski hahmo. Alkujakson hahmoja ovat myös juutalainen Albert Bloch, jonka ulkonäköä Swann (myös juutalainen) vertaa Gentile Bellinin maalaamaan Turkin sulttaani Muhammediin, sekä yläluokkaa vastustava, myös kirjailijanakin toimiva insinööri Legrandin. Lukija saa monipuolista tuntumaa eri taiteenalojen edustajiin: kirjailija Bergotteen, säveltäjä Vinteuiliin ja näyttelijätär Bermaan. Kirjallisuus, musiikki, teatteri, kuvataide ja arkkitehtuuri ovat jo ensimmäisessä jakson keskeistä aihepiiriä. Proustilla on tapana verrata henkilöitään renessanssin maalauksissa näkemiinsä hahmoihin. Proust viittaa tavan takaa myös Ranskan klassismin ajan kirjallisuuteen, mikä Combrayssa on esillä mainintoina etenkin Saint-Simonin herttuan muistelmísta. Kiinnostusta kieleen, sen historiaan ja mahdollisuuksiin osoittaa puolestaan esimerkiksi se, että jo Combrayssa käsitellään etymologioita.

Huomiota herättävän paljon esillä on palvelijatar Françoise, josta muodostuu yksi koko Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen keskeisistä hahmoista ja joka esiintyy kaikissa osissa. Vaikka Proustin romaanisarjassa liikutaan ylemmän porvariston ja aateliston seurapiirielämän parissa, palveluskunta ja työläisammattien edustajat ovat monipuolisesti esillä. He esiintyvät kuitenkin vain etunimillään tai jäävät anonyymiksi. Sosiaalisten erojen merkille paneminen on romaanisarjassa viety pitkälle. Jo Combrayn alkupuolella kertoja selostaa isotätinsä suhtautumista: ”[J]okainen joka valitsi tuttavansa oman syntyperäisen kastinsa ulkopuolelta, oman yhteiskunnallisen ”luokkansa” ulkopuolelta, laski ikävästi hänen silmissään. Hänestä se oli kuin olisi noin vain kieltäytynyt nauttimasta hedelmää, joka oli kasvanut tuttavuussuhteista vakavaraisten ihmisten kanssa ja joita kaukonäköiset perheet olivat kunnioitettavalla tavalla vaalineet ja varastoineet lapsilleen (isotäti oli jopa lakannut käymästä notaarituttavamme pojan luona, koska tämä oli mennyt naimisiin kuningasperheen jäsenen kanssa ja siten menettänyt arvostetun notaarin pojan aseman, vaipunut samalle tasolle kuin seikkailijat, entiset kamaripalvelijat tai tallirengit, jotka kuulemma pääsivät kuningattarien erityiseen suosioon).”

Sosiaalisten erojen ohella ja niihin läheisesti liittyen Proustin maailmassa pannaan jatkuvasti merkille henkilöiden käyttäytymisen pienimmätkin vivahteet. Kun kertojan perhe joutuu muuttamaan suhtautumistaan Legrandinista, tämän kumartamista kuvataan seuraavasti: ”Legrandinin kasvoilta kuvastui harvinaislaatuinen eloisuus ja into; hän tervehti syvään kumartaen ja teki sitten taaksepäin toisen nykäyksen, joka äkisti vetäisi hänen selkänsä lähtöasemaa pitemmälle ja jonka hänelle oli varmasti opettanut hänen sisarensa, rouva de Cambremerin aviomies. Nopea suoristautuminen pani eräänlaiseen kiihkeään ja lihaksikkaaseen aaltoliikkeeseen Legrandinin takapuolen, jota minä en ollut uskonut niin täyteläiseksi, enkä tiedä, miksi tuo pelkän aineen aaltoilu, tuo täysin fyysinen tulviminen, josta tyystin puuttui henkisyys, ja jonka Legrandinin alhaisuutta uhoava miellyttämisen halu lietsoi myrskyksi, herätti minun mielessäni yhtäkkiä sen mahdollisuuden, että oli olemassa toinen Legrandin, aivan erilainen kuin se jonka me tunsimme.” Proustin kuvaamissa seurapiireissä ei kaihdeta ilkeyksiä ja halventavia arviointeja.

Combray-jaksossa romaanisarjan minäkertoja, jonka nimi vasta myöhemmin ja silloinkin melko ohimennen paljastuu Marceliksi, on luonut itsestään kuvan lapsena ja poikana, jolle on ominaista herkkyys ja sensitiivisyys ja pakeneminen mielikuvitukseen ja kirjallisuuden maailmaan. Heti Combrayn alussa on yksi koko romaanisarjan hellyttävimmistä kohtauksista pojan odottaessa ja kaivatessa äidin hyvänyön suudelmaa. Mutta mukana on myös muita ikimuistoisia jaksoja. Sellaisia on kuvaus siitä, miten kertoja oli lapsena luonut mielikuvituksessaan kuvan Guermantesin herttuattaresta, josta hän oli kuullut puhuttavan, ja miten hän sitten näkee herttuattaren todellisuudessa.

Combrayn kohokohtia on myös kuvaus palvelijatar Françoisesta ja keittiötytöstä, joka vertautuu Giotton Laupeuteen. Hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Françoise osoittautuu suoranaiseksi sadistiksi: hän panee raskaana olevan keittiötytön kuorimaan parsoja hyvin tietäen, että tämä pahentaa tytön astmaa. Kertoja vertaa Françoisen suhtautumista muihin palvelijoihin laajalla luonnonvertauksella, joka on saatu luonnontutkija Fabren (suomennoksessa virheellisesti Frabre) kalvosiipiäisiä koskevasta kuvauksesta. Mutta kyse ei ole vain ihmisistä. Ateriaa varten valmistamaansa kanaan Françoise suhtautuu kuin viholliseen, ”ärähti vielä vihasta ja sanoi viimeisen kerran vihollisensa ruumista katsellen: ”Senkin elukka!”” Kohtaus saa pojan vapisemaan ja haluamaan, että Françoise erotettaisiin. Poika panee myös merkille, että lukuun ottamatta omia sukulaisia ”ihmisten onnettomuudet herättivät Françoisessa sitä enemmän sääliä mitä kauempana he elivät hänestä”.

Sadismista ja masokismista muodostuukin yksi Combrayn ja romaanisarjan keskeisistä teemoista. Jo Combrayssa on laajahko sadismin olemusta pohdiskeleva jakso. Siihen puolestaan on johdattanut kertojan lapsena sattumalta näkemä kohtaus, jossa Vinteuilin tytär yhdessä ystävättärensä kanssa häpäisee isänsä muiston. Kohtauksesta ei puutu groteskia sävyä: ”Silkkipukunsa avoimen pääntien kohdalla neiti Vinteuil tunsi ystävättären painaman suudelman, hän kirkaisi, juoksi tiehensä, ja naiset ajoivat toisiaan takaa, hypellen, leyhytellen isoja hihojaan kuin siipiä, kaakattaen ja uikuttaen kuin kiimaiset linnut. Sitten neiti Vinteuil lopulta kaatui ja jäi ystävättären alle.” Neiti Vinteuil on tarkoituksellisesti asettanut edesmenneen isänsä valokuvan todistamaan kohtausta.

Lapsena Combrayssa kertoja on ollut tällaisten tapahtumien todistajana, mutta Combray on merkinnyt hänelle paljon muutakin: se on tarjonnut varsinkin arkkitehtonisia ja luontoon liittyviä elämyksiä. Hän katselee kirkontorneja ja aistii orapihlajien tuoksua ja värejä. Kasvimaailma yltäkylläisessä värikkyydessään ja tuoksuineen aivan kuin symboloi sitä ylikypsää 1800-luvun lopun kulttuuria, johon teoksen tapahtumat on sijoitettu. Samoin se vastaa romaanisarjan täyttämää aistillisuutta samalla kun se liittyy tarkoin kuvattuihin, eri aistein tapahtuneisiin havaintoihin.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

”Raha on täysin ennakkoluulotonta”: Liza Marklund, Helmifarmi

Liza Marklund: Helmifarmi. Suom. Laura Beck. (Pärlfarmen, 2018) Otava 2018.

Joel Kuortti kirjoittaa:

”Minä suunnittelen tulevaisuutta. Lyhyen tähtäimen tavoitteeni on löytää kookosrapuja …. Pitkän tähtäimen tavoitteeni on nousta pintaan. Vetää taas henkäys ihmisten valtakunnassa, puhua elävien kanssa” (488).

Ruotsalaisen dekkaristin Liza Marklundin kolmivuotinen kirjallinen hiljaiselo päättyi vuonna 2018, kun hän julkaisi erillisen (tavallaan romanttisen) trillerin Helmifarmi (suom. Laura Beck; Pärlfarmen, 2018). Marklundin aiempien dekkareiden toimittaja Annika Bengtsonin sijaan päähenkilönä on nyt Kiona Matavera, Cookinsaarilta (ratorongaksi Kūki ’Āirani, itsenäinen, Uuteen-Seelantiin vapaasti assosioitunut itsehallintoalue) kotoisin oleva nuori helmensukeltaja.

Tarina alkaa Manihikillä, Cookinsaarten pohjoisella koralliatollisaarella, lukuun ottamatta prologia, joka sitoo kertomuksen sen loppuun. Kionan perhe ja suku elää ’mustien’ mustahuulisimpukoiden helmien (lat. Pinctada margaritifera) – itse helmien väri, muoto, koko, laatu ja näiden myötä arvo vaihtelee – kalastuksella, joka on Manihikin pääelinkeino. Saaren ikiaikainen rauha rikkoontuu, kun atollin rantaan haaksirikkoutuu purjevene ja sen myötä ruotsalainen Erik Bergman. Ajallinen konteksti on 1990-luvun alku, kun maailman poliittinen kaksinapaisuus oli murtunut Neuvostoliiton hajoamiseen ja Kiina oli Venäjän kanssa muovaamassa uutta maailmanjärjestystä.

Suomeksi Manihikin nimi heijastaa romaanin teemaa – rahan valtaa ihmisiin, kuten Kionan Los Angelesissa tapaama Clay – tai Rita Hollingworth, Frank Miller, Rita Miller, Frank Hollingworth – toteaa: ”Raha on täysin ennakoluulotonta …. Raha ei syrji ketään …. Rahalla on arvoa koska me uskomme niin” (354). Korallisaarten ’kommunistisesta’ rahattomasta kulttuurista on huima matka globaaliin valuuttamaailmaan, johon lopulta ajaudutaan (tai hakeudutaan) hyvinkin syvälle.

Kulttuuristen etäisyyksien lisäksi kirjassa taitetaan maantieteellisiä matkoja Polynesiasta Yhdysvaltoihin, Englantiin, Tansaniaan ja jopa Ruotsiin. Matkojen eri vaiheissa huomio kiinnittyy tekstin deskriptiivisyyteen. Oli sitten kyse Kionan kotiympäristöstä, polynesialaisesta helmenkalastusyhteisöstä, yhdysvaltalaisesta suurkaupungista tai afrikkalaisesta kaupunkiympäristöstä, nuori Kiona tarjoaa lukijalle ikään kuin ulkopuolisia kulttuurisia havaintoja.

Manihikin osalta tämä vaikuttaa erikoiselta, koska Kiona esimerkiksi selittää asioita vieraille – ”poimimme rau kotahaa, syötävää saniaislajiketta, joka höyrytettiin kypsäksi ja syötiin kookosmaidon kera” (55) –, kun taas vaikkapa hänen LA:n Venice Beachin rantabulevardin kuvaus on ennemminkin turistin näkökulma: ”Siellä oli paljon lihaksikkaita miehiä, jotka harjoittivat painonnostoa raskain painoin, siellä oli jonglöörejä ja yksi tulennielijä ja rullaluistimilla luisteleva mies, joka soitti kitaraa iso turbaani päässään” (252).

Tyynen valtameren tyrskyistä Ruotsin sosialidemokraattiseen onnelaan – ”Opaskirja oli oikeassa. Ruotsissa kaikki toimi” (408) – siirtyvä tarina on parhaimmillaan kirjan alkupuolella. Myöhemmin Kionan toiminta ei välttämättä vastaa hänen saarella saamansa koulutuksen ja kokemuksen kanssa, mutta ei ole myöskään täysin epäuskottavaa.

Marklundilla on ensikäden tietoa ja kokemusta Cookinsaarten ja erityisesti Manihikin olosuhteista. Tämä näkyy tekstistä, joka kääntyy (ainakin suomennoksessa) hiukan eksotisoivaksi tai kuvailevaksi. Kuvailu on kaikesta huolimatta vakuuttavaa, vaikka tekijän suhde kuvattavaan kulttuuriin ei ole kovin syvällinen. Vuoden 1997 syklonikatastrofi tuhosi lähes koko Manihikin atollin, joten romaani käsittelee hyvin kouriintuntuvaa aihetta – sen lisäksi, että aiheina ovat muun muassa ajankohtainen HIV-epidemia, Mobutun Zairen diktatuuri, evoluutioteoria, kansainvälisen valuuttajärjestelmän ongelmat sekä erilaiset uskontoon, maailmankuvaan, perhesuhteisiin ja seksuaaliseen identiteettiin liittyvät kysymykset.

Helmifarmin markkinointia edistävät ylistävät kommentit saattavat (ehkä odotetusti) olla ylisanoja, mutta lukukokemuksena kirja on vetävä. Se liikkuu sujuvasti neljällä mantereella (merellä) ja yhdistelee sekä antropologisia että populaarikulttuurisia elementtejä. Lopun ratkaisu on myöskin mielenkiintoinen, vaikkakin sitä pohjustetaan hienovaraisesti eri vaiheissa: ”Kukaan ei tiedä että olen täällä” (487).

LINKKEJÄ:

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Otavan sivuilla:
https://otava.fi/kirjat/9789511333876/

Manihikin taustaa Wikipedia-sivustolla:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Manihiki

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.