Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3

Joel Kuortti kirjoittaa:

Dolores Redondo: Baskimaan murhat 1-3
1: Näkymätön vartija (2015; En guardián invisible, 2013)
2: Luualttari (2015; Legado en los huesos, 2013)
3: Myrskyuhri (2016; Ofrenda a la tormenta, 2014)
Suom. Sari Selander, Gummerus.

Etnisten dekkareiden nousu

Erityisesti 1990-luvun lopulta alkaen Suomessakin on kasvanut kiinnostus etnisiin dekkareihin, ja samalla näiden julkaiseminen on lisääntynyt. Tätä aiemminkin on toki ollut etnisiä dekkareita – esimerkiksi hollantilaisen Robert van Gulikin kiinalainen Tuomari Dee 1940–1960-luvuilla tai yhdysvaltalaisen John Ballin afro-amerikkalainen Virgil Tibbs 1960–1980-luvuilla [yhdysvaltalaiselta John P. Marquandilta ei ole suomennettu japanilaisen Mr Moton seikkailuja 1930–1950-luvuilta] –, mutta viimeisten 20 vuoden aikana ilmiö on vahvistunut.

Etnisyys dekkareissa voi esiintyä monin tavoin. Esimerkiksi kirjailijan tausta voi olla etninen (kuten afro-amerikkalaisen Pauline E. Hopkinsin), kirjan etsivä voi olla taustaltaan etninen (rhodesialais-skotlantilaisen Alexander McCall Smithin botswanalainen Mma Ramotswe tai englantilaisen H. R. F. Keatingin intialainen tarkastaja Ghote) tai teoksen tematiikka voi liittyä etnisyyteen (yhdysvaltalaisen Leighton Gagen brasilialaisen etsivän Mario Silvan tutkimukset). Nämä piirteet voivat myös yhdistyä eri muodoissa kuten navajotausta ja teemat Tony Hillermanin navajopoliisien Joe Leaphornin ja Jim Cheen tutkimuksissa.

Etnisyys on määritteenä itsessään ongelmallinen, mutta etniseksi määritelty teos näyttäisi edustavan valtavirrasta erottuvaa, usein vähemmistökulttuuria edustavaa tekijää, päähenkilöä tai teemaa. Näin ollen esimerkiksi espanjalaisen Manuel Vázquez Montalbánin yksityisetsivä Pepe Carvalho ei olisi ’etninen’, mutta kuubalais-yhdysvaltalaisen Carolina García–Aguileran miamilaisetsivä Lupe Solano olisi, tai yhdysvaltalaisen S. J. Rozanin dekkareista Bill Smith ei olisi etninen ja Lydia Chin olisi. Etnisiksi lukeutuisivat myös kiinalais-yhdysvaltalaisen Qiu Xiaolongin shanghailainen tarkastaja Chen sekä Café Voltairessakin esitellyt Sujata Masseyn Rei Shimura ja Tarquin Hallin Vish Puri. Oman lukunsa muodostavat muista syistä, kuten vaikkapa Nordic Noir -käsitteen kautta, etnisiksi leimautuvat dekkarit, jotka sinänsä edustavat valtakulttuuria: islantilaisen Arnaldur Indriðasonin komisario Erlendur Sveinsson, norjalaisen Anne Holtin etsivä Hanne Wilhelmsen, ruotsalaisen Anna Janssonin rikostutkija Maria Wern tai tanskalaisen Jussi Adler–Olsenin Osasto Q-sarja. Myös suomalaiset dekkarit sijoittuvat tähän joukkoon, ellei rajauksena ole Scandi Noir.

Suomalaisissa dekkareissa esiintyy myös etnisiä päähenkilöitä. Näitä ovat esimerkiksi Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete, Eppu Nuotion afrikkalaissyntyisen isän ja suomalaisen äidän tytär, tv-toimittaja Pii Marin ja Matti Röngän inkerinsuomalainen Viktor Kärppä. Uusin tuttavuus on myös Caféessa esitelty Vera Valan italialais-suomalainen Arianna de Belli.

Goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon teoksissa

Johdatus etniseen dekkariin johtaa meidät seuraavaksi Espanjan Baskimaalle, jonne sijoittuvat Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolme teosta, Näkymätön vartija (2013, suom. 2015), Luualttari (2013, 2015) ja Myrskyuhri (2014, 2016). Ne ovat ilmestyneet nopeaan tahtiin, ja yhtä tiiviisti ne on suomennettu. Teoksillaan espanjalainen Dolores Redondo (Meira) on noussut erittäin suosituksi ja myydyksi kirjailijaksi, jonka kirjoja on käännetty viidelletoista kielelle. Yhtenä osoituksena suosiosta on, että jo ensimmäisen kirjan jälkeen kirjan tapahtumapaikoille järjestettiin opastettuja kierroksia.

Redondon päähenkilö on Pamplonan poliisin rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka trilogian aluksi joutuu ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Amaia on lähtenyt kylästä nuorena, eikä paluu ole helppo. Tämä henkilöhistoriallinen tausta ja julma perhesalaisuus on takautumien kautta läsnä kautta koko trilogian, samoin kuin eräät toiset temaattiset juonteet, vaikka jokaisessa osassa on myös omat erityiset ratkottavat rikoksensa ja ominaispiirteensä. Myös Amaian asema naisjohtajana maskuliinisessa ympäristössä luo omia jännitteitään juonen edetessä. Lukijan kannalta kirjat lienee paras lukea järjestyksessä, koska niissä henkilöt ja asiat kerrostuvat vähitellen.

Etnisyyden näkökulmasta trilogia on mielenkiintoinen erityisesti baskikulttuurin ja -kielen kannalta. Kulttuurisia seikkoja esitellään vähitellen ja jokaisessa kirjassa on pieni (osittain päällekkäinen) sanasto baskitermeistä. Kaikkia kirjassa esiintyviä termejä ei kuitenkaan sanastoon ole sisällytetty, ja toisaalta useimmat on selitetty myös itse tekstissä.

Monista (etnisistä) dekkareista poiketen Redondon teoksissa ei juurikaan esitellä paikallisia ruokia ja juomia, eikä niissä ole lainkaan reseptejä. Yksi poikkeus on navarralainen txatxingorri-leivos (tai txatxigorri, chanchigorri), jolla on erityinen asema Näkymättömässä vartijassa (s. 31) ja jonka merkitys kokonaisuudelle selviää Myrskyuhrissa. Jonkinlaisen käsityksen gastronomiasta kyllä saa kirjat luettuaan, mutta mitään kulinaarista ilotulitusta ei missään vaiheessa voi kokea.

Trilogia muodostuu goottilaiseksi jännitysnäytelmäksi, johon sekoittuu taikuutta, magiaa, esi-kristillisiä uskomuksia ja myyttejä sekä yliluonnollisia kokemuksia. Osa näistä liittyy baskikulttuuriin, mutta mukana on myös voodoota, taroteja ja katolista eksorsismia. Goottilaisuutta korostaa myös tapahtumien ja ympäristön välinen yhteys: murhia ja niiden selvittelyä ympäröi kaikkea muuta kuin idyllinen luonto. Baskimaa ei näyttäydy (kuin välähdyksittäin) mairittelevana turistikohteelta vaan ennemminkin kesyttömänä, karuna ja alkuvoimaisena ympäristönä, jossa myrskyää, tuulee ja sataa vettä, räntää sekä lunta, ja jossa musta jää vaanii mutkaisia teitä ajavia: ”Hyytävää aamukoleutta seurasi sakea sumu, jota sen sisälle tiivistynyt vesi painoi maata kohti” (Luualttari, s. 394). Metsissä ja rotkoissa asustaa myös tuntemattomia olentoja (basajaun, tarttalo), joiden olemassaoloa ei ole voitu todistaa.

Teokset ovat suhteellisen pitkiä (469, 609 ja 576 sivua), mutta missään vaiheessa ne eivät tunnu pitkästyttäviltä. Ennemminkin odottaisi jatkoa, mistä kolmannen osan loppu saattaisikin antaa viitteitä. Kielellisesti teksti on sujuvaa, joskin välillä minua häiritsi nimien sekava käyttö; jopa samassa kappaleessa henkilöistä saatetaan käyttää eri nimiä: ”Amaia nousi portaita ja vilkaisi kelloa puhelimestaan. … Kokoushuoneeseen astuessaan Salazar näki työtovereidensa katselevan naamat pitkinä fläppitaulun kuvia” (Myrskyuhri, s. 529). Tämän voisi ymmärtää paremmin, jos kyse olisi esimerkiksi jonkinlaisesta näkökulmatekijästä, mutta näin ei näyttäisi olevan. Nyt se vain häiritsee – onneksi vain marginaalisesti.

Redondon trilogia muodostaa jännittävän ja mukaansa tempaavan kokonaisuuden, joka on yhtäältä perinteistä dekkarikerrontaa ja erilaisuudellaan kiinnostavaa kuvausta vähemmän tutusta kulttuuripiiristä.

Linkit ja lähteet:

Christian, Ed (toim.): The Post-Colonial Detective. Palgrave, 2001.
Gummerus: Redondo-sivut. http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/dolores-redondo/491/
Kantokorpi, Otso: Pääkirjoitus – Etnisen etsivän käyttö. Ruumiin kulttuuri 3/1991.
Lehti, Anu-Elina: Etninen dekkari kapusi suosikiksi, Taloussanomat 30.6.2003.
http://www.taloussanomat.fi/arkisto/2003/07/01/etninen-dekkari-kapusi-suosikiksi/200326542/12
Piipponen, Maarit: Dekkarit ja etnisyys: Onko värillä väliä? Naistutkimus–Kvinnoforskning 17.4 (2004): 86–90.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Rei Shimura on palannut

Sujata Massey: Rei Shimura menetysten rannikolla. Suom. Terhi Leskinen. Gummerus 2016.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2008 Rei Shimura -faneja odotti pettymys. Kahdentoista vuoden ja yhdeksän kirjan verran oltiin saatu seurata kekseliään yhdysvaltalais–japanilaisen naisen edesottamuksia murhien selvittelyissä. Teosten kirjoittaja, Sujata Massey, päätti päästää nuoren etsivänsä varhaiseläkkeelle, ja niin sarjan kymmenennessä kirjassa, Rei Shimura Havaijilla, tämä jääkin Havaijille avioliiton satamaan Michaelin kanssa.

Nyt kolmekymppinen Rei on jälleen tullut mukaan kuvioihin. Vuoden 2011 maaliskuun tuhoisan tsunamin myötä Massey palasi kirjoittamaan Reistä, ja tuloksena on hyvää jälkeä. Rei Shimura menetysten rannikolla (Gummerus 2016; eng. The Kizuna Coast 2014) on taattua laatua ja sisältää paljon erilaisia nyansseja. Kirjan lähtökohtana on tsunamiuutinen, joka tavoittaa Rein Havaijilta keskeltä töitä, remonttiurakan loppuvaihetta. Peloista huolimatta tuhoaalto ei juuri yllä Havaijille asti, mutta Rei saa puhelun vanhalta yhteistyötoveriltaan, antiikkikauppias Ishidalta. Tämä on loukkaantuneena tsunamialueella ja tarvitsee Rein apua. Rein ensimmäinen ongelma onkin, miten päästä Japaniin ja tuhoalueelle. Michaelin avulla hän saa järjestettyä itsensä Koreaan ja sitä kautta lautalla Osakaan.

Kuusi vuotta aiemmin, ensi kertaa vastavalmistuneena maisterina tullessaan Reillä oli ollut epärealistisia ajatuksia mahdollisuuksistaan toimia Japanissa. Vähintään yhtä vähän käsitystä hänellä on nyt, kun hän saapuu katastrofista vasta toipuvaan maahan. Herra Ishidan Hachikō-koira aiheuttaa lisähuolta, mutta Rei lähtee lopulta sen kanssa ensimmäisten vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden matkassa auttamaan tsunamin uhreja Tōhokun rannikolle, toivoen löytävänsä ystävänsä.

Tsunamin tuhojen karmeuden paljastuessa paikan päällä, Reillä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä niitä kauhistelemaan. Hän saa tehtäväksi keiton ja teen jakamisen, ja Hachikōn kouluttamisen uhrien etsimiseen. Kaiken sekasorron keskellä Rei ryhtyy selvittämään vielä herra Ishidan apulaisen, Kimura Mayumin, kuolemaan liittyvää epäselvyyttä. Osoittautuu, että epäilyksiin onkin syytä ja avususoperaatiosta tulee samalla murhatutkimus. Toisaalla Michael on saanut myös tehtäväksi Fukushiman ydinvoimalan turvallisuusongelmat, joten tsunamin vaikutukset ovat pariskunnan yhteinen asia, joskin erillään toisistaan.

Masseyn aiempien kirjojen tapaan Menetysten rannikkokin tuo esiin erityisiä japanilaisen kulttuurin ilmiöitä. Tällä kertaa näihin kuuluvat muun muassa benjo-taide – urinaaleihin tehtyjä posliinikuviointeja, jotka tässä tapauksessa ovat klassisten maalausaiheiden sijaan “maalattu sarjakuvatyyliin vaaleanpunaisia ja violetteja prinsessoja” (s. 298) –; enjo-kōsai – “’seurustelua korvausta vastaan’, … [jota] voisi pitää erittäin rahvaanomaisena, nykyaikaisena versiona geishan ja asiakkaan suhteesta” (s. 306) –; ja kizuna – “joka tarkoittaa jotain sellaista kuin ‘rakastavia ystävyyssuhteita’. Se eroaa länsimaisesta rakkauden käsitteestä, sillä näkökulmana on muille antaminen” (s. 151).

Kizuna-termi on itse asiassa ainoa (suurempi) ongelma kirjan suomennoksessa. Kirjan alkuperäinen nimi on The Kizuna Coast, joka antaa hyvin erilaisen vaikutelman kuin ”menetysten rannikko,” vaikka japania taitamattomalle englanninkielinen nimi aukeaakin vasta hyvän matkaa kirjaa luettua. Suomenkielinen nimi taas korostaa tuon tsunamin myötä syntyneen auttamishalun sijaan tuhoa ja menetyksiä. Ongelmaksi (jos se ongelma onkaan) asia muodostuu kuitenkin vain, jos pohtii näitä kahta versiota rinnakkain ja tarkastelee niitä myös suhteessa aiempien Shimura-kirjojen teemoihin (kuten ikebana, manga tai yakuza). Vaikka kyseessä on jo kolmas Shimura-kääntäjä (Titta Leppämäki käänsi ensimmäiset yhdeksän teosta, Paula Korhonen kymmenennen), ei Terhi Leskinen suoriudu tehtävästään lainkaan huonosti, kirjan nimestä huolimatta. [Lienee selvä, että minusta alkuperäinen nimi olisi parempi.] Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja oivaltavaa – hankala laquer/liquer-dilemmakin selviää mallikkaasti (s. 394).

Kun Sujata Massey vieraili Suomessa vuonna 2007, hän kertoi, että suomalaiset Rei-fanit ovat aktiivisimpien joukossa. Voin hyvin kuvitella, että uusi romaani tulee täällä löytämään lukijansa. Kirja tulee varmasti myös antamaan uusia näkökulmia niin suurtuhon aiheuttamiin inhimillisiin kärsimyksiin kuin sen myötä syntyneisiin kizuna-yhteyksiin. Japanilaiselle yhteiskunnalle se on joka tapauksessa merkinnyt paljon: ”Tsunami oli mullistanut perinpohjaisesti niin monia asioita” (s. 440).

Saa myös nähdä, mitä merkitsevät Rein mietteet kirjan lopussa, kun hän pohtii ”kuinka tämän oli tarkoitus olla erään matkan loppu. Mutta jotenkin se tuntui jonkin uuden alulta” (s. 444). Tarkoitti tämä Rein tutkimusten jatkumista tai ei, Massey on Rein viime seikkailujen välillä kirjoittanut kolme mielenkiintoista, brittiläiseen Intiaan sijoittuvaa historiallista romaania: The Sleeping Dictionary (2013), The Ayah’s Tale (2013) ja India Grey (2015). Viekö Masseyn mukanaan oma, intialais–saksalais–englantilainen syntyperä vai Rein toisenlainen diasporinen identifikaatio – vai jokin muu? Tämä jää nähtäväksi, mutta niin tai näin, lupaavalta näyttää.

Lisätietoja:
Kuortti, Joel (2005) Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.