PROOSAPURTAVAA TOISEN MIELEN MAISEMISSA

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Paul Austerin teoksesta
Mielen maisemissa
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi, 2014.
(Alkuteos: Report from the Interior, 2013.)


Luin Mielen maisemissa jo jokin aika sitten. Olen siitä pitäen kanniskellut kirjaa mielessäni – nostanut aina välillä esiin sen herättämiä ajatuksia ja tuntoja – mutta en ole päätynyt mihinkään, saanut tehdyksi teoksesta väliaikaistakaan tulkintaa.

Aihe on kuitenkin kiinnostava. Mielen maisemissa katsotaan, kuten teoksen alkuperäinen nimikin paljastaa, sisäänpäin, sisäisyyteen. Austerin kohdalla sisäisyydessä ei ole mitään uutta, kaikissa teoksissaan hän on omaelämäkerrallisesti läsnä, jos ei muuta niin luomassa lukijaan eksistentiaalista hämmennystä itsen ja toisen, faktan ja fiktion rajoista. Tämähän hänen alaansa on: myöhäismoderni identiteettityö.

Auster ehkä onkin nimenomaan tämän ajan omaelämäkerrallinen kirjailija, monimielinen leikittelijä, joka kirjoittaa itsestään – niin kuin monet – mutta on oppinut peittämään jälkensä paremmin tai tekemään kaiken kiinnostavammin kuin useimmat. Tietynlainen dialoginen huokoisuus on hänen tyylinsä.

Mielen maisemissa koostuu neljästä tekstistä. Ensimmäinen nimiteksti ”Mielen maisemissa” on lopultakin hyvin perinteisellä tavalla omaelämäkerrallinen. Siinä kertoja lähtee hahmottamaan lapsuutensa mielen maisemaa, kirjoittaa itsestään sinä-muodossa, pohtii elämäänsä ja muistamista: ”Kuka olit, pieni mies?” (10) Mitään erityisen uutta ja raflaavaa ei tämä ensimmäinen teksti tarjoa, mutta kokonaisuus on kirjoitettu austerimaisesti kepeän älyllisesti, otettu haltuun, suodateltu, sulateltu mukavaksi proosapurtavaksi.

Tietenkin on kiinnostavaa lukea tunnetun kirjailjan lapsuudesta, joka on ollut täynnä elokuvia ja kirjallisuutta, ja peilata omaa lapsuuttaan toisen ihmisen elämää vasten, miettiä sitäkin miten on itse tullut tähän kohtaan jossa lukee työkseen toisten ihmisten elämäntarinoita. Mutta uskon, että meidänkin tarinamme kohtaavat. Paul Austerin kiinnostavuus on siinä, että hänellekin on tapahtunut jotain, joka on haurastuttanut häntä, kääntänyt häntä sisäänpäin ja muokannut hänestä sisäisyyden reportterin, ihmisen, ”joka on viettänyt suuren osan elämästään istuen yksin huoneessa” (44).

Toinen teksti on nimeltään ”Kaksi iskua päähän”. Ensimmäinen isku on kuvaannollinen: nähdä niin vaikuttava elokuva (Mies joka kutistui), että tuntuu kuin olisi saanut uudet aivot (90). Auster kuvaa ja purkaa vaikuttavan elokuvan kirjoituksessaan kohtaus kohtaukselta ja kommentoi kaikkea, myötäillen ja dialogia käyden kymmenvuotiaan itsensä kanssa. Toinenkin isku on elokuvan (Olen vainottu kahlekarkuri) aiheuttama, mutta sitä en ole nähnyt, joten sen kommentointikin jäi ulkokohtaiseksi.

Kolmas teksti on ”Aikakapseli”, kommentoitu sikermä nuoren opiskelijan tyttöystävälleen kirjoittamia kirjeitä, jotka Auster kertoo saaneensa yllättäen takaisin ex-vaimoltaan. Vanhoista kirjeistä, jotka hän oli tyystin unohtanut, hän pääsee tutkimaan 1960-luvun tuntojaan, opiskelunsa aloittamista Columbiassa, opiskelijavaihtoa Ranskassa – ja vähittäistä tulemistaan siksi Paul Austeriksi, jonka me olemme tulleet tuntemaan ensin New York -trilogiasta ja sitten monista muistakin teoksista. Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat Austerin ykkösasioita. Aikakapselissa lukijan huomio kiinnittyy nuoren kirjailijan identiteetin haurauteen. Miten pienestä asiat ja elämän ratkaisut ja suunnat voivat olla kiinni. Ei haittaa, jos on perhe joka voi auttaa ja maksaa lentoliput.

Kirjan neljäs osa on "Albumi". Siinä on kuvia Austerin elämän varrelta, hänen mieleensä vaikuttaneita kuvia ihmisistä ja fiktiivisistä hahmoista, elokuvista, poliittisista tapahtumista ja selkkauksista.

Paul Auster on aina kirjoittanut itsestään. Kuitenkin nyt vasta hän alkaa olla perinteisessä muistelmaiässä. Perinteistä muistelmaa on vaikea kuvitella. Ehkä pikemminkin Siri Hustvedtin kanssa yhdessä tehty dialoginen muistelmateos, pariomaelämäkerta, fiktiivinen kirjeenvaihto, tämäntyyppinen teos voisi olla seuraava teos.