Kesällä luettua: Milan Kunderan Identiteetti

Milan Kundera: Identiteetti. Suom. Annikki Suni. WSOY 1998.

Juha Kara kirjoittaa:

Jos lähdet Kunderan mukana Ranskaan Normandian hiekkarannikoille, voit nähdä miehiä niska kenossa lähettelemässä leijoja ilmaan, tai pysähtyä katselemaan aaltoja, purjeveneitä, pilviä. Havaitset pian myös yksinäisen naisen kävelevän siellä.

Chantal on saapunut tuohon pikkukaupunkiin päivää ennen miestään. Hän kävelee tuntemattomana ihmisten joukossa, ja havaitsee suureksi pettymyksekseen etteivät miehet enää seuraa häntä katseillaan. Kun Jean-Marc sitten hakee vaimoaan hiekkarannalla, hän luulee tunnistavansa Chantalin takaapäin toisessa naisessa, ja hämmästyy erehdystään. Mihin ihmisen identiteetti oikein perustuu, jos emme pysty tunnistamaan rakasta vaimoamme? Chantal pohtii silmän ja katseen kautta asemaa, joka hänellä on suhteessa Toiseen. Kundera kehitteleekin tästä sitten jonkinlaista rakkausdraamaa, jossa päähenkilöt puhuvat kyllä toisilleen, mutta eivät kohtaa toisiaan. Kunderan maailma on kylmä, välinpitämätön, unohdettu. Aika kulkee väistämättä eteenpäin, vieden nousuveden lailla hiekkaan piirretyt merkit mennessään. Päähenkilöt ovat avuttomia rakkauden epäjohdonmukaisuuden edessä. Rakastettu pysyy vieraana ja on ikään kuin lopullisesti menetetty. Nämähän ovat tuttuja teemoja hänen aiemmistakin romaaneista, Jean-Marc yrittää kuitenkin epätoivoisesti repiä vaimoaan irti tuosta yksinäisyydestä, tarjoten hänelle mahdollisuuden haaveiluun, haluamiseen toisaalla. Hän lähettelee vaimolleen anonyymejä rakkauskirjeitä, mutta tämä vain sotkee parisuhdetta.

Kirjan alussa viitataan ranskalaiseen televisio-ohjelmaan ”kadonnut jäljettömiin” ja kirjan lopussa arvuutellaan oliko kaikki vain unta, mikä oikein oli todellista. Kunderan maailmassa kaikki on väliaikaista ja katoavaista, niin ihmiset kuin tunteetkin. Tässä pelissä keskeinen asema on silmän ja katseen funktiolla, ja se koskettaa olemisen juuria asettaen tarkasteltaviksi henkilöiden identiteetit. Tämä funktio hallitseekin romaania alusta loppuun eri muodoissaan, tuoden siihen liittyvät illuusiot esiin, kuten ranskalainen analyytikko Lacan on niin hyvin kuvannut ”peilivaihe” käsitteessään. Minä ei ole yksi vaan myös Toinen. Ilman sinää ei ole minää. Jos voimme tavallaan lähestyä identiteettiä Toisen katseen kautta, niin mitä tehdä kun aviomies ei juuri meitä enää huomaa. Miten uskoa vielä rakkauteen kun vaimo murtuu kokiessaan, ettei enää ole miesten katseiden kohde (halujen kohde). Kirje ilmestyy jonkinlaiseksi vastaukseksi pariskunnan välille. Kirje yllättää ja hämmentää päähenkilöä, saaden hänet uudestaan haluavaksi. Tässä ei ole kyse mistään E. Allan Poen ”varastetusta kirjeestä”, mutta liikkeet ja hahmot, joita se piilottaa, herättävät uudestaan päähenkilössä yrityksen lähestyä naisena olemista. Kirjeen herättämät kielletyt hedelmät pysäyttävät hetkeksi ajan. Kirjeet toimivat halun sanansaattajina, herättävät sen uudestaan henkiin, muuttuen lopulta nautinnoksi.


Juha Kara on psykoterapeutti, joka lukee mielellään ranskalaista kirjallisuutta.

Teksti on julkaistu myös blogissa verkkosivuilla: www.mediatorconsulting.fi

Lue lisää Kunderasta Café Voltairen Ranska-kirjasta Tarinoiden paluu!

Muisti, identiteetti ja historia saksalaisessa nykykirjallisuudessa

Turun kaupunginkirjaston syksyn studia generalia -luentosarjassa tarkastellaan saksalaista kirjallisuutta useasta eri näkökulmasta. Luennot keskittyvät etenkin saksalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin sekä sen tapoihin käsitellä muistin, identiteetin ja historian kysymyksiä.

Luentosarjan järjestävät yhteistyössä Turun kaupunginkirjasto ja Turun yliopiston yleinen kirjallisuustiede. Luennot pidetään maanantaisin klo 18.00 - n.19.30 pääkirjaston Studiossa. Niille on vapaa pääsy.

Saksalainen kulttuuri on esillä pääkirjaston syksyssä myös torstaina 14.11. koululaisille suunnatussa saksalaisessa päivässä ja iltatapahtumassa. Marraskuussa pääkirjaston aulaan avautuu Saksankieliset maahanmuuttajat -kiertonäyttely.

Studia generalia -ohjelma:
•2.9. FT Lotta Kähkönen (Turun yliopisto) ja
prof. Hanna Meretoja (Tampereen yliopisto ja Turun yliopisto):
Saksalainen nykykirjallisuus muistamisen ja unohtamisen peilinä
•9.9. FT Kaisa Kaakinen (Cornell University ja Turun yliopisto):
Surrealistiset strategiat W. G. Sebaldin ja Peter Weissin tuotannossa
•16.9. Dos. Marja-Leena Hakkarainen (Turun yliopisto):
Muisti, historia, trauma: Herta Müller
•23.9. Prof. Liisa Steinby (Turun yliopisto):
Christa Wolf - saksalainen ja eurooppalainen menneisyys,
nykyisyys ja identiteetti
•30.9. FM Helen Moster:
Bestsellerit Hans Fallada ja Timur Vermes
•7.10. FT Christian Rink (Vaasan yliopisto):
Günter Grass ja saksalaiset muistikulttuurit
•14.10. FT Lotta Kähkönen ja prof. Hanna Meretoja:
Sukupuolittuneen kokemusmaailman kuvaajat
Julia Franck, Jenny Erpenbeck ja Kathrin Schmidt


Tämä teksti on lainattu suoraan osoitteesta:
http://www.turku.fi/public/default.aspx?contentid=460118&nodeid=4873

Lindgrenin Muistissa ja toisiinsa kietoutuvat elämäntarinat

Hanna Meretoja kirjoittaa:


Yksi tämä kesän kirjoistani oli Torgny Lindgrenin fiktiivinen omaelämäkerta Muistissa (Minnen, 2010, suom. 2012). Lindgren käsittelee läpi tuotantonsa kiinnostavasti kysymystä tarinankerronnan ja elämän suhteesta, mutta Muistissa-teoksessa ensi kertaa minämuodossa. Samalla hän pohtii omaelämäkerrallisen muistin luonnetta hieman uudesta näkökulmasta.

Teos kertoo oman menneisyyden hahmottamisesta tarinoiden kudelmana, muistojen luomisesta ja tulkinnasta. Se kysyy esimerkiksi: rakennammeko elämäntarinaamme luomalla yhteyksiä erillisten tapahtumien ja kokemusten välille vai syntyvätkö yhteydet jollain muulla tavoin? Erilaisten tarina- ja muistofragmenttien kautta se näyttää, miten mielemme liittää asioita toisiinsa ilman, että olisimme tästä kovinkaan tietoisia tai ymmärtäisimme logiikkaa, jolla asiat yhdistyvät tai jäävät yhdistymättä.

Erityisen kiinnostavasti teos pohtii toisten roolia tässä yhteyksien luomisessa ja syntymisessä. Yksilön elämäntarinan - tai pikemmin tarinafragmenttien - näytetään kietoutuvan toisten tarinoihin moninaisin säikein. Jopa siinä määrin, että koko minä-pronomini alkaa tuntua ongelmalliselta.

Kirjailija käy tapaamassa sairasta äitiään:

Ja hän kysyi: Sinä siis kirjoitat?

Niin, sanoin. Ei minusta koskaa ollut mihinkään muuhun.

Kirjoitatko sinä koskaan sanaa minä? hän kysyi.

Ennen en koskaan kirjoittanut, sanoin. Mutta voi olla että joskus kirjoitan.

Jos sen teet, hän sanoi, niin tiedätkö sinä kuka tämä minä on? Olenko minä osa sitä minää? Ja kaikki esi-isät?

Olette, sanoin. En ole koskaan kuvitellut että minä olen minä. Tietysti minä olen me. Kirjoitan minä koska minulla ei ole oikeata sanaa. (Muistissa, 99.)

Persoonapronominit hämäävät esittämällä, että olemme toisistamme erillisiä, kun todellisuudessa raja minän ja muiden välillä on liukuva. Erilliset kategoriat peittävät näkyvistä jatkumon minästä sinään, meistä teihin ja heihin. Tarinamme rakentuvat tällä jatkumolla osana loputonta tarinoiden kudelmaa, josta hahmotamme vain pienen osan. Ne ovat osa moninaisten äänten sekamelskaa, joista kuulemme ja muistamme vain häviävän pienen fragmentin. Ja silti niin merkityksellisen, sillä kuten minäkertojan isä toteaa: "Todellista on vain se minkä pystymme muistamaan." (Muistissa, 60.)

Sitä, mitä pystymme muistamaan, määrittää puolestaan se, mitä ja miten kerromme - itsellemme ja toisille - ja mitä ja miten muut kertovat meille. Tällaisen tarinankerronnan kautta rakentuvan vuoropuhelun pohjalta muotoutuu kokonaisuus, joka on harvoin sellainen kuin olemme suunnitteleet:

En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma. Eikä romaani, niin kuin tahtoisin. (Muistissa, 146.)

Jos elämässäni on ollut joitain yhteneväisyyksiä, ne ovat olleet muiden ihmisten luomia. Muut ihmiset, ventovieraat, ovat kuljettaneet minut yhdestä askelesta toiseen, joidenkin nimi näyttää olleen Syy, toisten Seuraus. Vaikka he olisivatkin kuolleet jo kauan sitten, he pitelevät yhä elämääni koossa.

Yksi ventovieraista, joka on pitänyt elämääni koossa viimeiset viisikymmentä vuotta, on Thomas Mann. (Muistissa, 151.)

Tämä lienee tuttu tunne ainakin meille kirjallisuusihmisille: toiset pitävät koossa hauraita, pirstaleisia elämäntarinoitamme - ja näiden toisten joukossa on ventovieras jos toinenkin.

 

Torgny Lindgren: Muistissa (Minnen, 2010). Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 2012.

  

BERNHARDIN MUUAN LAPSI

Päivi Kosonen kirjoittaa:


MUUAN LAPSI PAKOTTAA LUKIJAN TAKAISIN ALKUUN – MUTTA HÄN EI EHKÄ OLEKAAN ENÄÄ SIELLÄ

Thomas Bernhard:
Muuan lapsi. Suomennos Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2013.
Alkuteos: Ein Kind, 1982.


Minun piti jo aikaa sitten kirjoittaa Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen sarjan viimeisestä osasta Muuan lapsi, mutta jäin kiertämään kehää. Tartuin nimittäin uudestaan sarjan ensimmäiseen osaan, Syyhyn, joka ajallisesti seuraa Muuan lapsi -teosta tapahtumia ja luin samaan hengenvetoon uudestaan seuraavatkin osat, Kellarin, Hengityksen ja Kylmyyden. Viimein tulin takaisin tähän viimeiseen osaan.

Omaelämäkerrallisen teossarjan kehämäinen rakenne ei varmaankaan ole sattumaa, vaan tarkoin harkittu muotoratkaisu. Tähän tuntuisi viittaavan viimeiseen osaan liitetty lainaus Voltairelta: ”Kukaan ei ole löytänyt tai tule koskaan löytämään”. Tulkitsen moton Bernard-kontekstissaan näin: lapsuus on meissä syvästi vaikuttava voima, jota piiritämme, mutta johon emme koskaan pääse käsiksi.

Lapsuus muodostaa olemisemme pohjakuvion, johon kaikki myöhemmät elämänkokemukset piirtyvät. Se virittää elämisemme syvimmän pohjasoinnin.


Kuviot ja avaimet kateissa?

Omaelämäkerralliseen hankkeeseen ryhtyvä on siis etsimässä omaa kuviotaan tai nuottiavaintaan. Bernhard-kirjailijan mukaan tämä on turhaa. Hänen mukaansa emme tee muuta kuin avaamme ja puramme menneisyyden paketteja – pakataksemme ja solmiaksemme kaiken taas uudestaan (K, 50).

Tai kuten hän kirjoittaa myöhemmin musiikillisin sanakääntein: ”Mutta minä viritän aina uudelleen heidän kielensä kuullakseni perhesoittimen soivan, kuinka oikein tai väärin minä sitten soitankin” (K, 60).

Kierrämme kehää. Päätöstä ei tarjoa – kuin kuolema. Mutta sitä ennen kehä voi avautua – tai sulkeutua. Moneen kertaan.

Kehämäinen rakenne romuttaa omaelämäkerrallisen tarinan kronologisen rakenteen – jos sellaista nyt koskaan on ollutkaan. Lukijalle tulee joka tapauksessa yllätyksenä, että omaelämäkertoja palaakin sarjan viimeisessä osassa ajassa taaksepäin, kaikkein kaukaisimpaan menneisyyteensä, varhaislapsuuteen: syntymäänsä, isättömyyteensä, äitiinsä, isoisäänsä ja koulun aloittamiseen.

Se mikä lukijan mielessä asettuukin siis ajallisesti viimeiseksi – vanhan kärsimystarinan loppu ja jonkin uuden alku – onkin luettavissa omaelämäkerrallisen sarjan toiseksi viimeisestä osasta, Kylmyydestä. Siinä omaelämäkertasarjan päähenkilö murtautuu – kuin varkain – ulos menneisyyden tarinasta:

”Olin jo kauan sitten täyttänyt yhdeksäntoista vuotta ja olin pilannut pneumoperitoneum-hoitoni ja sen myötä olin taas pisteessä, jolloin minun olisi jälleen pitänyt matkustaa Grafenhofiin. Mutta kieltäydyin, enkä enää palannut sinne” (Kylmyys, 115).

Näihin sanoihin päättyy omaelämäkerrallinen tarina, mutta kertomus siis jatkuu.


Kertojan vapaus ja voitonriemu: sankarillinen melodraama

Muuan lapsi alkaa riemastuttavalla kohtauksella, jossa omaelämäkerrallisen tarinan päähenkilö – tuolloin kahdeksanvuotias Thomas – opettelee ajamaan polkupyörällä ja päättää saman tien painella pyörällä Salzburgiin Fanny-tätinsä luokse. Kertoessaan tapausta aikuiskertoja tunnistaa itsessään vieläkin saman taipumuksen ja kommentoi tyypilliseen toteavan ilmoittavaan tapaansa: ”Olisi ollut täysin luontoni vastaista lopettaa muutaman kierroksen jälkeen; kuten kaikessa muussakin, vein tuon kerran aloitetun toiminnan äärimmäisyyksiin”.

Yksityiskohtaisesti kuvattu pyöräilyepisodi avaa lukijan eteen omaelämäkertojan tunnepaletin kaikkine mahdollisine väreineen ja sävyineen: uuden taidon edessä tunnetun riemastuksen, lapsen tunteman vapauden ja riippumattomuuden tunteen pyörän rullatessa kohti Salzburgia ja samalla tämän tunteman riippuvuuden perheestään, mikä ilmenee hänen kuvitellessaan toisten ihailevia katseita.

Mutta sitten tapahtuu vastoinkäymisiä, ja niiden myötä sankari saa kokea karvaita pettymyksen ja hyytävän pelon tunteita: Miten kertoa kaikki kotona? Pelko osoittautuu lopulta kuitenkin väliaikaiseksi tunteeksi. Tämän nuori sankarimme tulee huomaamaan kertoessaan sattumusta vanhalle lapsuuden ystävälleen ja saadessaan kokea kertomisen riemun ja nähdessään tarinointinsa vaikutukset kuulijaan. Kertomisen myötä kohtalon murjomasta pojasta tulee sankari:

”Nautin omasta tarinastani aivan kuin joku muu olisi kertonut sitä, innostukseni kasvoi sana sanalta ja kerrotun synnyttämän kiihkon yllyttämänä lisäsin kokonaisuuteen koko joukon korostuksia, joilla höystin selostusta joko liioittelemalla tai jopa keksimällä täysin omiani, etten sanoisi: valehtelemalla.” (ML, 29.)

Omaelämäkertoja tuntuu ohjaavan lukijaa myös kysymään itseltään, missä totuuden ja sepitetyn rajat menevät. Onko kaikki lukemamme vain sepitettä tai peräti valhetta.



Bernhardin nuottiavain

Takaisin Bernhardin nuottiavaimeen. Siihen on mentävä Bernhardin musiikillisen omaelämäkertasarjansa teemojen ja motiivien kautta, ehkäpä hänen toistonsa kautta.

Syytä hallitsee ahtaus, hengittämisen vaikeus, tukahduttavuus. Kertomus kuvaa Bernhardin kouluvuosia Salzburgissa 1943–1946. Kaikki tuntuu koulupojasta ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta, ja välillä hän hautoo itsemurhaa ahtaassa komerossa viululäksyjä harjoitellessaan. Ainoastaan hetkittäin – kun jostain Salzburgin tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki alkaa hengittää elävänä kaupunkiruumiina.

Kellarissa 16-vuotias Thomas jättänyt koulun ja alkaa työskennellä pahamaineisen lähiön kellarikaupassa, jossa hän kertoo voivansa jälleen hengittää. Hänen tulevaisuutensa näköala avautuu uudestaan, ja hän alkaa taas harrastaa musiikkia, laulua ja musiikkitiedettä. Kellarin onnellinen aika päättyy, kun Thomas perunakuormaa purettuaan ja vilustuttuaan sairastuu influenssaan ja joutuu lopulta Grossgmainin sairaalaan ja Grafenhofin keuhkoparantolaan.

Näitä keuhkotaudin aikoja hän kuvaa Hengityksessä, sarjan kolmannessa osassa, joka nimensä mukaisesti keskittyy kuvaamaan päähenkilön hengitysvaikeuksia. Hengitysvaikeudet ovat fyysisen sairauden oire, mutta samalla kuva tympeän porvarillisesta itävaltalaisesta parantolaelämästä ja sen tappavasta ilmapiiristä. Parantolavuosien kuvausta täydentää sitten Kylmyys – nuoren miehen todellinen taistelu elämästä ja kuolemasta, joka päättyy Thomasissa yhtäkkisesti syntyneeseen haluun tarttua elämäänsä kiinni ja parantua. Thomas alkaa lukea Dostojevskin Riivaajia ja kirjoittaa runoja ja päättää lopulta murtautua menneisyyden kehästä ulos: ”Eräänä kylmänä talvipäivänä minä lähdin, ennen aikaisesti ja omalla vastuulla, kuten minun oli itselleni muistutettava, jätettyäni ensin hyvästit kaikille niille, jotka halusin hyvästellä” (K, 113–114).

Grafenhofin sairaala-aika muodostaa hänen elämänsä käännekohdan, jossa hän joutuu todellisten kuolintaistelujen jälkeen valitsee lopulta elämän. Grafenhof luo omalta osaltaan ymmärrystä sille miksi ja miten Thomasista tuli Thomas Bernhard, kriittinen ja suorapuheinen taiteilija, teatterintekijä ja kirjailija. Samalla tuon käsittämättömän synkeän maailman kuvaus tekee ymmärrettäväksi miksi Bernhardin kirjallinen tyyli muotoutui miksi muotoutui: hengästyttäväksi kilpajuoksuksi, joka ei ala mistään eikä lopu koskaan.


Hienointa modernia ja myöhäismodernia

Bernhardin kaltaista faktan ja fiktion välistä rajojen koettelua on totuttu viime aikojen keskusteluissa pitämään uutena, omalle ajallemme ominaisena tapana, joka poikkeaa vanhemmasta ja naiivimmista omaelämäkertaperinteestä, jolloin omaelämäkertojat vielä uskoivat kertovansa vilpittömän totuuden itsestään ja sielunelämästään. Tällaiseen uutuusarvoon tuntuvat ainakin viittaavan Olli Sarrivaaran teossarjan alkuun liittämät kirjailijaesittelyt, joissa moneen kertaan vakuutellaan Bernhardin olleen tietoinen omaelämäkerran mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta ilmaista totuus.

Omassa mielessäni Thomas Bernhard asettuu omaelämäkerrallisella sarjallaan täysin luontevasti modernin omaelämäkertakirjallisuuden perinteen jatkajaksi. Onko esimerkiksi dramaattisesti kuvattu pyöräilyepisodi sittenkään kovin erilainen kuin vaikkapa Jean-Jacques Rousseaun Tunnustuksissaan kuvaamat erinäiset sankarillisen lapsuuden episodit (Carnifex!), joihin aikuiskertoja dramaattisesti väittää lapsuutensa elämän hilpeän huolettomuuden päättyneen?

Samalla Bernhardin teossarja edustaa modernia omaelämäkerrallista kerrontaperinnettä parhaimmillaan: sisäisten tuntojen tyylillisesti monenkirjavaa kuvausperinnettä, jossa paatoksellinen romantiikka, realismi ja naturalismi ovat kaikki käytössä kertovan subjektin kokemuksellisen totuuden jäljittelyssä.

Edelleen Thomas Bernhard liittyy kaikkien 1800-luvun tunnustuksellisten ja omaelämäkerrallisten teosten jatkumoon. Hän kirjoittaa kellariloukkoihmisten, nälkätaiteilijoiden, riivaajien ja rappiorunoilijoiden, Baudelairen, Verlainen, Dostojevskin ja Hamsunin kaltaisten ekstreme-tekijöiden jäljillä.

Oman teossarjansa hän vie omaelämäkertalajin naturalistiseen ääripäähän, siihen absurdiin elämiseksi kutsuttuun pisteeseen, jossa kaikki on yhtä aikaa totta ja valhetta, traagisinta totta ja mitä hulluinta mahdollista komediaa ja teatteria.

Olemassaolon ja kielen rajoilla

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Kathrin Schmidt (s. 1958) kuuluu Saksan nykykirjallisuuden eturivin kirjailijoihin. Itä-Saksassa syntynyt Schmidt debytoi runoilijana jo opiskeluaikoinaan. Päätös ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi kypsyi 1980-luvun lopussa ja toteutui lopulta muurin murtumisen jälkeen. Ensimmäinen romaani Die Gunnar-Lennefsen-Expedition (1998) sai useita kirjallisuuspalkintoja. Schmidin romaaneja on kuvattu barokkimaisiksi ja kielellisesti vaikuttaviksi.

Varsinainen kaupallinen menestys tuli neljännen romaanin Et sinä kuole (Du Stirbst nicht, 2009) myötä. Omaelämänkerrallinen romaani kuvaa keski-ikäisen kirjailijan, Helene Wiesendahlin toipumista koomaan johtaneesta aneurysman puhkeamisesta. Schmidt sai itse aivoverenvuodon kesällä 2002. Omaelämänkerrallisuus herättää suuren yleisön uteliaisuuden, mutta Schmidtin tapauksessa uteliaisuus palkitsee monenlaiset lukijat. Kirjailija on kielellinen taituri, jolla on romaanikirjailijan mielikuvitus ja kyky rakentaa monitasoinen, lukijan otteessaan pitävä kertomus.

Olennainen osa Helenen toipumisprosessia on kielen, muistin ja minuuden uudelleen löytäminen. Kolmiyhteys kietoutuu erottamattomasti yhteen päähenkilön aistihavaintojen ja tuntemusten tasolla. Muistikuvien työstäminen ja kielen hapuilu on päähenkilölle kivuliasta, uuvuttavaa ja ylitsevuotavan emotionaalista, mutta samalla äärimmäisen palkitsevaa ja minuutta eheyttävää. Helenen kieli on tallella, mutta sen kytkeymät toimivat arvaamattomilla tavoilla. Myös muisti on solmussa. Hän tietää kuka on, mutta elämäntarinassa on aukkoja ja kronologia on sekaisin. Muistot ja kieli sekä niiden merkitys omassa elämäntarinassa palaavat vähitellen. Päähenkilö tietää prosessin välttämättömäksi olemassaololleen.

Et sinä kuole kerrotaan minämuodossa. Päähenkilön kokemus kerrotaan taitavasti: lukija todellakin pääsee Helenen ihon alle. Tämä tapahtuu huolellisilla yksityiskohdilla sekä kekseliään ja tiiviin ilmaisun avulla. Päähenkilön kielen hapuilu etenee voimakkaiden tuntemusten myötä. Jokainen ymmärtämättä jäänyt lause saa kielellisesti lahjakkaan Helenen epätoivon partaalle. Toisaalta toipuminen ja normaaliin elämään palaaminen pelottaa. Romaanin lopussa Helene alkaa kirjoittaa runoja ja tekstiä ystävänsä näytelmään. Sairaalasta kotiutumisen kynnyksellä hän muistaa hetken juuri ennen tajunnan menetystään sekä dialogin miehensä kanssa.

Romaani toimii siksi, että kieli ei ole vain kieltä. Romaani herättää tietoisuuden kielestä ja kertomisesta ruumiillisena kokemuksena ja olemassaoloamme rakentavana. Se toimii aistihavaintojen tasolla osoittaen tarkasti, miten kertomista ja kieltä ei voi erottaa tavastamme kokea asioita.

Lotta Kähkönen on turkulainen kirjallisuudentutkija ja toinen Café Voltairen Muistijälkiä-kirjan toimittajista.

Onko tämä Suomen paras blogi?

Café Voltaire on ylpeä siitä, että meidät on valittu kilpailemaan Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Suomen paras blogi -tittelistä! Vuoden 2013 paras blogi valitaan ensi tammikuun numerossa.

"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1365212418100