Vain yhdessä olemme vahvoja

Kuvalähde: http://www.basambooks.fi/kirja.php?detail_id=343

Päivi Brink kirjoittaa:


Mats Strandberg ja Sara B. Elfgren: Piiri. Suom. Riie Heikkilä. Basam Books 2012. 574 s.

Piiri on erinomainen ruotsalaisen nuortenkirjatrilogian avausosa, jossa nuorten arkielämä yhdistyy saumattomasti fantasiaan. Engelfors-trilogia on nostattanut Ruotsissa valtavan innostuksen. Sekä Piiri (Cirkeln) että sen jatko-osa Eld (2012) ovat myyneet hyvin ja päätösosaa Nyckeln (2013) odotetaan malttamattomana. Piirin ensimmäinen 15 000 kappaleen painos myytiin Ruotsissa loppuun alle viikossa. Piirin käännösoikeudet on myyty noin 20 maahan, ja se ilmestyy pian myös englanniksi. Teoksesta on tekeillä myös elokuva. Mats Strandberg on kirjoittanut pari muutakin nuortenkirjaa ja Sara B. Elfgren on tehnyt lukuisia käsikirjoituksia. Kirjailijat ovat aktiivisesti mukana elokuvan suunnittelussa.

Piiri on siis tapaus. Mistä sen suosio johtuu? Sanoisin, että sen lumo liittyy nimenomaan uskottavuuteen. On hirveän vaikeaa kuvata teinityttöjä ja heidän ongelmiaan niin, että kirjaa lukevia teinejä ei ala ärsyttää. Piiri onnistuu kuitenkin sekä henkilökuvauksessa, juonenkehittelyssä että fantasiaelementtien luomisessa. Erityisen taitavasti kirja kuvaa nuorten arkea ja kouluun, kavereihin ja vanhempiin liittyviä ongelmia ja iloja. Vaikka niistä on huima askel yliluonnollisiin kykyihin, meedioihin ja noitavoimiin, Strandberg ja Elfgren ylittävät toden ja fantasian välisen kuilun vaivatta. Maailmat sulautuvat yhteen.

Piirin päähenkilöitä on kuusi. He ovat keskenään hyvin erilaisia tyttöjä, jotka käyvät samaa lukiota pienessä Engelforsin kaupungissa. He saapuvat pakottavan voiman johdattamana metsän laitaan eräänä yönä ja saavat kuulla olevansa ”valittuja”. Valitut ovat koulukiusattu, ruotsinsuomalainen Anna-Karin, itsekäs koulukiusaaja Ida, anorektinen ylisuorittaja Rebecka, villi kaunotar Vanessa, älykäs ja taitava Minoo ja ongelmakimppu Linnéa. Yksi valituista on jo ehtinyt kuolla. Hän oli kirjan alussa itsemurhaan ajautunut Elias. Kaikki henkilöt heräävät sivu sivulta henkiin ja ovat todentuntuisia ja koskettavia nuoria. Vain kiusaaja Ida jää vielä ensimmäisessä osassa etäiseksi, mutta aavistelen hänenkin roolinsa muuttuvan sarjan kuluessa.

Tytöt oppivat romaanin kuluessa tuntemaan taikavoimansa ja ymmärtämään, mistä valittuna olemisessa on kyse. He ymmärtävät myös, että piirin täytyy pysyä kiinteänä, eikä kukaan saa jäädä yksin. Tämän kautta romaani myös opettaa arvoja ja sosiaalisia taitoja. Mutta rehellisyyden nimissä kirjan nautinto perustuu jännitykseen ja kiinnostaviin henkilökuviin. Luin kirjan parissa illassa suorastaan henkeä pidätellen. Piiri imaisi mukaansa ja tuskin maltan odottaa jatkoa.

Piiri on hiottu sekä kielellisesti, dialogiltaan että henkilöidensä loogisuuden puolesta. Tytöt toimivat luonteelleen uskollisesti ja pystyvät nousemaan myös heikkouksiensa yläpuolelle. Suomentaja Riie Heikkilälle kuuluu kiitos dialogin ja fantasiaelementtien kuvailun uskottavuudesta myös suomeksi. Engelfors-trilogiassa yhdistyvät trendikkään kansainvälisen fantasiagenren ja pohjoismaisen realismin parhaat puolet. Tätä lisää!


Tämä kirja-arvostelu julkaistaan myös Onnimanni-lehden numerossa 4/2012.

Visuaalinen ja viihdyttävä Yösirkus

Kuvalähde: http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=344

Erin Morgenstern: Yösirkus (The Night Circus). Suomentaja: Hanna Toivonen. Basam Books 2012.

Päivi Brink kirjoittaa:

Amerikkalaisen Erin Morgensternin esikoisromaani Yösirkus on todellinen best seller, jonka löytää helposti kirjakaupoista ja lentokentiltä ympäri maailman. Odotin hyvin tavanomaista seikkailutarinaa, mutta sain onneksi aika omaperäisen lukukokemuksen. Morgenstern on toiselta ammatiltaan kuvataiteilija, ja tämä näkyy Yösirkuksessa monipuolisena ja aistivoimaisena todellisten ja taikamaailmojen kuvailuna.

Yösirkus kertoo kahdesta taikurista, jotka osaavat oikeasti taikoa. Heidät asetetaan kilpailutilanteeseen sirkuksessa, missä kaikki muut ovat ”tavallisia” sirkustaiteilijoita. Kukaan muu kuin he itse ja heidän isähahmonsa eivät tiedä, että sirkus on rakennettu todellisella taikuudella, ja pysyy pystyssä vain taikureiden voimien ansiosta. Kilpailun säännöt ovat kilpailijoille epäselvät, he tietävät vain, että heidän täytyy tehdä parhaansa esitellessään taitojaan.

Tämä juonikuvaus ei oikein tee oikeutta kirjalle vaan kertoo lähinnä, kuinka outo juoni on. Parasta kirjassa on tyyli, jolla Morgenstern kuvailee sirkusta. Maaginen, satumainen maailma, missä sirkuksen vieraat kulkevat ja kokevat unohtumattomia elämyksiä, jää kirjasta parhaiten mieleen. Samalla intensiteetillä kuvataan taikurien keskinäistä suhdetta, joka muuttuu antipatiasta rakkaudeksi. Romaanissa tunteet tehdään visuaalisiksi ja niille annetaan värikylläinen ilmiasu. Jos olisin sokea, haluaisin Erin Morgensternin kuvailevan minulle maailmaa.

Tässä tekstinäytteessä taikurit ovat yhdessä laivalla mustemerellä, lumemaailmassa, jonka toinen heistä on luonut:

”Laiva on tehty kirjoista. Sen purjeet muodostuvat tuhansista limittäisistä sivuista, ja meri, jonka pinnalla se kelluu, on syvänmustaa mustetta. // Taivaalla roikkuu pieniä lamppuja, jotka ovat kuin tiiviitä tähtirykelmiä, kirkkaita kuin aurinko. // [--] Celia kävelee reunalle ja juoksuttaa käsiään kirjanselkämyksistä muodostuvaa kaidetta pitkin. Hento tuulenvire leikittelee hänen hiuksillaan ja tuo mukanaan tuoksun, joka on sekoitus pölyisten opusten ja kostean täyteläisen musteen hajua.”

Romaanissa on nuori poika, joka haluaa perinteisesti karata sirkukseen. Tämä vapaudenkaipuu asettuu vastakkain taikureiden ”vankeuden” kanssa. He ovat vankeina sirkuksessa, eivätkä voi jättää sitä. Heidän rakkautensa kasvaa kuitenkin kilpailua suuremmaksi. Tämän suurempaa merkitystä tai pohdintaa kirja ei tarjoa, mutta viihdyttää kyllä mukavasti. Oli ihanaa aina illan päätteeksi tarttua kirjaan, joka vei taitavasti luotuun fantasiamaailmaan.

Yösirkuksessa taikuus ja kirjoittaminen rinnastetaan. Kyse on vain siitä, että pitää saada muut uskomaan ja näkemään mielessään sen, mitä haluat heidän näkevän. Jos on jokin taika, johon itse haluan uskoa, se on kirjallisuuden lumovoima.

Kirjailijan kotisivut: http://erinmorgenstern.com/

Ene Mihkelsonin Ruttohauta ja muistamisen taakka

Mirka Ahonen kirjoittaa:


Ene Mihkelson: Ruttohauta.
Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY, 2011. (Alkuteos: Katkuhaud, 2007.)

”Kun oman elämän muistelemisesta ei enää joutunut vankilaan, oli ymmärtämisen vaatima tausta täynnä mukana olleittenkin kannalta niin sanomattoman kauheita tapahtumia, että edes jonkinlaisen tasapainon säilyttämiseksi ne oli pakko unohtaa.” (s.351)

Virolaisen Ene Mihkelsonin (s. 1944) ensimmäinen suomennettu teos Ruttohauta (2007, suom. 2011) jatkaa neuvostomenneisyyden ruotimista. Aihepiiri on monelle suomalaiselle lukijalle tuttu Imbi Pajun Torjutuista muistoista (2006) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008). Mutta vaikka 1940–50 -lukujen synkistä tapahtumista on alettu keskustella Virossa, aihetta on kuitenkin käsitelty suhteellisen vähän virolaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ruttohauta on kertomus naisesta, joka alkaa selvittää sukunsa menneisyyttä. Kaata-tädin kanssa vietetty lapsuus on täynnä vaiettuja asioita ja epäselviä muistoja, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vanhempien kohtalo on jäänyt hämärän peittoon, sillä metsäveljinä heidät leimattiin kansanvihollisiksi. Vähitellen lapsuuden hatarien muistikuvien, Kaatan ja Sanna-äidin vihjeiden, arkistosta löytyvien asiakirjojen ja Viron historian avulla kuva siitä, mitä todella tapahtui, alkaa selkiytyä.

Ruttohauta on monitasoinen ja vaativa romaani, joka virolaista kulttuuria ja historiaa tuntemattomasta lukijasta voi tuntua vaikealukuiselta. Tärkeinä teemoina ovat muistaminen ja se, miten syyllisyys, häpeä ja pelko vaikuttavat muistamiseen. Romaani kuvaa ihmisen muistin toimintaa, sitä miten muistot palaavat mieleen ja miten ihminen yrittää muokata tuskalliset muistot itselleen sopiviksi. Romaanissa myös pohditaan, mistä menneisyyden tarinat muodostuvat, millä tapaa ihmisten muistot risteytyvät, ja voiko ihminen ylipäätään koskaan tavoittaa totuutta menneisyydestä.

Kaata ja äiti ovat haluttomia puhumaan menneistä tapahtumista, mutta vaikenemisestaan huolimatta he eivät saa mielenrauhaa. Kirjan lopulla Kaata, joka odottaa oikeastaan enää vain kuolemaa, haluaa tehdä tunnustuksen. Samalla myös totuus äidistä paljastuu. Ruttohaudassa lukija saa pohdittavakseen isoja kysymyksiä: Miltä tuntuu, kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi hirvittäviin tekoihin? Voiko ihmisten tekemiä valintoja tuomita mustavalkoisesti? Olisiko ollut parempi, jos totuus ei olisi koskaan paljastunut?

Kääntäjä Kaisu Lahikainen (s.1956) sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Hän on Viron kulttuurin ja kirjallisuuden pitkäaikainen asiantuntija ja kääntänyt paljon virolaista kirjallisuutta suomeksi. Ruttohaudan kääntäminen on varmasti ollut haasteellista, mutta Viro-tietämyksensä ansiosta Lahikainen on selvinnyt urakasta erinomaisesti.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/