Ryōkan: Suuri hupsu [valitut runot]. Suom. Kai Nieminen. Helsinki: Basam Books, 2000. 4. painos 2008.
Bo Pettersson kirjoittaa:
Kiina ja Japani
vihoittelevat tämän tästä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että niillä on
pitkä yhteinen kulttuurihistoria, muun muassa logogrammit (japaniksi kanjit)
ja kirjallisuus. Eräs merkittävä sekä kiinaksi että japaniksi kirjoittava
japanilainen runoilija oli kerjäläismunkki ja kalligrafi Ryōkan (1758/9–1831). Kääntäjä
Kai Niemisen mukaan hänen nimensä
tarkoittaa ”hyvä ja avara” ja hänen lisänimensä Taigu ”Suuri hupsu”, joka myös
on käännöskokoelman otsikko.
Ryōkan todella piti hupsuttelusta, kuten pallon
pomputtelusta lasten kanssa, go-lautapelistä ja riisiviinin juomisesta hyvässä
seurassa. Huumori on myös oleellinen osa hänen tuotantoaan, joka sisältää sekä
kiinalaisia kanshi-runoja että japanilaisia waka-runoja, niin viisisäkeisiä
tankoja, kolmesäkeisiä haikuja kuin pitempiä chōka-runoja. Hän ei välitä,
vaikka ihmiset nauraisivat hänelle: ”Kun herkeämättä nauramme ja nauramme, /
Maitreyan [seuraavan buddhan] aika koittaa tuota pikaa.” Nieminen, joka itse on
julkaissut runokokoelman nimeltään Lopullinen totuus. Kaikesta, on mitä
mainioin sukulaissielu japanilaista mestaria kääntämään.
Olla eikä olla
olevinaan
Erityisen
vastustamatonta Ryōkanissa on se, että hän aina on oma itsensä, tai yksinkertaisesti
on, eikä ole olevinaan. Hän on selvästi harvinaisen lukenut mies, mutta ei
esittele oppineisuuttaan. Mikään tässä maailmassa ei ole hänelle vierasta,
mutta hän näkee kuitenkin alati muuttuvan maailman turhuuksien tuolle puolen:
kun ”harha ja oivallus luovat toinen toisensa”, niin voi kysyä: ”Kuka läsnäolon
ihmeellisyydessä pitäytyvä / takertuisi alituisesti muuttuviin ilmiöihin?”
Maailma tarjoaakin runoilijalle paljon
ihmeteltävää. Hän riemuitsee kaikilla aisteillaan luonnosta kaikkina
vuodenaikoina, näin keväällä: ”Linnut laulavat / kaikkialla vuorilla / kukat
kukkivat: / kevät! Sydän ei ole / mahtuakseen rintaani.” Tilannekuvissaan
japanilaisesta elämästä hän välillä kääntää kriittisen katseensa itseensä:
”Paloittelee myyntiin koiranlihaa, / ripustaa kyltiksi lampaan pään! / Samalta
haiskahtaa myös minunkin touhuni, / – jatkan huolettomana, enkä vieläkään
lopeta.”
Kirjan alkuun Nieminen on tarkkanäköisesti
valinnut runon, joka kuvastaa Ryōkanin poetiikkaa: ”Kuka sanoo minun runojani
runoiksi? / Minun runoni eivät ole runoja. / Vasta kun ymmärrät etteivät runoni
ole runoja, / voimme ryhtyä keskustelemaan runoudesta.” Tämä kuvastavaa
runoilijan pyyteettömyyttä, mutta samalla se voi antaa ymmärtää, että hänen
runonsa ovat enemmän kuin pelkkiä runoja ja muodostavat osan kaikkeutta siinä
missä muu olevainen.
Mielikuvat osana
luontoa
Tuomas Anhava,
toinen arvostettu japanilaisen kirjallisuuden kääntäjä (joskin muiden kielten
kautta), on eräässä puheessaan osuvasti luonnehtinut japanilaisessa
kirjallisuudessa varhain ilmenevää oivallusta seuraavasti: ”ihmisen
mielikuvamaailma on luonnon tuote ja siis osa luontoa niin kuin ihminen
muutoinkin; filosofisemmin sanoen, – – mielikuvamme ovat maailmaa ja maailmamme
mielikuvaa erottamattomasti” (kokoelmassa Sateen ääni sillalla, toim. Jaakko Anhava, 2007). Kun tämän yhteyden
näkee, niin on helpompi ymmärtää, mikä japanilaisessa kirjallisuudessa kiehtoo
ja miten se satoja vuosia ennen länsimaista romantiikkaa oli käsittänyt maailman
ja ihmisten luomusten keskinäisen suhteen.
Runoissaan Ryōkan ilmaisee havaitsemansa luonnon
juuri näin: kun kevät – tai joku muu vuodenaika – täyttää hänen mielensä, se
puhkeaa runoon: ”Mitä jättäisin / muistoksi itsestäni? / Kevään kukkaset, /
kesän käen ja syksyn / ruskan värjäämät lehdet”. Yhteys kuvittelun ja olemisen
välillä on jakamaton: ”Unen maailmassa / torkun ja näen unta / josta kerron ja
/ unta on että kerron / unesta, unta kaikki”. Tämä taas kuvastaa runoilijan zen-buddhalaista
maailmankatsomusta, jossa on ripaus shintolaista luonnonmystiikkaa, kuten hänen
luontorunonsa osoittavat.
Myös omassa elämässään Ryōkan harjoitti
buddhismia. Monet ovat kertomukset hänen anteliaisuudestaan: hyttysverkon alta
hän jätti jalkansa hyttysten syötäviksi, ja kun varkaat kävivät hänen vaatimattomassa
majassaan, hän ei ollut heräävinään, jotta he saisivat tavaroita, joita
tarvitsivat enemmän kuin hän. Eikä sitä nyt aina tarvitse syödä itsensä
kylläiseksi, hän miettii eräässä runossaan, kunhan saa vanheta rauhassa.
Voisimmeko oppia Ryōkanilta vähään tyytymistä: ”Ellei ahnehdi, kaikkea on
kyllin, / jos vaatii, mikään ei riitä”?
Yksin, yhdessä
Kaikin aistein voi köyhänäkin ihmetellä maailmaa, jopa nauttia siitä, mutta tietoisuus ajan kulusta, kuolemasta ja kaiken turhuudesta on aina läsnä: ”Maallinen menestys ja epäonni: alati muotoa muuttava pilvi.” Ryōkan oli hyvin seurallinen ja usein apea yksinäisyydessään, mutta hänen laajakatseisuudessaan on myös toinen ulottuvuus: ”Ei niin, että en / välitä seurustella / muun maailman kanssa / – osaan vain pitää hauskaa / parhaiten yksinäni.”
Ryōkan ei irstaile eikä kiukuttele, kuten Ikkyuu (1394–1481), joka muuten monessa suhteessa on hänen hengenheimolaisensa (ks. Ikkyuu, Riehaantunut pilvi ja Luurankouni, käänt. Kai Nieminen). Kyllä hänkin välillä juopuu, mutta useammin luonnon kauneudesta kuin viinistä. Pallon pompottelunkin hän näkee suorasukaisesti; sen ”perimmäinen tarkoitus” on ”Yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän”. Vanhemmalla iällä hän voi kuitenkin kääntää sen eräänlaiseksi zen-buddhalaiseksi viisaudeksi: ”Kappas, kymmenen / kymmentä tekee sata? / Jos vain sen tiesin / olisin lopettanut / yhdeksään pompautukseen.”
Nieminen on koonnut Ryōkanin runot löyhästi temaattisiin lukuihin, jotka osin tuntuvat seuraavan runoilijan elämää (mitään varmuutta kronologiasta ei ole, sillä runoja ei ole päivätty). Koskettavimmat runot tulevat viimeisinä. Korkealla iällä Ryōkan sai sydänystäväkseen neljäkymmentä vuotta nuoremman buddhalaisen nunnan nimeltä Teishin, ja heidän kirjeenvaihtonsa, joka etupäässä on tanka-runon muodossa, antaa riipaisevan kuvan heidän kaipauksestaan. Muutos hänestä sinuun kuvastaa rakkaan liikettä runoilijan luokse: ”Milloin, milloin hän / tulee – odotin kauan; / nyt hän on tullut: / sain vielä nähdä sinut, / mitä kaipaisin enää.”
Lämmittää mieltä, että Ryōkan vielä vanhoilla päivillään sai kokea rakkauden, joka kirjallisessa muodossaan nunna Teishinin kirjaamana yltää kirjallisuuden huomattavimpien rakkauskertomusten tasolle. Runoilija oli antanut pois maallisen omaisuutensa ja sai vastineeksi Teishinin varauksettoman rakkauden ja hoivan elämänsä loppuun asti.
Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.
