Sujata
Massey, Satapurin jalokivi (Gummerus 2020, pokkarina 2021; The Satapur Moonstone, 2019). Suom. Maija Heikinheimo. Joel Kuortti 20.1.2021, Café Voltaire
Sujata Masseyn intialainen
juristisankari, Parveen Mistry, seikkailee 1920-luvun Intiassa.
Kotikaupungissaan Bombayssä tapahtuneen ensimmäisen tapauksen jälkeen Parveen
kutsutaan brittihallinnon avuksi selvittämään Bombayn hallintoalueeseen
kuuluvaa Kolhapurin edustustoa, jonka ”valvonnassa on kaksikymmentäviisi
ruhtinaskuntaa ja läänitysaluetta Intian länsiosissa” (12). Vaikka romaanin
tapahtumien maantieteellinen sijoittuminen ei olekaan todenmukaista, on se
asiallisesti hyvin realistinen.
Brittiläinen Intia koostui 15
provinssista, joilla oli vuodesta 1919 alkaen laaja itsehallinto.
Kokonaisuuteen kuului lisäksi yli 500 ruhtinaskuntaa (princely states),
jotka eivät kuitenkaan olleet suoraan brittihallinnon alaisuudessa vaan niitä
johtivat intialaiset ruhtinaat. Kaiken kaikkiaan ”Iso-Britannia hallitsi noin
60:tä prosenttia Intian niemimaasta. … Hallitsijat maksoivat briteille mittavat
verot rahana ja sato-osuuksina siitä hyvästä, että heidän alueidensa ei
tarvinnut alistua brittivallan alle” (13), joskin britit hoitivat ruhtinaskuntien
ulkosuhteet, puolustus ja monet muut hallinnolliset asiat, eriasteisten
sopimusten mukaan.
Avunpyynnön Parveenille esittää hänen
ystävänsä Alicen isä, Sir David Hobson-Jones, kuvernöörin neuvonantaja.
Ruhtinaskunta, jossa on ilmennyt selvittämistä vaativa ongelma, on Satapur,
jonka maharadža Mahendra Rao oli kuollut koleraan ja vallanperijä, uusi maharadža
Jiva Rao on vasta kymmenvuotias. Itse ongelma
on vanhan ja nuoren maharanin (ruhtinattaren), Jiva Raon äidin ja isoäidin,
välinen ”katkera erimielisyys siitä, miten prinssin koulunkäynti pitäisi
järjestää” (16). Parveen hyväksyy
tarjouksen ja saa vielä neuvoteltua palkkionsa säälliseksi.
Parveen lähtee kohti hankalaa
määränpäätä, ensin junalla, sitten postivaunuilla ja myöhemmin kantotuolillakin.
Satapurissa Parveenin ottaa vastaan brittihallinnon asiainhoitaja Colin
Sandringham. Vaikkei briteillä ollutkaan valtaa ruhtinaskunnissa, he toimivat
välittäjinä ristiriitatilanteissa. Tähän tarvittiin Sandringhamin kaltaisia
asiainhoitajia – ja nyt Parveenia. Kaikessa hiljaisuudessa Parveen kuului
Kongressipuolueeseen, jota oli vuodesta 1920 johtanut Mohandas Gandhi. Se ajoi
avoimesti Intian itsenäisyyttä. Parveenin tavatessa Gandhin, tämä oli toivonut hänen
rohkaisevan ”lisää naisia liittymään toimintaan” (28). Brittihallinnon
näkökulmasta tässä olisi ollut selkeä intressiristiriita, mutta Parveenin jäsenyys
ei ollut tullut ilmi. Tarinassa on siis selkeä antikolonialistinen poliittinenkin
vire. Tähän liittyvät myös Intian sähkö- ja rautatieverkkojen laajentamiseen
liittyvät hankkeet. Niin Masseyn Rei Shimura -dekkareissa kuin nyt Parveen
Mistry -tarinoissa keskeistä on naisten aseman ja mahdollisuuksien pohdinta.
Parveenin kohdalla kyse on kulttuurishistoriallisen taitekohdan korostamisessa.
Vaikka Intian itsenäistymisprosessi on tavallisesti kuvattu hyvin
patriarkaalisesti, Masseyn naiset toimivat ”malliesimerkkinä intialaisten
naisten voimasta” (392).
Masseyn romaanissa sekoittuvat
niin Intian sisäiset ja paikalliset kasti-, uskonto- ja
palatsivastakkainasettelut kuin laajemmat kolonialistiset taloudelliset,
poliittiset ja valtakuviot. Jälleen kerran oman erityisvärinsä antaa Parveenin
kuuluminen parsivähemmistöön. Näin tavanomainen ja monissa muissa teoksissa
keskeinen hindu–muslimi -vastakkainasettelu jää syrjään, tai ainakin vähemmälle
huomiolle. Parveenin katse, ja häneen itseensä kohdistunut mielenkiinto, ohjaa
lukijaa pohtimaan ”ulkopuolisen” silmin.
Tämä asetelma on, monien muiden
diasporisista positioista kirjoitettujen teosten lailla, ongelmallinen, koska
kohdeyleisö ei ole se, josta kirjoitetaan, vaan muu, erityisesti länsimainen
kirjallisuuden kuluttajien joukko. Tähän viittaa myös teoksen loppuun liitetty
sanasto, jossa selitetään lyhyesti joitain tekstissä esiintyviä sanoja ja
käsitteitä, vaikkei niistä useimmiten mainita, mistä kielestä tai kontekstista
ne juontuvat tai kumpuavat. Kaikista näistä varauksista huolimatta Masseyn
tarina on hyvin luettava, kiinnostava, jopa jännittävä.
Joel Kuortti on Turun yliopiston
englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen
kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.
LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:
Linkki Mistryn
ensimmäisen tapauksen arvioon Café Voltairessa:
http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2020/07/bombayn-ensimmainen-naispuolinen.html
Lyhyt kuvaus romaanista
suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512416578/satapurin-jalokivi/
Sujata Masseyn kotisivut:
https://sujatamassey.com
**
Kuva: Gummerus
