Toni Morrison, Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987). Suom. Kaarina Ripatti. Helsinki: Tammi, 1988.
Bo Pettersson kirjoittaa:
Afrikkalaisamerikkalainen kirjailija Toni Morrison voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 kirjoitettuaan vain kuusi romaania. Syy tähän oli varmaan niiden kiinnostava tematiikka ja luettavuus. Varsinkin Morrisonin tunnetuimmasta kirjasta Minun kansani, minun rakkaani (1987, suom. 1988) tuli myyntimenestys ympäri maailmaa. Muistan parikymmentä vuotta sitten lukeneeni sen olleen opetetuin teksti amerikkalaisten yliopistojen englannin laitoksilla, syrjäyttäen näin jopa Shakespearen.
Postmoderni vai ei?
Julkaisija Nortonin Postmodern American Fiction -antologian (1998) mukaan Minun kansani, minun rakkaani on postmodernin amerikkalaisen proosan merkkiteoksia. Mutta minusta voisi perustellusti kysyä, onko se todellakin postmoderni? Kuten Kaarina Ripatin suomennoksen otsikko antaa ymmärtää, romaani käsittelee Morrisonin rakasta afrikkalaisamerikkalaista kansaa. Sen omistuskirjoituskin ”Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin” viittaa orjakaupan kuolleiden määrään. Päähenkilö Sethe perustuu historialliseen henkilöön Margaret Garneriin, joka 1850-luvulla päätti tappaa tyttölapsensa, jottei tästä olisi tullut orjaa. Myöhemmin hän pystyi pakenemaan orjuudesta, ja kirja kertookin Sethen traumasta, joka saa hänet näkemään kuolleen lapsensa haamuna. Sethen ja hänen toisen lapsensa, sukulaisten ja ystävien kohtalot siis kuvastavat orjuuden raakuutta tavalla, joka taatusti jää lukijan mieleen.
Miten tällaista historiallisiin tapahtumiin perustuvaa hyvinkin realistista kerrontaa voidaan pitää postmodernina, varsinkin jos postmodernilla proosalla tarkoitetaan itsetietoista, leikittelevää ja usein amoraalista kerrontaa vailla realismin psykologista syvyyttä? Syy on varmaankin siinä, että Morrisonin kerronta on niin kompleksista: se liikkuu eri aikatasoilla ja eri henkilöiden tajunnoissa. Voisi sanoa, että kirja on temaattisesti realistinen, mutta muodoltaan postmoderni. Oikeastaan se näyttää postmodernille romaanille tietä ulos liiallisesta sisäänpäinkääntyneisyydestä uudenlaiseen kerrontaan, joka sujuvasti yhdistelee eri lajityyppejä, mistä onkin tullut valtavirtaa tämän päivän kirjallisuudessa.
”Sinä olet minun”
Mikä siis tuntuu harvinaiselta Morrisonin romaanissa postmodernin kerronnan suhteen on sen koskettavuus. Sethe suree Rakkain-nimistä lastaan kuvittelemalla hänen olevan elossa ja ymmärrettävästi vihainen kohtalostaan. Mutta samalla Rakkain on niin vahvasti olemassa oleva haamu, että maagisen realismin lailla hän tuntuu todelliselta henkilöltä, joka muovaa Sethen ja hänen tyttärensä Denverin elämää heidän talossaan 1870-luvulla, orjuuden lakkautumisen jälkeen. Näin Sethen trauma tavallaan elää omaa elämäänsä: Rakkain voi olla ilkeä ja syyttelevä haamu, mutta hän on elossa. ”Sinä olet minun”, Sethe vakuuuttaa kerta kerran jälkeen.
Sethen kautta Morrison kertoo miljoonien kohtalon, joka johtuu eräästä ihmismielen sairaimmista kuvitelmista: siitä, että joillakin ihmisillä olisi oikeus orjuuttaa toisia. Voiko koskettavampaa motiivia kuvitella: äiti joka tappaa lapsensa rakkaudesta? Tuotannossaan Morrison on usein yrittänyt tasapainoilla tunnepitoisen luonnehdinnan ja tunteellisuuden välillä, ja Minun kansani, minun rakkaassa hän onnistuu parhaiten. Muutenkin kuvauksen tarkkuus pitää kerronnan asiallisena ja ehkä juuri siksi niin koskettavana: valkoisten valta; epäinhimilliset, orjiin asetetut metalliset suitset; Sethen ja muiden karkumatka syvästä etelästä pohjoisen vapauteen; miesten ja naisten syvät traumat – kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti.
Morrisonin kirjoissa on usein vahva naisnäkökulma. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö hän ymmärtäisi, kuinka naisten ja miesten yhdessä täytyy taistella oikeudenmukaisemman ja tasavertaisemman yhteiskunnan puolesta. Sethellä ja hänen miesystävällään Paul D:llä on molemmilla ammottavia haavoja ruumiissaan ja sielussaan ja näitä he työstävät yhdessä niin, että hiukan valoakin on näkyvissä. Ripatin käännös seurailee herkästi Morrisonin kieltä, eikä tuo liiallista tunteellisuutta siihen. Itse olisin kuitenkin mielelläni nähnyt romaanin otsikon olevan suorempi käännös, esimerkiksi yksinkertaisesti Rakkain (tai Rakas), sillä yhteisöllinen ulottuvuus tulee kyllä ilmi omistuskirjoituksessa ja itse kerronnassa. Morrison halusi selvästikin pitää kuolleen lapsen ja rakkauden siihen keskiössä, myös otsikossaan.
”Tätä tarinaa ei kannattanut kertoa eteenpäin”, kertoja väittää Sethen tarinasta. Tietysti se piti kertoa ja mahdollisimman monen pitää lukea se.
Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
