PROFESSORIPOOLI: Hans Falladan Yksin Berliinissä

Kuukauden klassikko: Hans Fallada: Yksin Berliinissä (1947, Jeder stirbt für sich allein, suom. myös nimellä Kukin kuolee itsekseen, 1949). Suom. Ilona Nykyri. Helsinki: Gummerus 2015

Liisa Steinby kirjoittaa:

Hans Falladan (oik. Rudolf Ditzen, 1893–1947) romaanin Yksin Berliinissä esitteleminen kirjallisuuden klassikkona voi herättää vastaväitteitä. Fallada oli ensimmäisen maailmansodan jälkeisen pula-ajan kuvauksellaan Kleiner Mann – was nun? (1932, suom. Mikä nyt eteen, Pinneberg?) voittanut puolelleen ison lukijakunnan, mutta kirjallisuuskritiikki ei kuitenkaan nostanut häntä merkittävimpien saksalaiskirjailijoiden joukkoon. Fallada vietti melko kirjavaa elämää: hän oli 1920-luvulla useaan kertaan huumevieroitushoidossa, ja 20-luvulla hän istui pari vuotta kavalluksesta vankilassa. Poliittisesti vaikeasti luokiteltavana hän eli kansallissosialismin kauden vaivoin siedettynä kirjailijana ja joutui vuonna 1944 joksikin aikaa vankimielisairaalaan vaimonsa murhayrityksestä syytettynä. Toisen maailmansodan päätyttyä hän ryhtyi syksyllä 1945 kirjoittamaan viimeiseksi jäänyttä teostaan Yksin Berliinissä; käsikirjoitus valmistui seuraavana vuonna, ja teos ilmestyi Neuvostoliiton miehitysalueella kustantajan vaatimin muutoksin Falladan kuolinvuonna 1947. Sensuroimaton laitos, jolle kirjan uusi suomennos perustuu, ilmestyi vasta vuonna 2011.

Romaani kertoo iäkkäästä pariskunnasta, joka otettuaan vastaan tiedon ainoan poikansa kuolemasta Hitlerin Ranskan-valloituksessa 1940 ryhtyy käymään toivotonta yhden miehen tai yhden pariskunnan sotaa Führeriä vastaan. Mies, puuseppä Otto Quangel, sijoittaa Hitleriä vastustavia, postikortteihin kirjoittamiaan viestejä taloihin, joissa liikkuu paljon ihmisiä. Romaanin ”juoni” koostuu oikeastaan vain siitä, miten pariskunta ryhtyy tähän toimintaan, miten toiminta onnistuu jonkin aikaa, miten Gestapo etsii tekijää ja miten pariskunta paljastetaan ja tuomitaan. Tarina perustuu tositapaukselle. Juoni ei kuitenkaan ole se, mikä kirjassa pitää lukijan otteessaan. Romaania ei voi ihailla sen juonen jäntevyyden kannalta; jos klassikolta vaaditaan kaikinpuolista onnistuneisuutta, Falladan kirja ei ole sitä. Saksalaiset kriitikot ovat arvostelleet teosta myös laajemman perspektiivin puutteesta: tapahtumat ja tilanteet nähdään useiden eri henkilöiden kannalta, joista kukaan ei ymmärrä tapahtumien kokonaisuutta. Mielestäni juuri tässä on kuitenkin kirjan ehdoton vahvuus ja sen erityisyys: siinä kuvataan Kolmannen valtakunnan arkielämän fasismin kokemusta tavallisten ihmisten näkökulmasta, joilla ei todellakaan tuona aikana ollut lintuperspektiiviä, josta he olisivat nähneet, mitä kaikki oikeastaan merkitsi; toki osa heistä oli omaksunut saksalaisten yliherruuden perspektiivin, mutta se oli jo ennen sodan päättymistä osoittautunut vääräksi. Toisin kuin useimmat toista maailmansotaa ja natsismin aikaa käsittelevät kirjat Yksin Berliinissä on kirjoitettu ikään kuin sisältäpäin, tapahtumien keskeltä. Juuri tämä likeisyys tavalliseen elämään, sen muutosten kokemusten välittäminen lukijalle tuo kirjaan sen ainutlaatuisen todellisuuden tunnun ja vaikuttavuuden.

Toisin kuin keskitysleirikuvaukset romaani ei kuvaa sitä, mihin kansallissosialismi lopulta karmeimmillaan johti, vaan sitä, miten raaistuminen vähitellen tapahtui ja miten se koettiin arkielämässä. Tapahtumat nähdään vuorottain useamman ihmisen perspektiivistä, sekä niiden, jotka haluaisivat viettää rauhassa omaa elämäänsä huolimatta havaitsemistaan muutoksista, että niiden, jotka hyötyvät muutoksista. Romaani alkaa kirjeenkantaja Eva Klugen perspektiivistä, joka tuo sekä tiedon siitä, että Ranska on tunnustanut hävinneensä Saksalle – ollaan siis vuodessa 1940 – että Quangelin pariskunnalle tiedon heidän poikansa kuolemasta. Heti ensi sivuilta tulee esille, miten ihmisten on nyt oltava varuillaan sen suhteen, mitä he sanovat tai tekevät kenenkin läsnä ollessa, koska ei voi tietää, kuka on ilmiantaja. Postinkantaja on itse ”ollut puolueen jäsen siitä pitäen kuin on ollut postissa töissä”, jolloin lukija ymmärtää näiden kahden seikan välisen yhteyden. Politiikka ei Evaa kiinnosta; itsevarjelun takia on kuitenkin muistettava, keitä on tervehdittävä ”Heil Hitler!”-tervehdyksellä. Hän ei voi pitää Rosenthalin vanhaa pariskuntaa, jonka omistama pesula juuri ”arjalaistettiin”, pelkästään heidän juutalaisuutensa takia muita huonompina ihmisinä, päinvastoin hän muistaa rouvan antaneen vähävaraisille luottoa – ”ja nyt ne ovat hakeneet rouvan miehen”. Eva Kluge pyrkii kuitenkin ainoastaan elämään omaa elämäänsä. Hän elää yksikseen mielessään vain kaksi rintamalla olevaa poikaansa, ja vaikka hän kuulee kaikenlaista saksalaisten hirmutöistä – siviileitä kohtaan osoitetusta väkivallasta ja raiskauksista – hän uskoo poikiensa pysyvän ”kunnollisina”. Hän murtuu vasta ymmärtäessään, että hänen lempipojalleen on tapahtunut jotakin pahempaa kuin kuolema. Hänelle kerrotaan valokuvasta, jossa ”näkyy se sun Karlemannis, ku se pitää sellasta siinä kolmivuotiasta juutalaispoikaa jalasta kiinni ja hakkaa sen päätä autonpuskuriin”. Kun Eva tajuaa tämän todeksi, hän ymmärtää, ettei hän ”voisi enää koskaan halata Karlemannia”, vaan hänen täytyy sulkea kotinsa ovi tältä ikuisiksi ajoiksi. Eva näkee tämän puolueen harjoittaman raaistamisen tuloksena ja haluaa ”heti huomenna” ottaa selvää, miten puolueesta voi erota, vaikka uskoo tämän olevan vaikeaa.

Fallada näyttää, miten kansallissosialismi nosti karkeimmat ja alhaisimmat ihmiset valta-asemiin ja ruokki heissä heidän huonoimpia puoliaan ja miten vähitellen totuttiin yhä raaempiin ja väkivaltaisempiin käytäntöihin. Kerrotaan puolueen järjestämästä kokouksesta tehtaan alemmalle johdolle, johon Quangelkin kuuluu – ainoana puolueeseen kuulumattomana, kiistämättömien ammatillisten ansioidensa takia. Varustelutuotantoa palvelevan tehtaan vaaditaan kaksinkertaistavan tuotantonsa – samalla kun sanotaan sodan olevan muutamassa viikossa ohi, kun Englantikin on vielä valloitettu. Mutta univormupukuinen puhuja vaatii vielä muutakin: esimiesten on vastattava siitä, että tehdas ”on puhdas”, mikä tarkoittaa kansallissosialistista ajattelua. Se joka ei raportoi kaikesta epäilyttävästä, joutuu itse keskitysleirille, huutaa puhuja ”kasvot sinipunaisina ja ylös nostetut kädet raivosta kouristellen”. Kuulijakunta on järkyttynyttä – mutta liian peloissaan uskaltaakseen sanoa vastaan. Salista päästyään kaikki huokaavat kuin olisivat heränneet pahasta unesta. Se mikä aluksi tuntuu pahalta unelta, on kuitenkin kohta uusi normaali. Tämä näytetään myös pikkurikollisten ja muun yhteiskunnan pohjasakan kannalta, joka tajuaa, että juutalaisten omaisuuden lain suoja heikkenee päivä päivältä eikä juutalaisten ahdistelusta tai tappamisestakaan tarvitse pian seurata mitään. Ilmiantajat ja SS-miehet, jotka saattavat hekin olla aluksi epävarmoja ja jopa kauhuissaan silkan väkivallan kokemisesta, hallitsevat pelolla ympäristöään.

Quangeliä ja hänen vaimoaan ei ole stilisoitu sankareiksi. He eivät ole puolueen jäseniä, mutta silti he ovat tähän asti olleet Hitlerin kannattajia, tämä kun pystyi tarjoamaa saksalaisille työtä ja toimeentuloa. He ovat seuranneet syrjässä pysytellen kaikkia niitä epämiellyttäviä muutoksia, jotka he ovat havainneet ympärillään, kuten puolueen jäsenten epäoikeudenmukaista suosimista. He olivat ajatelleet, että ”Hitlerin ympäriltä pitäisi vain hätistää kaikki ne loiset ja siipiveikot, joita ei muu kiinnostanut kuin rahan kahmiminen ja makea elämä”, niin elämä muuttuisi paremmaksi; mutta Führer on vastuussa tästä mielettömästi sodasta ja nuorten ihmisten tapattamisesta – mitä hänestä siis pitäisi ajatella? Anna Quangel on suruviestin saadessaan huutanut miehelleen, että siinä näet nyt, mihin sinun Hitlerisi on meidät vienyt, ja Otto Quangel ryhtyy ”vastarintamieheksi” ensisijaisesti vakuuttaakseen vaimolleen, että ei ole kysymys ”hänen” Hitleristään. ”Sankaruuden” syyt voivat olla yhtä pienet kuin sopeutumisen; silti on olemassa sellaista kuin kunnollisuus ja oikeudenmukaisuus, eikä kirjoittajalla ole pienintäkään epäilystä siitä, millaista kulttuurista, moraalista ja inhimillistä katastrofia kansallissosialismi merkitsi. Romaanin ansio on, että se näyttää tämän luhistumisen sisältä päin sen tapahtuessa, pikemmin kuin sen kauhistuttavasta lopputuloksesta tai historiallisesta tulkinnasta käsin.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.