PROFESSORIPOOLI: Andrei Belyin Peterburg

Kuukauden klassikko:
Andrei Belyi. Peterburg. (Alkuteos 1916.) Suom. Esa Adrian. WSOY 1968. 2. painos 1992.

Pekka Pesonen kirjoittaa:

Vladimir Nabokov kirjoittaa teoksessaan Strong Opinions:
"Minulle suurimmat mestariteokset 1900-luvun kirjallisuudessa ovat, tässä järjestyksessä: Joycen Odysseus, Kafkan Muodonmuutos, Belyin Peterburg ja ensimmäinen puolisko Proustin sadusta Kadonnutta aikaa etsimässä."
Belyin Peterburg tuskin on monenkaan kirjallisuudentutkijan 1900-luvun eurooppalaisten romaanien top-listalla. Minulla on romaaniin erityissuhde. Olen kirjoittanut romaanista ja sen aatetaustasta väitöskirjani. Onko romaani todella maineensa veroinen? Onko se lukukelpoinen edelleen?

Peterburg–elämäni alkoi kun Esa Adrianin loistelias suomennos ilmestyi vuonna 1968. Belyin omintakeinen neologismeja vilisevä kieli tarjoaa virtuoosiselle kääntäjälle mahdollisuudet näyttää kaikki taitonsa.

Romaaninsa prologissa Belyi kirjoittaa:
"Jos Peterburg ei ole pääkaupunki, silloin Peterburgia ei olekaan. On pelkkä kuvitelma että se on olemassa."
Belyi kirjaa tunnetun myytin: tosi ja kuvitelma yhtyvät aina kun puhutaan Pietarin kaupungista. Voimme puhua Dickensin Lontoosta tai Balzacin Pariisista, mutta niillä ei ole samanlaisia myyttisiä ulottuvuuksia kuin venäläisen kirjallisuuden Pietarilla. Pietarista luodun fiktion pohjana on kaupungista jo kohta sen perustamisen jälkeen syntynyt myytti.

Pietarin kaupunki luotiin tyhjästä, suolle ja sumuun. Se oli uusi kaupunki, jonka perustamisen oli määrä olla Venäjän uuden – eurooppalaisen – tien alku. Kaupungin perustajalla, Pietari Suurella, oli vastustajansa. Heille hänen kaupunkinsa oli alusta alkaen Venäjän väärän tien inkarnoituma. Se oli viimeisten aikojen apokalyptinen kaupunki, Antikristuksen luomus ja valtakunta. Sillä olisi edessään väistämätön tuho.

Molemmat lähestymistavat tekivät kaupungista ennustusten toteutumisen näyttämön. Pietarin kaupungin ja sen kohtalon oli määrä ratkaista paitsi Venäjän myös koko maailmankaikkeuden kohtalo. Se mikä ei ratkennut Pietarissa ei ollut ratkaistavissa.

Tämä myytti syntyi jo kaupunkia perustettaessa. Se oli todellisuutta. Fiktioksi se alkoi muotoutua jo 1700-luvulla ja sai huippunsa 1800-luvulla, jolloin syntyi se venäläinen kaunokirjallisuus, jota ilman kaupungin reaalinen todellisuus ei enää ole ajateltavissa. Tarttolaisten semiootikkojen 1980-luvun taitteessa luoman termin mukaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa muotoutui erityinen ”pietarilaisteksti”, kaupungin kaunokirjallisten kuvausten kokonaisuus, joka elää sen myöhemmissä toteutuksissa.

Yksi toteutusten huipentumista on Belyin Peterburg. Pietari-teemaan tarttuminen ei ollut sattumaa hänen tuotannossaan. Se ei ollut vain yksi teema, Belyi kytki siihen ”kaiken”. Se oli hänen eri suuntiin poukkoilleen maailmankatsomuksensa ja mitä moninaisimpien kielellisten kokeilujen perusta. Se nojaa Pietari-myytin ytimeen: kaiken ratkaisemiseen ja muuttamiseen.

Belyi oli kaikessa luomistyössään fanaattinen ja hillitön samalla kun hän pyrki käsitteelliseen, jopa täsmälliseen ilmaisuun. Hän ei itse ollut koskaan tyytyväinen tekemäänsä. Se ei ole kirjailijalle kovinkaan tavatonta, mutta harva on ryhtynyt samaan kuin hän: kirjoittamaan julkaistuja tekstejään yhä uudestaan ja uudestaan, Peterburgiakin monta kertaa.

Belyi kielsi ehdottomasti symbolismin subjektiivisuuden. Koko hänen tuotantonsa on yritys luoda objektiviinen maailmanselitys, ”elämänuskonto”, niin kuin hän sitä kutsui. Sen avulla piti peruspietarilaisesti ratkaista ”kaikki”. Oppaita olivat mm. Kant, Schopenhauer, Wagner, Nietzsche, uuskantilaiset filosofit, Steiner ja tämän kanssa samanaikaisesti myös Marx - aikansa eurooppalaisen ajattelun muotifilosofit - joita Belyi yhdisteli ja suodatti varsin omintakeisesti, venäläisiä ajattelijoita ja kirjailijoita unohtamatta.

Belyin auktoriteetit olivat keskeisesti läntisiä, mutta ihmismielen ja maailmankaikkeuden kohtalon ratkaisun hän siirsi itään. Sieltä tulivat rationaalisen ajattelun murtajat, kaoottiset voimat, jotka olivat sekä uhka että pelastus. Perusongelmaksi nousee: Itä vai Länsi? Se oli Belyin suunnitteleman trilogian otsikko. Peterburg oli sen toinen osa. Ensimmäinen oli Serebrjanyi golub (Hopeakyyhky; ei suom.), kolmas ei koskaan ilmestynyt.

Belyille Idän ja Lännen viimeisen taistelun näyttämö on Pietari, jossa läntisen ajattelun umpikujan tuli ratketa. Idän voima ovat mongolien uhkaavat laumat, mutta myös pelastavat utopiat ja perimmäiset selitykset: okkultismi, Blavatskyn teosofia, steinerilaisuus.

Peterburg on aateromaani. Se testaa Belyin teoreettisen tuotannon ideoita ja visioita. Romaanissa niistä tulee fiktiota ja ne yhdistyvät aineksista, joiden perusta on semioottinen pietarilaisteksti. Kant saa rinnalleen Pushkinin siinä kuin Steiner Dostojevskin.

Peterburgissa intertekstuaalisuus on viety äärimmilleen. Sen todellisuus on viidakko, jonne helposti eksyy. Belyi ottaa lähtökohdakseen vallankumouksen. Romaanin tapahtumat ajoittuvat muutamaan viikkoon syksyllä 1905. Kuvatun ajan reaalitodellisuuden tapahtumat ja henkilöt tehdään osaksi tekstien välistä verkkoa, joka silmukoidaan mytologisoiden.

Kumous on muutoksen uhka ja voima. Sen suunta on epäselvä, mutta olennaista on ratkaisun hetki. Kumous on viimeisten aikojen tapahtuma. Niin paikalleen pysähtyneiden byrokraattien, hysteeristen älykkökumouksellisten kuin etenevien massojen takana ja vierellä kulkevat Kristus ja Antikristus monin eri naamioin.

Pietarin kaupunkia ja sen asukkaita kiusaavat kohtalokkaat vastakohdat. Niiden piina ajaa pietarilaisen sankarin mielipuolisuuteen. Painajaiset ja kaksoisolennot hallitsevat hänen todellisuuttaan. Harmoniaa ei löydä kukaan.

Kumouksen metafora ja symboli on Peterburgissa aikapommi, kumousliikkeen perustyöväline. Sen räjähdys ei romaanin parodisessa todellisuudessa tuhoa eikä pelasta ketään, mutta silti siinä tiivistyy Belyin ajattelun perusproblematiikka: todellinen on vain se muutos, jossa kaikki luodaan uudeksi, ja uusille ratkaisuille etsitään jatkuvasti uudet perusteet. Räjähdyksessä kaikki hajoaa, mikään ei pidä eikä myöskään uudistu aiottuun suuntaan. Mutta itse räjähdys – muutos – tapahtuu. Sitä romaani profetoi kaikilla tasoillaan.

Kumouksen tavoite oli synteesi, kaiken ratkaisu ja selitys. Siihen Belyi ei koskaan päässyt, vaikka fanaattisesti niin uskoikin, nojaten milloin mihinkin auktoriteettiin. Kiistattomimmin Belyi toteutti kumousihanteensa luomalla uudeksi romaanin muotoa ja kieltä. Hän on kerrontaratkaisuissaan, uudissanoissaan, rytmisen proosan ja mytologisen, intertekstuaalisen romaanin luomisessa suurten romaaninuudistajien rinnakkaishahmo, jopa edeltäjäkin.

Nabokovin näkemyksiin voi yhtyä: Peterburg on viime vuosisadan eurooppalaisen kirjallisuuden suuria romaaneja olemalla synteesi venäläisestä kirjallisuudesta, kulttuurista, aatteista. Synteesi syntyy räjäyttämällä kaikki palasiksi ja kokoamalla ne yhteen intohimoisen, fanaattisen tajunnan koko voimalla, mielikuvituksen kaikkien harharetkien riemulla.

Teoreettisessa tuotannossaan Belyi oli profeetta ja fanaatikko. Peterburgissa hän asettaa koomiseen valoon omatkin näkemyksensä- Fiktio testaa niin reaalitodellisuuden tapahtumat kuin erilaisten aatemallien tarjoamat ratkaisut. Tuloksena on parodia, Suuri Nauru. Sen kärjistää aikapommin räjähdys. Kaiken synteettisen tuhoavana se on samalla suuri synteesi.

Mutta synteesilläkin on aina monet kasvot. Sen – kuten romaanin kaikkien tasojen – takana on ”aivojen leikki”, yhtä aikaa ”joutava” ja ”polttava”. Tämä Peterburgin keskeinen kielikuva testaa kaikkien aatteiden umpikujan. Mikään totuus ei pidä, mutta erilaiset totuudet leikkaavat toisiaan päättymättömässä ”aivojen leikissä”. Siihen mukaan heittäytyminen on lukijalle melkoinen koetus, mutta samalla suuri ilo.

Pekka Pesonen on Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori.