Näkökulma on tekniikkalaji

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi. (The Paris Wife, 2011.) Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2014.

Päivi Brink kirjoittaa:

Paula McLainin romaani Nuoruutemme Pariisi (The Paris Wife) kertoo Ernest Hemingwayn ensimmäisen vaimon Hadleyn näkökulmasta samasta ajanjaksosta kuin Hemingwayn muistelmateos Nuoruuteni Pariisi (The Moveable Feast, 1964). Hemingway kertoi muistelmissaan 1920-luvun alun Pariisista, missä amerikkalaiset kirjailijat ja taiteilijat tutustuivat toisiinsa ja osallistuivat modernismin synnyttämiseen. Gertrude Steinin, F. Scott Fitzgeraldin ja John Dos Passosin vaikutus nuoreen Hemingwayhin oli merkittävä – samoin etäisyys Yhdysvaltoihin ja sen arvomaailmaan. Paula McLainin Nuoruutemme Pariisi pyrkii näyttämään Hemingwayn ja hänen seurapiirinsä Hadleyn näkökulmasta. Mutta miksi? Saadaksemme toisenlaisen kuvan suuresta kirjailijasta? Vai tutustuaksemme Hadley’hin, josta on erilaisten muistelmien ja haastattelujen pohjalta syntynyt aika tylsä mielikuva? Hän ei ollut taiteellinen, kukaan ei muista hänen olleen erityisen nokkela tai edes kaunis. Hän tuntuu jääneen täysin miehensä varjoon. Haluaako McLain näyttää, että hän olikin kiinnostava? Ongelma on, ettei McLain mielestäni onnistu tässä. Hadley ei edelleenkään innosta, eikä hänen näkökulmansa avaudu tässä romaanissa.

Niin, romaanissa. Tämä lajivalinta onkin ongelman ydin. Kun kirjailija valitsee kirjoittavansa fiktiota faktan sijaan, siis elämäkerran sijaan, odotan häneltä fiktion keinojen käyttämistä. Yksi modernismin merkittävimmistä kirjallisista keinoista oli hioa näkökulmatekniikka huippuunsa. Kun näkökulmaa vaihdetaan, sen pitäisi vaikuttaa kerrontaan, sekä ilmaisutyyliin että sisältöön. Saamme toki lukea minä-kerrontaa Hadleyn äänellä ja kerrottu on sellaista, mitä Hadley koki, mutta minusta ei tuntunut siltä, että nämä asiat tapahtuivat hänelle. Kerrotut epävarmuuden ja hirveän aviopetoksen hetket eivät tehneet vaikutusta. Minusta ei tuntunut siltä, että äänessä oli nainen, jolle tämä tapahtui.

Hemingway oli karismaattinen hahmo jo kaksikymppisenä, sotatraumoistaan toipuvana kirjailijanalkuna. Hän vei valtavasti tilaa tavatessaan muita kulttuurivaikuttajia ja riitautui lähes kaikkien kanssa. Kukkoilustaan ja ailahtelustaan huolimatta hän on Nuoruutemme Pariisin kiinnostavin hahmo, riitaisuudessaan elävä. Hadley sen sijaan jää juuri sellaiseksi kuin aina: harmaa hiirulainen suuren miehen rinnalla. Tuskin hän itse näki itsensä niin. Ja jos näki, mikä häntä sitten kiinnosti? Miksi minä haluaisin nähdä hänen maailmansa? Lukiessani Nuoruutemme Pariisia mieleni tekee vain lukea Hemingwayn novelleja tai romaania Ja aurinko nousee, jonka kirjoittamista McLain kuvaa.

Vain romaanin alussa, kun Ernest on 21-vuotias ja Hadley jo 28, heidän suhteensa valta-asetelma on aidosti tasavertainen. Hadley tarvitsee Ernestiä päästäkseen eroon luutuneesta, kuivettuneesta elämästään perhetragedioiden varjossa. Ernest tarvitsee Hadleyn suorasukaisuutta ja rehtiyttä selviytyäkseen sotatraumoistaan ja uskoakseen itseensä kirjailijana. Kumpikin haluaa paeta menneisyyttään ja tulla uudeksi Euroopassa. Mutta saman tien, kun pariskunta muuttaa Pariisiin, missä kirjallinen uudistuminen on käynnissä, suorastaan väreilee ilmassa, Hadleyn merkitys Ernestin elämässä tuntuu tämän romaanin sivuilla pienentyvän. Romaanin englanninkielinen nimi on The Paris Wife, mutta Hadley ei sovi lainkaan Pariisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen ja epämuodikas perinteisine arvoineen ja pitkine hiuksineen. McLain ei oikeastaan saa mitään irti 1920-luvun Pariisista Hadleyn näkökulmasta katsoessaan. Uskon, että se on pettymys monelle lukijalle, joka tarttuu tähän teokseen. Onhan kirjassa monen lukijan ennakko-odotuksissa kaksi kiinnostavaa aihetta: Hemingway ja 20-luvun Pariisi. Näistä molemmista voimme kuitenkin lukea monista muista kirjoista. Hadleyn näkökulma olisi siis ollut ainoa tämän kirjan erikoisuus. Nyt kuulemme Hadleyn äänellä kerrottuna samat jutut, mitkä olemme kuulleet jo aiemmin.

Lopussa Hadley riutuu petettynä naisena Hemingwayn löydettyä vaimon numero 2. (Vaimoja hänelle kertyi elämässään yhteensä 4.) Saamme lukea miltä tuntuu olla petetty ja jätetty, mutta tässäkään en kokenut pääseväni yhtään lähemmäs Hemingwayn vaimoa vaan luin vain jonkun naisen rakkaussuruja. Hadleyn erityisyys ei tullut esiin.

Olen varmaan ollut liian niuho tätä kirjoittaessani. Kyseessähän on viihderomaani. Mutta tätä kirjaa on myyty Yhdysvalloissa järjettömän paljon. Se oli pitkään New York Timesin bestsellerlistalla. Toivoin, että se olisi ollut omaperäisempi ja koskettavampi. Uskon, että olisin pitänyt enemmän elämäkerran muotoon kirjoitetusta Hadleyn tarinasta. Oikeassa elämässä hyvät, rehdit naiset ovat kultaa, mutta romaaneissa heistä on vaikea tehdä vetäviä.

Lopuksi sananen kansikuvataiteesta. Kyse on kirjan kansainvälisestä kannesta, jota Suomessakin käytetään. Miksi ihmeessä siinä on 1950-luvun tyyliin puettu, äärimmäisen muodikas nainen kannessa, kun kertoo 1920-luvun Pariisissa asuvasta naisesta, joka omien sanojensa mukaan ”pukeutuu säkkiin”?!

Päivi Brink osallistui Café Voltaire -kirjasarjan kahden ensimmäisen osan toimituskuntaan nimellä Päivi Mäkirinta. Hän on erikoistunut maailmansotien välisen ajan ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Kirjailija McLainin haastattelu löytyy englanniksi täältä: http://www.randomhouse.com/rhpg/features/paula_mclain/author/

Lue myös Päivi Kososen arvio Nuoruutemme Pariisista Agricolasta. Mukana valokuvia Hemingwaysta ja Hadleysta ja muista kirjan henkilöistä:
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3471

TÄÄLLÄ ELÄN MINÄ EIKÄ MIKÄÄN KEINOTEKOINEN IHMISENKUVA

Päivi Kosonen kirjoittaa


Anna Gavalda
Lempi ei ole leikin asia.
Suomentanut Lotta Toivanen.
Gummerus, 2014.
(Alkuteos: Billie, 2013.)


Anna Gavaldan uusi suomennosromaani Lempi ei ole leikin asia on tarkoitettu koululaisille, nuorille opiskelijanaisille tai miksei myös vanhemmille naisille, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa tähteään.

Teos luo toiveikkuutta, uskoa ystävyyteen ja inhimillisyyteen, kuten Gavaldan teokset yleensäkin. Jostain syystä kuitenkin tällä kertaa pitkästyin. Arvelen että olen liian vanha ja lukenut. Huolimatta teoksen kirjallisista ansioista ja sinänsä hauskasta intertekstuaalisesta leikittelystä romantikkorunoilija Alfred de Musset’n näytelmän On ne badine pas avec l’amour kanssa, teos ei yllä Gavaldan aikaisemman tuotannon tasolle.

Tulee tunne, että Gavalda polkee paikoillaan. Romaanin asetelmat ovat tuttuja kaikista Gavaldan romaaneista. Ollaan suurkaupungin liepeillä, esikaupunkialueella. Päähenkilöt – yleensä nuori nainen ja mies – ovat omalla tavallaan marginalisoituneita tai syrjäytyneitä yksilöitä, rikkinäisiä ja yksinäisiä. Nainen on köyhä, kaltoin kohdeltu ja pahasta perheestä, mies rikas, hyvästä suvusta. Molemmat ovat yksinäisiä, väärin ymmärrettyjä, odottavat omaa tähteään. Sitten kohdataan, rakastutaan, luodaan uusi perhe.

”Rakkaudessa on usein petytty, monen sydämen on se haavoittanut, monen saattanut onnettomaksi, mutta silti ihminen rakastaa. Ja hautansa reunalla katsahtaa hän taakseen entistä elämäänsä ja ajattelee: Minä olen usein kärsinyt ja joskus erehtynyt, mutta minä olen rakastanut. Täällä olen elänyt minä eikä vain oman ylpeyteni ja ikäväni luoma keinotekoinen ihmisenkuva.” (Lempi ei ole leikin asia, s. 83.)

Sinänsä Billie ja Franck – tämän päivän Camille ja Perdican – pitävät tärkeää puhetta rakkaudesta ja ihmisyydestä, elämisemme perusasioista.