Tulevaisuuden kirjakauppa

Päivi Brink kirjoittaa:

Nettilehti BookRiot julkaisi tänään artikkelin, jossa futuristi David Houle pohtii kirjakauppojen tulevaisuutta vuonna 2015 ja 2020. Näin futuristi ennustaa (lyhennettynä ja vapaasti suomennettuna):

Yhdysvalloissa vuonna 2015 suurin osa kirjoista myydään digitaalisessa muodossa. Määrä voi olla 60 tai 70 %, mutta joka tapauksessa suurin osa uusista kirjoista myydään digitaalisessa muodossa. Lukulaitteet halpenevat, joten voittomarginaali saadaan kirjoista, ei laitteista. Kirjat ovat siis jälleen kirjakauppojen tärkein myyntiartikkeli. Laitteita ei myydä enää niin paljon, eivätkä ne vie tilaa myymälöissä. Laitteen saa luultavasti kaupan päälle, kun ostaa tarpeeksi kirjoja. Liiketilat ovat pienempiä, tehokkaampia ja monikäyttöisempiä kuin nykyään. Kirjakaupat voivat liittyä yhteen muita tuotteita myyvien kauppojen kanssa. Ihmiset ostavat sellaisia kirjoja painettuna, jotka ovat jollain tapaa erityisiä ja tärkeitä. Muuten kirjoja ei enää ajatella fyysisinä esineinä. Jotta lukija haluaa säilyttää kirjan esineenä, sen täytyy olla jollakin tapaa tärkeä. Käytettyjen kirjojen kauppa kasvaa.

Vuonna 2020 uudet kirjat ovat pääsääntöisesti digitaalisia. Fyysiset kirjakaupat ovat harvinaisia, myyvät pääsääntöisesti käytettyjä kirjoja ja niihin tullaan löytämään kirjoja, joita ei muuten tulisi hakutoiminnoilla vastaan verkkokirjakaupassa. Kirjakaupat ovat nostalgisia paikkoja, joissa tehdään antikvaarisia löytöjä. Niissä käydään tunnesyistä ja vuorovaikutuksen vuoksi, tapaamassa muita lukijoita.

Jutun toimittaja on Bethanne Patrick.

Café Voltairen tyyliin sopisi kirjakauppa-kahvila. Kirjakauppa-taidegalleriakaan ei olisi hullumpi... tai kirja- ja kukkakauppa!

Lue koko juttu täältä:
http://bookriot.com/2012/05/30/the-bookstore-of-the-future-part-iv-books-in-the-shift-age/

Sivun lopussa on linkkejä juttusarjan aiempiin osiin, joissa myös pohditaan kirjakaupan tulevaisuutta.

The Great Gatsby 2012

The Guardianissa julkaistiin kiinnostava juttu F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta eli klassikkoromaanista The Great Gatsby (1925). Uuden elouvaversion myötä jälleen ajankohtaiseksi tullut romaani kannattaa kaivaa jälleen esiin myös Amerikan taloustilanteen vuoksi, sillä Gatsby ei ole vain Wall Streetin pörssiromahdusta enteilevä hahmo vaan osa oma aikaamme. Artikkelin kirjoittaja Sarah Churchwell on kirjoittanut kirjan "Careless People, on the origins of The Great Gatsby", joka julkaistaan ensi vuonna.

Artikkeli: http://www.guardian.co.uk/books/2012/may/25/american-dream-great-gatsby?CMP=twt_fd


Kuvalähde: http://global-runway.blogspot.com/2012/03/first-look-at-great-gatsby-movie-poster.html

Perin eriskummallista ja mieltä kiihdyttävää fantasiaa

Päivi Brink kirjoittaa:

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille.
Suom. Virpi Vainikainen.
Schildts & Söderströms 2012.

Juuri suomennettu Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on nuorille suunnattu romaani, joka syntyi oikeasti vanhojen, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valokuvien pohjalta. Kuvia ei ole käsitelty millään tavalla kirjaa varten, mutta alkuperäiset kuvat ovat joko niin sanottuja trikkikuvia eli kuvamanipulaatioita tai muuten vain outoja valokuvia. Kirjailija on lainannut kuvat kymmenen eri keräilijän kokoelmista. He keräävät vanhoja, valokuvahistoriankin kannalta kiinnostavia kuvia, jotka poikkeavat tavanomaisista muotokuvista ja perhekuvista. Kirjan kannessa on kuva levitoivasta pikkutytöstä, ja romaanissa on kymmeniä valokuvasivuja, joissa on kuvattuna muun muassa valtavaa kivenmurikkaa kannatteleva pikkupoika, poika ilman päätä, vuoteessa makaava kuolleen näköinen poika, piippua polttavan naisen silhuetti ja koira, jolla on ihmisen pää.

Valokuvat herättävät uteliaisuutta, halua tarkkailla niitä lähempää, halua tietää niiden taustoista ja ymmärtää niitä. Romaanissa niiden merkitys on kauhutunnelman luomisessa, henkilökuvien kuvittamisessa ja ne ovat myös innostaneet juonenkäänteisiin ja henkilöiden luomiseen. Paikoin tuntui, että joku valokuva oli niin herkullinen, että kirjailija halusi sen mukaan, vaikka se ei oikein sopinut juonenkehittelyyn. Mutta suurimmaksi osaksi yhteispeli kuvien ja tekstin välillä kulki sujuvasti.

Romaani alkaa Floridasta, missä 16-vuotias Yakob Portman laiskottelee kesätöissä ja auttelee silloin tällöin vanhaa isoisäänsä Abrahamia. Isoisän elämäntarina on aina kiehtonut Yakobia, koska isoisä oli syntynyt Puolassa, mutta pakeni sieltä natseja Walesilaiseen orpokotiin. Koko Abrahamin suku oli tapettu, koska he olivat juutalaisia. Isoisä kertoi hurjia tarinoita lapsuudestaan: orpokotia johti piippua polttava lintu, joka huolehti lapsista, joilla oli eriskummallisia kykyjä. Hirviöt koettivat vahingoittaa lapsia, mutta lintu pystyi suojelemaan heitä valtavassa talossa, joka sijaitsi saarella. Vasta teini-ikäisenä Yakob ymmärtää, että isoisän tarinat ovat satua ja valhetta. Mutta sitten isoisä kuolee kammottavan väkivaltaisen kuoleman ja Yakob itse näkee hirviön, jolta isoisä koetti suojautua.

On parempi, etten paljasta juonesta sen enempää, sillä tapahtumien oikean laidan jäljittäminen on romaanin paras ja jännittävin osa. Sen verran voin vihjaista, että kyse on aikamatkailusta. Neiti Pregrinen koti… ei ole mitenkään erityisen briljantti kirjallisesti, mutta ei huonokaan. Arkimaailman sulautuminen fantasiamaailmaan walesilaisella saarella, minne Yakob lähtee isänsä kanssa selvittämään isoisän todellista menneisyyttä, ei kuitenkaan toiminut kovin uskottavasti. Fantasiamaailmasta siirrytään todellisuuteen kuin nappia painamalla. Oli jotenkin sellainen olo, että seurasin peliä, jolla oli tietyt säännöt, ja minun piti vain uskoa niihin. Aina en uskonut, aina jännitys ei säilynyt.

Tämä on kirjasarjan ensimmäinen osa, ja uskon, että seuraavat osat voivat olla parempia, koska pelin säännöt ovat nyt tutut, eikä niiden esittelyyn tarvitse käyttää aikaa eli sivuja. Romaanin alussa minua pelotti ihan oikeasti ja kauhuelementit nostivat niskakarvat pystyyn, mutta sitten jokin lässähdys tapahtui, enkä enää odottanut yhtä malttamattomana jatkoa. Romaani ei ollut itsenäinen kokonaisuus vaan selvästi sarjan aloitusosa. Henkilöitä oli niin paljon, että ne eivät ehtineet syventyä seikkailun lomassa. Eri sukupolvien erilaiset kokemukset eivät vielä varsinaisesti kasvaneet kiinnostaviin mittasuhteisiin, mutta kenties jatko-osissa päästään vielä niihinkin syvemmälle. Kannattaa kuitenkin antaa tälle romaanille mahdollisuus. Se oli todella eriskummallinen ja viihdyttävä.

Luin Neiti Peregrinen koti… -romaanin vaativaan kohtaan, sillä olen vuoden sisään lukenut sekä Nälkäpeli-trilogian, että Kat Fallsin Veden alla ja Vastavirta -romaanit ja ensimmäisen osan Reckless-sarjasta. Ne kaikki olivat erinomaisia, joten vaadin nuorisofantasialta todella paljon ne luettuani. Tämä romaani sai kiinnostumaan ihan kohtalaisesti: haluan tietysti lukea seuraavankin osan!

Kirjasarjan sivut: http://www.ransomriggs.com/
Kirjasarjan videomainos: http://www.youtube.com/watch?v=XWrNyVhSJUU
Kirjasta on tekeillä myös elokuva, jonka ohjaa Tim Burton.

Lue myös nämä:
Vanhoja suomalaisia ja eurooppalaisia kauhutarinoita on koottu kahteen uuteen kokoelmaan:

Hallusinatsioneja. Vanhoja suomalaisia kauhutarinoita. Toimittanut Juri Nummelin. Faros-kustannus Oy, Turku 2012. http://www.faroskustannus.fi/kirjat/hallusinatsioneja.html

Päätön ritari, Kauhutarinoita keskiajalta. Toimittanut: Marko Lamberg. SKS 2012. http://kirjat.finlit.fi/index.php?showitem=2542

”Kenelle minä kirjoitan tämän?” – Carlos Fuentes 1928–2012

Arto Rintala kirjoittaa:

Meksikolainen nykyklassikko Carlos Fuentes Macías, eräs 60-luvulla alkaneen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden buumin suurista nimistä, oli aktiivisesti viemässä maanosansa menneisyyden kahleisiin juuttunutta kirjallisuutta kohti uutta aikaa ja maailmanlaajuista lukijakuntaa. Koskaan hän ei kuitenkaan kuvitellut sanojen tarvitsevan enempää kuin kynän, paperin ja tyhjälle arkille esitetyn hiljaisen kysymyksen: ”Kenelle minä kirjoitan tämän?”

Kysymys saattoi johtaa omintakeisiin lopputuloksiin, kuten goottilaisen kauhun tunnelmissa liikkuvassa pienoisromaanissa Aura (1962), missä tarinan kertoja sinuttelee kertomuksen päähenkilöä. Mutta juuri tämän ansiosta fatalistisen piinaavalla varmuudella etenevä tarina sieppaa sivusta tirkistelevän lukijan mukaansa yhtä varmasti kuin päähenkilö Felipe tulee kohtaamaan ”Auran” salaisuuden.

Fuentes hyödynsi runsaasti erilaisia tyylisuuntauksia. Kirjailijan Meksiko piirtyy eri näkökulmista niin Lohikäärmeen pään (1978) jännittävässä dekkaritarinassa kuin maailmanlaajuiseksi bestselleriksi kohonneen Vanhan gringon (1985) kuvitteellisessa elämäkerrassa, joka kertoo kirjailija Ambrose Biercen vaiheista tämän mystisen katoamisen jälkeen vuoden 1913 loppupuolella. Aina ei tietenkään voida puhua täysosumasta; vuonna 2001 ilmestynyt Inez haeskelee leimallisia 1900-luvun eurooppalaisen taidekirjallisuuden teemoja, mutta jää melko pastissinomaiseksi.

Suomalaisen lukijan näkökulmasta Fuentesista jääkin hieman rikkonainen kuva – meillä on sentään ulottuvillamme Tarina Heredian suvusta (1980) ja Kotkan istuin (2003), mutta Fuentesin upea klassikko Artemio Cruzin kuolema (1962) on nykyisin erittäin vaikeasti saatavilla, vaikka lukijoita tälle kiehtovalle teokselle varmasti riittäisi. Kuolinvuoteellaan makaavan Artemio Cruzin mielessä välähtelevistä muistoista kasvaa rikas ja moniääninen, yht'aikaisesti syvälle historialliseen todellisuuteen ja yksilön identiteettiin sukeltava kokonaisuus, joka hakee veroistaan Fuentesin hyvän ystävän, Gabriel García Márquezin keskeisistä teoksista.

Useimmat Fuentesin taiteellisesti kunnianhimoisimmista teoksista, kuten esikoisromaani La región más transparente (1958), monumentaalinen, 2000 vuoden ajalle levittäytyvä kronikka Terra Nostra (1975) tai dystooppisen, mutta nykypäivää edustavan Makesicko Cityn eräässä synnytyssairaalassa maailmaan tulemistaan odottavan vauvan pohdinnoista kasvava Cristóbal Nonato (1987), ovat valitettavasti meikäläiselle yleisölle lähes täysin tuntemattomia. Itsekin olen Fuentesin kohdalla syyllistynyt aliarvioimaan kirjailijaa helpommin saatavilla olevien teosten luoman, hieman yksipuolisen kuvan pohjalta, mikä on sääli. Viimeistään vielä suomentamattomien teosten parissa selviää, että Fuentesin maine ja suuri vaikutus nykykirjallisuuteen ovat syntyneet aivan ansiosta.

Panamássa vuonna 1928 diplomaattiperheeseen syntynyt Fuentes vietti lapsuutensa ja nuoruutensa isänsä työtehtävien vuoksi lukuisissa Etelä-Amerikan kaupungeissa ja Yhdysvalloissa. Hänen perheensä asettui pysyvästi Meksikoon tulevan kirjailijan ollessa 16-vuotias. Opiskelun ohella hän aloitti uransa lehtimiehenä ja julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa vuonna 1954. Fuentes tuli kotimaassaan tunnetuksi myös elokuvakäsikirjoittajana ja poliittisena hahmona.

Modernin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävät tunsivat hänet kautta maailman 60-luvun ”lattaribuumin” keskeisenä hahmona ja merkittävänä kulttuurivaikuttajana. Fuentesin julkisuustyö latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden puolesta vaikutti merkittävästi García Márquezin, Mario Vargas Llosan, Julio Cortázarin ja muiden buumikirjailijoiden maailmanmaineen syntyyn. Fuentesin vuonna 1969 ilmestynyt La nueva novela hispanoamericana on samaan aikaan mielenkiintoinen esteettinen esseeteos ja korvaamattoman sisäpiirin näkökulman tarjoava dokumentti lattaribuumin syntyajoilta. Fuentes jatkoi kirjallisuusesseistiikan parissa koko uransa ajan.

Fuentesin pitkä elämä päättyi 15.5.2012 Ciudad de Méxicossa. Hän ei elänyt tarpeeksi pitkään päästäkseen vastaanottamaan monessa yhteydessä ennustetun Nobelin, mutta lieneekö yhdellä palkinnolla niin suurta merkitystä? Hän onnistui vastaamaan omaan kysymykseensä paremmin kuin tuskin itsekään osasi uskoa ja kirjoitti miljoonille vastaanottajille lähes 60-vuotisen uransa ajan. Sitä paitsi hän osasi suhtautua huumorilla jälkeensä jäävän maailman tarjoilemiin pönäköihin kunnianosoituksiin:

”Kaikkein viimeksi minä haluaisin muuttua patsaaksi. Patsaat ovat pulujen kakkapaikkoja. Postimerkki olisikin sitten ihan toinen juttu. Postimerkkinä on hyvä olla – saat olla ihmisten keskinäisen kommunikaation väline, ja koko ajan joku on nuolemassa takapuoltasi.” – CF

Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.

Gummerus julkaisi 2000-luvun alussa nämä kaksi Fuentesin romaania. Tekstin alussa olevan Auran julkaisi Like 1997.

Naimapuuhia - tai paremminkin avioliittojuonia

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Jeffrey Eugenides
Naimapuuhia.
Suomentanut Arto Schroderus.
Otava, 2011.
(Alkuteos: The Marriage Plot, 2011.)

Jeffrey Eugenideen Naimapuuhia-romaanin englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, johtaa valistuneet lukijat heti jäljille: naislukijoiden maailmaan sekä eurooppalaisen romaanin perinteeseen olennaisesti kuuluvaan avioliittojuoneen.

1970–1980-luvulla feministiset kirjallisuudentutkijat alkoivat kiinnittää huomiotamme 1700-luvun mieskirjailijoiden romaanien juonikuvioon. Yksi feministien tekemä huomio oli esimerkiksi se, että 1700-luvun miesten kirjoittamissa romaaneissa naispäähenkilöllä oli yleensä vain kaksi loppuratkaisumahdollisuutta: joko avioliitto tai kuolema. Naiskirjailijat rankaisivat joskus itsekin sankarittariaan sopimattomista itsenäistymispyrkimyksistä ja vapauden haaveista. ”Loppuratkaisun tuolle puolen kirjoittamisella” (writing beyond the ending) alettiin sitten viitata niihin harvoihin ja uskaliaisiin romaaneihin, joissa pyrittiin tietoisesti murtamaan vanhaa ja ahdasmielistä joko–tai -asetelmaa ja kirjoittamaan naispäähenkilöille uudenlaisia juoniratkaisuja. Tästä puhuttiin ”uudelleen kirjoittamisena” – kauan ennen ”narratiivista käännettä”.

Eugenideen romaani liittyy siis pohjimmiltaan länsimaisen romaanin juoniratkaisuihin. Arto Schroderus on taitava suomentaja, mutta Naimapuuhissa on kohtia joissa jää miettimään, kuinka hyvin hän mahtaa tuntea Nancy K. Millerit, Rachel Blau du Blessikset ja muut feministipioneerit, joiden ajatukset ja lainaukset muodostavat Eugenideen romaanin pohjavirran.

Kaiken kaikkiaan Eugenides on onnistunut hyvin omassa uudelleenkirjoituksessaan. Naimapuuhat siis liittyvät länsimaisen romaanin perinteeseen ja avioliittojuoneen, jota kirjailija pyrkii kirjoittamaan uusiksi. Ratkaisun tuoreus ja mielenkiintoisuus on tuossa hankkeessa an sich, siis siinä tosiasiassa että naisten ja miesten parisuhdedynamiikka ei ole sittenkään muuttunut niin radikaalisti kuin haluaisi uskoa. Samat triangelidraamat, samat sanomatta jättämiset, samat rakastumisen rituaalit – joita Eugenideen romaanissa kuvaillaan Roland Barthesin Rakastuneen kielellä -kirjan pohjalta – samat pettymykset, samat toiveet, samat pelot. Periaatteessa siis.

Samalla moni asia on muuttunut. Eugenideen henkilöhahmot, nuoret kandidaattivaiheen kirjallisuudenopiskelijat, elävät modernissa yhteiskunnassa, jossa ehkäisyvälineet ja laillinen avioero luovat mahdollisuuden irtosuhteisiin ja vapaaseen seksiin ja sitäkin kautta uudenlaisiin juoniratkaisuihin. Näitä mahdollisuuksia romaanissa hyödynnetäänkin – alkoholi- ja lääketeollisuuden tarjoamien runsaiden lisämahdollisuuksien kanssa. Eugenideen romaani ei kuitenkaan ole moraliteetti, vaan tutkielma tuon modernin hyödyntämisen vaikutuksista. Asiat ovat 1970–1980-luvulla yhtä sotkussa ja suhteet yhtä vaarallisia kuin 1700-luvulla, mutta vaikutukset ovat aina ruumiillisia ja konkreettisia, ja romaanissa jokainen henkilöhahmo kärsii niistä omassa elämässään omalla yksilöllisellä tavallaan.

Eugenideen romaanin naissankaritar, porvallisesta kotitaustasta tuleva Madeleine, esimerkiksi on lukenut liikaa jälkistrukturalistista teoriaa ja kadottanut itsensä Roland Barthesin teorioihin. Hän on kiinnostunut 1800-luvun romaaneista ja pitää itseään viktorianistina, mutta rakastuu Barthesia lukiessaan Leonardiin, orvon oloiseen ja maaniseen boheemiopiskelijaan, joka vaikuttaa hänestä trendikkään kiinnostavalta, koska hän osaa dekonstruoida asioiden ja sanojen merkitykset. Vähitellen Madeleinelle alkavat valjeta Leonardin pimeät puolet ja hän huomaa säilyttävänsä ullakollaan omaa hulluaan – niin kuin Kotiopettajattaren romaanissa konsanaan. Vie kuitenkin aikansa ennen kuin Madeleine on valmis kirjoittamaan oman tarinansa loppuratkaisun uusiksi.

Romaanin kiinnostavinta antia on kaksisuuntaisen mielialahäiriön todellisuuden kuvaaminen. Ja kun tuota ennen maanis-depressiivisenä mielisairautena kuvattua häiriötä kuvataan myöhäismodernissa romaanissa, se tarkoittaa että sitä kuvataan mahdollisimman monesta eri näkökulmista ja monilla äänillä: kärsimyksen sisältä ja kokemuksellisesti sekä lähimmäisten havaintoina ja kärsimyksinä. Eugenideen kertoja menee yllättävän pitkälle ja syvälle kuvatessaan erilaisten litium-pohjaisten lääkkeiden vaikutuksia ihmisen mielessä ja ruumiissa. Samalla sisäisyyden asteella hän liikkuu kuvatessaan romaanin kolmannen päähenkilön, Mitchellin, tekemää matkaa keskiaikaiseen mystiikan maailmaan, kuten Pyhän Teresan Sisäiseen linnaan.

Jeffrey Eugenides on seurattava nimi nykykirjallisuudessa.

Blogimme täyttää tänään vuoden

Päivi Kosonen, Hanna Meretoja ja Päivi Brink kahvilla blogin syntyessä toukokuussa 2011.

Päivi Brink kirjoittaa:

Onnea meille, Café Voltaire -blogi on tänään vuoden ikäinen! 18 560 vierailua vuodessa on enemmän kuin uskalsimme toivoa. 57 kirjautunutta lukijaa lämmittää myös mieliämme. On ollut kiinnostavaa lukea vierailevien tähtien ja tutun kolmikon kirjoittamia tekstejä. Blogissa on esitelty 26 kirjaa ja ihmetelty erityisesti sähkökirjan tulemista ja kustannusalan kuohuja.

Blogi syntyi jatkamaan Café Voltaire kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuudesta. Toivomme, että osallistut keskusteluun ja lähetät sähköpostitse oman tekstisi blogissa julkaistavaksi. Kirjallisuus on keskustelua, ja kahvilassamme sana on vapaa. Lähetä tekstisi kahvilan emännälle osoitteeseen paivi.brink@gmail.com. Kerro lukukokemuksestasi tai kommentoi kirjallisia ilmiöitä, kirjallisuuspolitiikkaa tms. Jokainen puhuu täällä omissa nimissään, eikä tekstejä editoida. Kerro nimesi tai nimimerkkisi, ja luonnehdi itseäsi parilla sanalla blogitekstin alussa. Sopiva pituus on max. 2000 merkkiä eli liuskan verran, lyhyempi teksti on vielä parempi. Keskustelu on kiinnostavampaa, kun useampi osallistuu!

Kirjasarjamme jokaisen osan alussa on nämä alkusanat, joissa virtuaalisen kahvilamme tunnelma on tiivistetty:

Café Voltaire

Voltairen, Rousseaun ja ensyklopedistien kantakahvila Pariisin Latinalaiskorttelissa nimettiin 1800-luvun alussa Café Voltaireksi, ja se oli yli vuosisadan ajan tärkeä kansainvälinen kohtaamispaikka kirjailijoille Balzacista ja Mallarmésta Hemingwayhin ja Fitzgeraldiin. Maailman nykykirjallisuuksia käsittelevä kirjasarja Café Voltaire toimii tätä perintöä jatkavana ”kahvilana”: sielua virkistävänä, älyllisesti innoittavana kohtaamispaikkana, jossa ajankohtaiset, vaikuttavat kirjailijat keskustelevat nykyihmisen tilanteesta maailmassa. Esseistit osallistuvat tähän keskusteluun tuoreilla puheenvuoroillaan ja ottavat siihen myös suomalaiset lukijat mukaan.

Sarjan jokaisessa osassa esseistit käsittelevät tietyn maan nykykirjallisuutta itselleen tärkeiden tekijöiden kautta ja avaavat samalla näköalan kokonaiseen kulttuuripiiriin. Café Voltairessa kirjallisuus näyttäytyy keskusteluna, joka osoittaa, että kirjallisuudella on edelleen merkitystä nykyihmiselle tämän pyrkiessä ymmärtämään itseään ja maailmaa.

Kirjallista keskustelua sivistyneessä herraseurassa

Päivi Brink kirjoittaa:

Jacques Bonnet: Kirjaston henget. (Des bibliothèques pleines de fantômes, 2008.) Suom. Jyrki Kiiskinen. Tammi 2011.

Tekisikö mielesi istahtaa samaan pöytään ranskalaisen herrasmiehen seurassa, joka jutustelee kirjallisuudesta ja kirjojen keräilystä? Jacques Bonnet’n esseekirja Kirjaston henget tuntuu leppoisalta jutustelulta, vaikka hänen oppineisuutensa herättääkin ihailua. Vaikka teos on ladattu sitaateilla ja viittauksilla maailmankirjallisuuden klassikoista dekkarikirjallisuuteen, sen lukeminen on vaivatonta ja miellyttävää. Bonnet ei nosta omaa häntäänsä tai leuhota lukeneisuudellaan, sillä hänelle lukeminen on kuin hengittämistä: ainoa tapa elää. Kirjat ja niiden henkilöt ja kirjoittajat ovat hänen ystäviään ja leijuvat hänen ympärillään kirjastossa kuin henget tai haamut. Kirjojen avulla hän on yhteydessä ihmisiin, jotka elivät eri ajassa ja paikassa kuin hän itse. Fiktiiviset hahmot ovat meille lukutoukille usein todellisempia ja tärkeämpiä tuttavuuksia kuin reaaliset ihmiset.

Bonnet on kustantaja, kääntäjä ja kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja ja taidehistoriallisia tutkimuksia. Lisäksi hän on oman kirjastonsa kirjastonhoitaja, sillä hänen kirjastonsa koostuu 40 000 niteestä. Suuri osa Kirjaston henget -kirjasta koostuukin varsin banaaleista pohdinnoista: miten tällainen kirjamäärä säilytetään, luokitellaan, kuljetetaan ja miten sen kanssa asutaan. Tämä kiinnostanee niitä, joilla on taipumusta kirjojen keräilyyn ja halua niiden omistamiseen. On ihastuttavaa seurata, kuinka rakkaaksi oma kirjasto lukija-kirjastonhoitajalle muodostuu. Minun oli helppo samastua esimerkiksi pohdintoihin, miten vaikea on matkoilla ollessa olla erossa kirjastostaan. Etelä-Afrikassa asuessani oma (huomattavasti vaatimattomampi) kirjastoni on nimittäin Suomessa varastoituna. Onneksi pieni sivukirjasto on jo kehitteillä täällä etelässäkin.

Kirjassa pohditaan lukemistottumuksia, kirjastonhoitoa, kirjojen siivoamista, suhdetta kirjoihin sekä esineinä että aineettomina olentoina, lukijoiden ja kirjankerääjien yhteisöjä ja lukulistoja. Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo, josta voi napata kirjoja omaa listaansa täydentämään.

Bonnet on reilun viisikymppisen näköinen mies (kuva löytyy vaikkapa täältä:) http://www.quercusbooks.co.uk/blog/2010/10/28/phantoms-on-the-bookshelves/
Hän pohtii tulevien sukupolvien suhdetta kirjoihin ja sitä, katoavatko kirjastot kokonaan internetin ja sähkökirjojen aikakaudella. Hän ei sorru halveksumaan sähkökirjan mahdollisuuksia vaan päinvastoin näkee siinä paljon hyvää. Mutta hänelle, kuten monelle muulle, ”oikea” kirja on enemmän oma ja rakas kuin tiedostomuotoinen kirja. Hän kirjoittaa:

”Kirjasto suojelee meitä vihamiehiltä. Se suodattaa maailman äänet, lievittää ympärillä piinaavaa kylmyyttä, mutta antaa myös kaikkivoipuuden tunteen. Sillä kirjasto saa ihmispolon kyvyt näyttämään mitättömiltä: aika ja tila tiivistyvät sinne. Kaikki menneisyyden kerrostumat ovat levittäytyneet hyllystöille.” (s.112)

Onneksi kirjan suomentaja Jyrki Kiiskinen onnistuu tavoittamaan tällaisen kultivoituneen kirjallisen miehen äänensävyn ja sananparren. Suomennos oli erittäin hiottu ja onnistunut.


Samantapaista luettavaa:

Ranskalaista kirjallista rupattelua:
Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut. Atena 2009.
http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/292

Otavan kustantajasuvun ”grand old man” Heikki Reenpään muistelmat ovat viihdyttävää luettavaa kustannusmaailman ja kirjallisten piirien historiasta Suomessa:
Heikki Reenpää: Pojanpoika. Otava 1998.
Heikki Reenpää: Pikku-Heikki. Otava 2000.

Kirjahulluudesta:
Carlos María Dominguez: Paperitalo. Basam Books 2006.
http://www.basambooks.com/kirja.php?detail_id=148

Vieraalla maalla - På främmande mark - On Foreign Ground

Vieraalla maalla – På främmande mark – On Foreign Ground


Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna kirjallisuuden ja kääntämisen
tapahtuma Vieraalla maalla – På främmande mark – On Foreign Ground kokoaa Turkuun
kansainvälisen kaartin kirjailijoita sekä arvostetuimpia kotimaisia kääntäjiä. Tapahtuma on
ensimmäistä kertaa vaiheikkaan historiansa aikana suunnattu lukevalle
yleisölle.

Viihtyisä, kaupunkilaisten olohuoneeksikin tituleerattu Turun kaupungin pääkirjasto tarjoaa tapahtumalle keskeisen sijaintinsa vuoksi erinomaiset puitteet.

Toukokuisen viikonlopun aikana on luvassa paneelikeskusteluja, esitelmiä ja kirjailija–kääntäjähaastatteluita. Tarkoituksena on luoda hengähdyshetkiä kaupunkilaisten arkeen vuorovaikutteisten kirjallisten elämysten muodossa. Tapahtuman vieraina nähdään mm. Jukka Mallinen, Igor Kotjuh, Ville Hytönen, Annica Wennström, Helen Moster,
Stefan Moster, Maria Turtschaninoff, Zinaida Linden, Iztok Osojnik sekä Paul Polansky.

Tapahtuman aikana virolainen runo- ja musiikkiesitys Cabaret
Interruptus vierailee Turun ylioppilasteatterilla. Esitysiltojen
aikana lavalle nousee nelihenkinen Siim Aimla Grupp, joka
vastaa esityksen musiikillisesta puolesta. Illan laulajana kuullaan
virolaista Liina Saar:ta. Muina esiintyjinä nähdään runoilijat Birk
Roheland, Jürgen Rooste, Kaur Riismaa, Jan Kaus, Esa Hirvonen ja Juha
Kulmala. Luvassa on kaksikielinen runon,
musiikin ja ilmaisullisen taiteen juhla, josta ei puutu tunnetta eikä tulkintaa.

Tapahtuman järjestävät yhteistyössä Littera Baltica ry ja Turun
kaupunginkirjasto.
Tapahtuman tarkka ohjelma ja aikataulu löytyvät osoitteesta:
www.litterabaltica.com

Kirjallisuuslehden tulevaisuus?

Päivi Brink kirjoittaa:

Olenko nähnyt kirjallisuuslehden tulevaisuuden vierailtuani Electric Literature -lehden sivuilla? Lehti ilmestyy digitaalisesti ja sitä voi lukea tietokoneen ruudulta, lukulaitteesta, tablettitietokoneelta tai kännykästä. Lehdestä on mahdollisuus saada paperiversio print-on-demand -tyylillä ja sen voi myös kuunnella. Jokaisessa lehdessä on viisi novellia ja lehden tarkoitus on palauttaa novellit osaksi lukijoiden arkea.

"Here’s how our model works: To publish the paperback version of Electric Literature, we use print-on-demand; the eBook, Kindle, iPhone, and audio versions are digital. This eliminates our up-front printing bill. Rather than paying $5,000 to one printer, we pay $1,000 to five writers, ensuring that our writers are paid fairly. Our anthology is available anywhere in the world, overruns aren’t pulped, and our back issues are perpetually in print. We hope that this model can set a precedent: more access for readers, and fairness for writers." Lehti löytyy osoitteesta http://electricliterature.com/

Päädyin lehden sivuille luettuani Benjamin Samuelin artikkelin True Confessions Of A Book Lover, missä kerrotaan, kuinka hän päätyi suosittelemaan Tumblr-blogia julkaisualustaksi kirjallisuuslehdelle: http://www.huffingtonpost.com/benjamin-samuel/true-confessions-of-a-boo_1_b_1467482.html?ref=books&ncid=edlinkusaolp00000008