Café Voltaire

Tiedekulman Uusi Venäjä: mukana myös Kenen aika?

2012-02-27T16:54:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Tiedekulmaan avautuu viikoilla 9 ja 10 Uusi Venäjä -kokonaisuus, jossa esitellään Helsingin yliopistossa tehtävää Venäjä-tutkimusta. Osoite on Aleksanterinkatu 7. Ohjelmassa on yhteensä 62 eri esitystä. 1.3. mukana ovat myös Café Voltaire -sarjan Kenen aika? -osan toimittajat Tintti Klapuri ja Tomi Huttunen.

1.3. VENÄLÄINEN KIRJALLISUUS
Klo 12: Yliopistonlehtori Tomi Huttunen: Venäläisen kirjallisuuden vuosi 2012
Klo 13: Kirjaesittely: Kirsti Ekonen & Sanna Turoma: Venäläisen kirjallisuuden historia (Gaudeamus, 2011)
Klo 14: Emeritusprofessori Pekka Pesonen: minun Pietarini
Klo 15: Pietarin kolme mestaria -valokuvanäyttely: Valokuvaajat Dmitri Konradt, Juri Molodkovets, Andrei Tšežin
Klo 16: Kirjaesittely: Tintti Klapuri: Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta (Avain, 2012)
Klo 17: Professori Ben Hellman: Venäläinen lastenkirjallisuus

Madventuresin Riku Rantala kohtaa yliopiston Venäjän maantieteen asiantuntijat avajaisissa 27.2. klo 15. Kalevalanpäivänä 28.2. puhutaan Suomesta ja Venäjästä, karkauspäivänä 29.3. avautuu karnevalistinen Venäjä ja naistenpäivänä 8.3. naisten Venäjä. Päivät Venäjän presidentinvaalien ympärillä (pe 2.3., ma 5.3. ja ti 6.3.) on omistettu politiikalle ja vaaleille. Venäläinen kirjallisuus on vuorossa 1.3. ja kulttuuri 7.3. Päättäjäispäivänä 9.3. kerrotaan uuden Venäjän uusista ilmiöistä. Silloin kuulemme myös, miksi Pietari on rock!

Aamuisin ja iltaisin Pietarin kolme mestaria -valokuvanäyttely. Kurkista myös öisen Tiedekulman ikkunoista sisään ja katso upea Yöllinen Eremitaasi -valokuvanäyttely. KONTTI-galleriassa esittäytyy kahden viikon ajan Venäjän modernisaation valinnat -huippuyksikkö. Tiedekulmasta löydät myös Ihana Kahvilan ja Rosebudin kirjakaupan!

KATSO KOKO OHJELMA www.helsinki.fi/tiedekulma

Suora linkki Uusi Venäjä-viikoille: http://blogs.helsinki.fi/wdc-2012/2012/02/uusi-venaja-ohjelma/

Ohjelman löydät myös Aleksanteri-instituutin kotisivulta: http://www.helsinki.fi/aleksanteri/

Tiedekulman Uusi Venäjä -ohjelman järjestävät Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti ja Humanistisen tiedekunnan nykykielten laitos (Venäjän kieli ja kirjallisuus).

Tämä teksti on muokattu Aleksanteri-instituutin materiaalista.

Godotuksen vapaudessa

2012-02-24T14:20:00.001+02:00

Tutkija, kriitikko Virpi Alanen kirjoittaa:

Kun Samuel Beckettin tunnetuin näytelmä Godota odottaessa (En attendant Godot, 1948-1949) tuli syksyllä 2011 Arto af Hällströmin ohjaamana ja uudelleen suomentamana versiona Kansallisteatteriin, kaupungissa tuntui pieni absurdi kohahdus - kuin siipien suhinaa. Lehtien kahinaa. Hiekan rahinaa. Oli taas mitä odottaa.

Pääosien esittäjät Esko Salminen (Vladimir), Eero Aho (Estragon), Hannu-Pekka Björkman (Pozzo) ja Janne Reinikainen (Lucky) poseerasivat ympäri kaupunkia levitetyissä mainosjulisteissa vakavina kuin sodan juuri kokeneet. Heti heidän knallihattujensa jälkeen huomio kiinnittyi uudelleen näytelmän käännettyyn nimeen, jossa suomen kielen merkityskerrostuma synnyttää uudissanan ’godottaa’. Sanan, joka tuntuu jo silkalla äänneasullaan viestivän toiminnan nyrjähtäneisyydestä ja outoudesta.

Näytelmän ihmiskuva on samanaikaisesti ankara ja lämmin. Siitä huokuu ajattoman eksistenssikriisin lumovoimainen mukaansatuudittelevuus. Näytelmää on esitetty jo kuusi vuosikymmentä, ja edelleen se kiehtoo ja antaa virikkeitä lukuisille tulkinnoille. Teosta on tulkittu muun muassa poliittisten metaforien, sotahistorian, uskonnollisen symboliikan tai eksistentialististen filosofioiden kautta, freudilaisittain, queer-teorian kautta ja lukuisin muin tavoin. Godot’n odottamisen epävarmuuteen on vuosikymmenten saatossa tullut nostalginen hehku: ikään kuin perimmäisen inhimillisen surkeuden taustalla kytevä tiedostamisen kipinä, elämä maailmassa, jossa lopullisen varmaa on vain epävarmuus - Vladimir ja Estragonhan eivät näytelmässä kykene edes kuolemaan, vaan heidän ainaisen odotuksen tilansa antaa kuolemankin odottaa.

Moinen epävarmuuden tila ei tietenkään olisi mahdollinen ilman modernin yhteiskunnan myötä tullutta vapautta. Vladimir ja Estragon (Didi ja Gogo) ovat, riippuen siitä miten heidän tilannettaan tulkitsee, joko vankeina tai vapautuneina epävarmuuden ja odotuksen tilassaan. Toisaalta heillä ei ole mitään minkä avulla päästä pois - tila siis vaikuttaa kovin lopulliselta - mutta toisaalta heitä on tulkittu myös auktoriteeteista, uskonnosta yms. vapautuneen ihmisen kuvauksena. Joka tapauksessa, perusasetelma on hyvin älyllinen, ja ryysyisten maankiertäjähahmojen akateemissävyinen puheenparsi on askarruttanut tulkitsijoita läpi vuosikymmenten. Toistelluin anekdootti on kriitikko Vivian Mercierin Beckettille heittämä huomio siitä, että Didi ja Gogo puhuvat aivan kuin olisivat filosofian tohtoreita. ”Mistä tiedät, etteivät he ole?” vastasi Beckett.

”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”

Godota odottaessa sisältää vaudevilleperinteestä ammentavia ja fyysiseen, klovneriaa lähenevään vitsinkerrontakulttuuriin taipuvia kohtia, jotka näyttämöllä kuitenkin saavat oman absurdin ominaissävynsä. Huomio kiinnitetään usein Vladimirin ja Estragonin surkuhupaisaan kadunmiehen olemukseen, heidän kuluneisiin kenkiinsä ja hattuihinsa, nukkavieruihin vaatteisiinsa. Hattuja vaihdetaan henkilöltä toiselle monimutkaisten näyttämöohjeistusten kera, taskuista kaivellaan porkkanoita ja nauriita, kenkä ei lähde jalasta, housut putoavat. Dialogissa musta huumori läpäisee vakavimmat tilanteet, kuten hirttäytymisen suunnittelun yhteydessä heitetty viaton kysymys: ”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”.

”Surkimus! Syöpäläinen! Keskonen! Sittiäinen! Jyrsijä! Kuraattori! Krumeluuri! Krriitikko!”, kuuluu näytelmän tunnettu haukkumasanaketju nykyasussaan suomeksi. Beckett on humoristisissa kohdissaan ilkikurisen vakava: henkilöhahmoilla on sekä ilonpilke että kuolemanvarjo silmänurkassaan. Uuden suomennoksen kieli on arkisen puhekielen piirteitä noudattelevaa nykysuomea, sanavalinnat on tehty mahdollisten käännösvaihtoehtojen joukosta paikoin hyvinkin värikkäitä ilmaisumahdollisuuksia suosien. Af Hällström on luopunut muun muassa kankeista me-muotoisista lauseista ja korvannut ne puhekielen tyylin mukaisilla passiiveilla.

”No niin, lähdetäänkö? Lähdetään. Eivät liikahdakaan.”

Beckettin näytelmien lumovoima tulee epäilemättä säilymään, vaikka ajat muuttuvat. Godota odottaessa on yksinkertaisen muotonsa vuoksi helposti lähestyttävä ja koskettava, vaikka lukija/yleisö ei tietäisi entuudestaan mitään näytelmän historiasta. Yksinkertaisuus sisältää moneuden, lukuisat tulkinnat, aikaan kuin aikaan sopimisen. Vladimir ja Estragon ovat filosofiselta kannalta loputtoman kestäviä hahmoja.

Beckett on onnistunut mestarillisesti vangitsemaan hahmoihinsa ne inhimilliset ominaisuudet, jotka tavalla tai toisella toistuvat yhtä absurdeina läpi ihmiskunnan historian ja nykyisyyden. Markkinavetoisen maailman sorvaamaa eriarvoistumiskehitystä pohtiessa mieleen tulee väistämättä Pozzon ja Luckyn surkea suhde, epäreiluuden ja jopa julmuuden läpäisemä riippuvuus toinen toisistaan. Entäpä Godot sitten, tuo uskonnollisia tulkintoja usein herättänyt poissaoleva hahmo - hänet voi tulkita vaikkapa sen mukaan mihin mikin aikakausi uskoo, olipa se sitten talouskasvu tai muu jumalankaltaisena pidetty asia. Jos ajatukset uskonnollisesta vapahtajahahmosta tai yhteiskunnallisesta vapauttajahahmosta jätetään Godot-tulkinnasta hetkeksi sivuun, Godot’n voisi tulkita pelkän vapauden käsitteen kautta: ihmiset ikiajoiksi jähmettyneinä omaan vapauden odotukseensa.

Kansallisteatterissa vielä huhtikuuhun asti.
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/godota-odottaessa/

Rousseaun juhlavuosi

2012-02-23T09:55:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Koskapa tänä vuonna tulee 28.6. kuluneeksi 300 vuotta filosofikirjailija Jean-Jacques Rousseaun syntymästä, suosittelen, että luette Rousseaun kirjoja. Yhteiskuntasopimuksesta on oikein selkeä esitys Rousseaun yhteiskunnan järjestymisen ideaalista, Émile sen sijaan kertoo kasvatuksesta ja luonnon ja kulttuurin vaikutuksesta ihmiseen, ja Tunnustuksia on Rousseaun omaelämäkerta.

Rousseau sijoittuu tyyliltään valistuksen ja romantiikan välimaastoon. Hän piti tunteita erittäin merkittävänä osana filosofiaansa, vastusti eriarvoisuutta ja kannatti luonnollisia vaistoja. Hän uskoi, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä, mutta kulttuuri ja yhteiskunta on pilannut heidän luonnolliset vaistonsa. Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (1755) sekä Yhteiskuntasopimuksesta (1762)kuluivat Ranskan suuren vallankumouksen kannattajien käsissä 1700-luvun lopussa.

Voltaire ja Rousseau tunsivat toisiaan kohtaan kunnioitusta, mutta he riitautuivat 1750-luvulla, ilmeisesti silkasta kateudesta toistensa menestystä kohtaan. Suuretkin ajattelijat voivat olla pikkumaisia.Mutta heidän filosofiassaan oli selviä eroja, sillä Voltaire ei ollut romantikko vaan valistusfilosofina uskoi järjen voimaan.
http://agora.qc.ca/Documents/Rousseau--Voltaire_et_Rousseau_par_Elme-Marie_Caro

Täältä voi ladata Rousseaun kirjoja ilmaiseksi ranskaksi e-kirjoina:
http://www.livrespourtous.com/e-books/list/onecat/Livres-electroniques+Auteurs+R-a-Z+Rousseau,-Jean-Jacques/0/all_items.html

Rousseaun juhlavuodelle omistettuja verkkosivuja:
http://www.ville-ge.ch/culture/rousseau/
Facebookissa: 2012 Rousseau pour tous
http://rousseau300.ch/
http://www.rhonealpes.fr/622-rousseau-2012.htm

Kuvalähde: http://www.lucidcafe.com/library/96jun/rousseau.html

Suomenruotsalaista kirjallisuuskeskustelua

2012-02-13T11:08:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Nyt kannattaa seurata Schildts & Söderströmin sivuilla käytävää blogikeskustelua kirjailijan palkkioista ja kustantamon voitoista ja siitä, minkälaisen kirjallisuuden kustantaminen kannattaa. Tässä kirjailija Monika Fagerholmin kommentti, jonka oikein ymmärtämiseksi kannattaa lukea keskustelua laajemmin:

08.02.2012 13:44 Monika Fagerholm
Sluta behandla oss författare som om vi var idioter. Det är inte upp till förlagets ledning eller någon annan att ekonomiplanera för oss - hur vi försörjer oss eller inte försörjer oss angår inte förlaget eftersom vi som sagt inte är anställda hos förlaget och därmed också har vår frihet att välja var vi ger ut våra böcker (i teorin :-) )DET saken gällde var en ödmjuk undran om hur det är möjligt att det led som håller igång hela den här showen ("bokproduktionen") ska få ett par hundra euro för ofta flera års jobb medan alla andra led har ersättningar för sitt arbete som normala människor (förlaget som ska "dela förlusterna" är ingen fysisk person så förhållandet är inte jämlikt - själva har ni månadslöner)? Och därtill är det nog meningen "vi" ska förstå att utdelningar på aktieinnehav ska bli möjliga (och givetvis,också de i helt andra storleksklasser)samt att styrelsemedlemmarna ska ha sina skäliga arvoden etc. Resonemanget att vi ska ha leva av bidrag för att ägarna ska få ut vinster är ju också marknadsekonomiskt åt helvete (om det börjar gå bra för förlaget så höjs ju inte royaltysatserna t.ex.) - vid sidan av då det principiella att högre leden i den här showen ska få l e k a marknadsekonomi kosta vad det kosta ville medan vi som inte tjänar nu eller förväntas tjäna i framtiden ska stå för idealismen. För vi alla vet ju att utgivningen av skönlitteratur i svenskfinland aldrig varit lönsamt. Det är den här principiella diskussionen om hur vi ska ha det som borde föras - läs t.ex. Miki Ekman i Nya Argus - men också så att vi som sitter här ganz unten ska ha en say.

http://www.sets.fi/BlogPost.php?id=883

15 000 kävijää Café Voltairessa!

2012-02-11T09:25:00.002+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Hienoa, että kirjallisuuskeskustelu kiinnostaa teitä blogimme lukijoita! Toukokuussa 2011 perustettu blogimme on tilastoinut jo 15 000 käyntiä sivuillamme. Kakkukahvin paikka.

Café Voltairessa valmistaudutaan jo "Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta" -osan julkaisuun. Kevään aikana tulossa lisää kansainvälisestä nykykirjallisuudesta, kirjallisen kentän muutoksista ja elämästä kirjallisuuden lukijana.

Tervetuloa kahville ja keskustelemaan!

"En ole kanssasi samaa mieltä, mutta puolustan kuolemaan saakka oikeuttasi sanoa mielipiteesi." - Voltaire

Avain lopettaa yleisen kirjallisuuden kustantamisen

2012-02-10T15:59:00.000+02:00

BTJ Finlandin tiedote 8.2.12
BTJ Finland laajentaa kirjastoille suunnatun ammattikirjallisuuden valikoimaansa

Kirjastoalan toimija BTJ Finland tulee keskittymään yhä voimakkaammin uusien palvelujen kehittämiseen kirjastoille. BTJ:hin kuuluva Avain-kustantamo laajentaa kirjastoille suunnattujen ammatti-, tieto- ja äänikirjojen valikoimaansa. BTJ lopettaa yleisen kirjallisuuden kustantamisen syksyllä 2012 keskittyäkseen vahvemmin ydinosaamiseensa eli kirjastoille suunnattuihin palveluihin.

Keväällä 2012 Avain-kustantamolta ilmestyy yhteensä 20 nimikkeen valikoima. Kevään ensimmäinen kaunokirjallinen julkaisu on unkarilaisen nykykirjallisuuden kärkeen kuuluvan György Spirón ensimmäinen suomennettu romaani Kevätnäyttely. Kevään kotimaisena kaunokirjana julkaistaan Seija Vilénin toinen romaani Pohjan akka. Vahvaan tietokirjallisuusvalikoimaan kuuluu mm. Hanna Nikkasen ja Lilly Korpiolan ajankohtainen populaari tietokirja Arabikevät. Avain julkaisee myös ainoana suomalaisena kustantamona yksinomaan kirjastoille suunnattua ammattikirjavalikoimaa.

BTJ Finland Oy on osa ruotsalaista BTJ Group -konsernia. BTJ:n liiketoimintaan kuuluvat kirjastoaineistonvälitys, luettelointi- ja tietokantapalvelut, Avain-kustantamo sekä BTJ Pron kalusteet sekä tarvikkeet. Lisäksi BTJ välittää koulukirjoja peruskouluille. Kirjastojen monipuoliseen palvelemiseen keskittyvän yrityksen vahvuuksia ovat kirjastomaailman ja kirjastoasiakkaiden pitkäaikainen tuntemus.

---

Lisäksi Avaimen Facebook-sivuilla selvennetään:

Avain siis lopettaa yleisen kirjallisuuden, joka tarkoittaa kaunokirjallisuutta sekä yleisiä tietokirjoja, kustantamisen syksyllä 2012. Jatkamme kuitenkin kirjastoille suunnatun ammattikirjallisuuden julkaisemista. Tämä pitää sisällään laajemminkin kirjallisuutta käsitteleviä teoksia (kuten esimerkiksi Aloittamisen taito ja Länsimaisen kirjallisuuden historia) ja kirjoittamisoppaita (kuten Kirjoita runo! ja Sata sivua), joita markkinoidaan kirjastojen lisäksi myös kirjakaupoille ja muille jälleenmyyjille. Kustannamme ainoana tahona Suomessa yksinomaan kirjastoille suunnattua monipuolista kirjallisuutta, mistä olemme ylpeitä! Avain on osa BTJ:tä, joka on kirjastotuotteisiin ja -palveluihin keskittyvä yritys.

Esimerkkejä kirjastoille suunnatusta ammattikirjallisuudestamme löytyy nettisivuilta: http://www.avain.net/julkaisut/kirjastoammatillinen-kirjallisuus.html

Anna-Riikka Carlson WSOY:n kustannuspäälliköksi

2012-02-08T12:08:00.002+02:00

WSOY:n tiedote:

08.02.2012
FM Anna-Riikka Carlson on nimitetty WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäälliköksi 1.5.2012 alkaen.

Carlson on toiminut perustamansa Avain-kustantamon vetäjänä vuodesta 2003.

FM Lari Mäkelä on aloittanut WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden toimituspäällikkönä vuoden 2012 alusta. Hän on työskennellyt WSOY:ssä kustannustoimittajana vuodesta 2007 alkaen.

- WSOY jatkaa työtään kotimaisen kaunokirjallisuuden keskeisenä kustantajana entisestään vahvistunein voimin. Anna-Riikka Carlson tuo kokemuksensa ja raikkaat näkemyksensä työyhteisöön, jossa on suuri innostus ja vahva osaaminen. Wsoy:n kirjailijakunta ja uudet kyvyt ovat osaavien ammattilaisten hyvässä hoidossa, kustantaja Leena Majander sanoo.

Charles Dickensin syntymästä 200 vuotta

2012-02-07T10:18:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Onneksi olkoon englantilaisen realistisen romaanin mestari Charles Dickens!Raymond Williams kirjoitti kirjassaan "The English Novel from Dickens to Lawrens" näin:
"He is able to dramatise those social institutions and consequences which are not accessible to ordinary physical observation. He takes them and presents them as if they were persons or natural phenomena." Dickens tunnetaankin juuri yhteiskunnallisena kirjailija, jonka kirjat viihdyttävät, mutta puhuvat samalla merkityksellisistä sosiaalisista ongelmista. Hänet muistetaan myös Lontoon kuvaajana - uuden, räjähdysmäisesti kasvaneen suurkaupungin ilmiöiden pohtijana.

The Guardian julkaisi tänään Dickensin elämäkerran kirjoittajan Claire Tomalinin kirjeen Dickensille. Tässä ote siitä, mitä Dickens Tomalinin mukaan ajattelisi nykyajasta:

"In London, you would notice at once that the great black bulging dome of St Paul's, as you described it, is no longer black. The fog, the mud and the filthiest slums have gone. The absence of workhouses and the small number of street children would please you, and the lack of blatant prostitution in the Haymarket.

But you would see the same gulf between the rich, at ease enjoying their money and power, and the poor, relying on out-of-date food thrown out by supermarkets and food parcels from charities, and fearing for their jobs. And since you were obsessively interested in prisons all your life, you might be daunted by the huge increase in our prisons and number of prisoners."
http://www.guardian.co.uk/books/2012/feb/07/letter-charles-dickens-200th-birthday

New York Times kirjoittaa Dickensin vauhdikkaasta persoonasta:
"It’s a wonder Dickens didn’t explode and perish long before his death in 1870, at age 58. Quite apart from the act of composing his novels, he was a whirlwind, living a life that is nearly unmatched in its vigor. He had one entire career as a magazine editor, another as an actor and manager of theatrical productions, still another as a philanthropist and social reformer. The record of his private engagements alone — dinners, outings, peregrinations with his entourage of family and friends — is exhausting to read. The novels stand out against the backdrop of hundreds of other compositions, all of them written against tight deadlines."
http://www.nytimes.com/2012/01/15/opinion/sunday/the-whirling-sound-of-planet-dickens.html?_r=2

Ja täällä Dickensiä esitellään laajemmin: http://dickens.fi/dickens.html

Tässä vain pari netistä löytämääni Dickens-sivua. Nyt jos koskaan kannattaa tutustua Dickensiin ensimmäistä kertaa tai uudestaan! Lopuksi vielä puheenvuoro sankarille itselleen, joka rakasti yöllisiä kävelyretkiä Lontoon kaduilla:

"Although I am an old man, night is generally my time for walking. In the summer I often leave home early in the morning, and roam about the fields and lanes all day, or even escape for days or weeks together; but, saving in the country, I seldom go out until after dark, though, Heaven be thanked, I love its light and feel the cheerfulness it sheds upon the earth as much as any creature living."
Näin alkaa romaani The Old Curiosity Shop.

Kokoelma vanhinta suomalaista scifiä

2012-02-02T17:49:00.000+02:00

Tietokirjailija Juri Nummelin kirjoittaa:

Aivopeili. Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta. Toim. Jari Koponen ja Vesa Sisättö. 350 s. Avain 2011.

Tieteiskirjallisuuden perinnön ohuutta Suomessa on aina valiteltu kovaan ääneen. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin olematon kuin on annettu ymmärtää, vaan suomalaisen kirjallisuuden historia on itse asiassa täynnä tieteiskirjallisuutta, sitä vain ei ole useinkaan otettu huomioon historiankirjoituksessa, vaan kaikki mahdolliset esiintymät on sysätty syrjään tai ne on unohdettu, joko tieten tai tietämättä.

Jari Koposen ja Vesa Sisätön kokoama Aivopeili korjaa puutetta kiitettävästi. Koponen on käynyt läpi autonomian ajan sanoma- ja lukemistolehtiä ja kirjannut ylös kaikki vähänkin science fictioniin viittaavat tarinat. Viime syksynä ilmestyneeseen Aivopeiliin on valittu näistä kiinnostavimpia. Suomalaisen science fiction varhaisvaiheita ryydittävät Sisätön ja Koposen hyvät esipuheet, joista varsinkin Koposen teksti on erityisen kiinnostava, sekä seitsemän ulkomaisilta kirjailijoilta valittua tarinaa, joiden kaikkien käännökset ilmestyivät jo aikanaan suomalaisissa lehdissä. Aivopeilistä syntyy erinomainen kuva siitä, miten tieteiskirjallisuus Suomeen tuli ja ketkä sitä kirjoittivat.

Sisätön esipuhe on lähinnä teoreettinen avaus siihen, miten suomalaista tieteiskirjallisuutta tulisi lähestyä. Koposen esipuheen perusteella suomalaisen science fictionin varhaisvuosien kiinnostavimmat tarinat ovat selkeästi romaaneja, varsinkin Gabriel Sandenin englanninkielisellä nimellä varustettu Money. En amerikansk roman (1916), joka vaikuttaa siltä, että se pitäisi aivan ehdottomasti saada suomeksi. Samoin Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) pitäisi julkaista uudestaan hyvällä esipuheella ja muutamalla aikalaisarvostelulla varustettuna. Hauskasti Koponen tyrmää presidentti Kekkosen varhaisen tarinan "Matka Marsiin", joka ilmestyi Perjantaissa vuonna 1916: "kyhäelmä ei juuri mainintaa ansaitsisi". Tarina löytyy sekä kirjasta Nuori Urho (1999) että kokoelmasta Minä olin diktaattori (2009).

Aivopeilin kiinnostavin novelli on varhaisin, turkulaisen yliopistomiehen Gabriel Israel Hartmanin novelli "Uni", joka ilmestyi jo 1803 (eli ei varsinaisesti ole autonomian ajan teksti). Tarina ilmestyi Åbo Tidningissä ja on kiinnostava maailmanlaajuisestikin, koska siinä - ainakin Jari Koposen mukaan - esiintyy ensimmäistä kertaa ajatus mikrokosmoksesta: Hartmanin nimetön kertoja kuvailee vuonna 1899 tapahtuvaa mikroskooppiesitystä, jossa paljastuu, että maailmat sisältävät aina pienempiä maailmoja ja tämä jatkuu ad infinitum! Yleensä ensimmäisenä mikrokosmos-tarinana on pidetty englantilaisen Fitz-James O'Brienin kertomusta "The Diamond Lens" vuodelta 1858. Hartman on kirjoittanut "Uni"-tarinansa viehättävän täsmällisellä empire-tyylillä. Tarina sietäisi kääntää ja julkaista myös muilla maailman kielillä.

Zachris Topelius tunsi aikansa genrekirjallisuutta ja hän kokeili myös kauhunovelleja, kuten tyylikkäissä tarinoissa "Toholammi" ja "Ikuinen ylioppilas". Aivopeili paljastaa, että Topelius harrasti myös tieteisfiktiota, joskin toisiinsa liittyvät tarinat "Maailmankuivuus" ja "Maa nimeltä Victorianmaa" (kummatkin 1844) ovat enemmänkin runollista yhteiskunnallista utopiaa kuin varsinaista science fictionia. Topeliuksen vahvassa kuvitelmassa maailma tuhoutuu kuivuuteensa - ajankohtainen teema edelleenkin -, mutta uudenlainen utooppinen yhteiskunta muodostuu jonnekin Afrikan seuduille. Samantyyppinen tarina on H. C. Andersenin "Vuosituhansien kuluttua", joka on Aivopeilin ulkomaisten tarinoiden osastossa - köydenvedossa Topelius kuitenkin päihittää tunnetumman satusedän!

Monet Aivopeilin suomalaisista tarinoista kertovat sukupuoliroolien kääntämisestä päälaelleen, jotkut lähes pakkomielteenomaisesti. Koposen esipuheesta käy ilmi, että aihe askarrutti kotimaisia kirjailijoita enemmänkin, eikä esimerkiksi kirjaan päätyneessä Evald Ferdinand Jahnssonin tarinassa "Muistelmia matkaltani Ruskealan pappilaan uuden vuoden aikoina vuonna 1983" anneta mairittelevaa kuvaa naisten tulevasta vallasta. Ei tarinassa kyllä kauhean mairitteleva kuva synny kirjoittajastakaan!

Paremmin pärjäävät asiaan satiirisesti suhtautuneet naiset, Fredrika Runeberg tarinallaan "Nurinkurinen maailma" (1857) sekä oululaissyntyinen Alba Ödegård, jonka tarina "Zulumaassa seitsemänsadankahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua" on tosin aika pitkäpiimäinen jaarittelu. Ideoiden tasolla se on kylläkin herkullinen ja todistaa suomalaisessa kirjallisuudessa melko harvinaista kevyttä piikittelyä.

Monet tarinoista eivät ole kovin novellimaisia, vaan enemmänkin kuvailua siitä, millaista tulevaisuudessa on. Yhteiskunnallisesti kiinnostava on Kyösti Teräksen "Uudenvuodenpäivänä 1995" (1895), jossa kirjoittaja maalailee kiinnostavia näkyjä tulevaisuuden Tampereesta. Samantyyppinen, joskin yhteiskunnallisesti kitkerämpi on työväenliikkeessä mukana olleen Kaapro Jääskeläisen "Heräämiseni eli Jääskeläisen ylösnousemus" (1895). Siinä kuvataan ristiriitaisia tunteita herättävästi tulevaisuuden maailmaa, jossa kiinalaiset ovat ottaneet vallan länsimaissa. Novelli jää kutkuttavasti kesken.

Yllättävän novellimainen ja joukossa hyvin erilainen on toimittaja Axel Fogelholmin lyhyt humoreski "Kuinka ensi vuosisadalla voi polttaa nenänsä" (1883), joka sivuaa jopa ihmissyöntiä. Vielä hurjempaan menoon yltää nimimerkki TRT:n kirjoittama "Ratkaisu" (1917), jossa Suomi räjäytetään irti mantereesta, tarkoituksena ratkaista Itämerellä raivoava sota rannikkovaltioiden kesken. TRT:n todellista henkilöllisyyttä ei tiedetä.

Ulkomaiset tarinat ovat monimuotoisempia, mikä tietysti kertoo perinteen vahvuudesta. Parhaiten aikaa on kestänyt saksalaisen Carl Grunertin "Vakooja" (1908), vauhdikas ja kovaotteinenkin kuvaus marsilaisten salaperäisestä hivuttautumisesta Maan päälle. Tarinan suomennos ilmestyi Kyläkirjaston Kuvalehdessä B7/1914. Toisen saksalaisen, paljon tunnetumman Kurd Lasswitzin "Aivopeili" (1900, julkaistu Vipunen-lehdessä 29/1912) on raskassoutuisempi, vaikka Lasswitz onkin tavoitellut kepeätä tyyliä. Vikaa voi olla suomennoksessakin.

Ranskalaisen Albert Robidan "Venäjän tulevaisuus romaanikirjailijan esittämänä" on kiinnostava katkelma, joka julkaistiin lyhyen suojasään aikana vuonna 1906: siinä venäläiset anarkistit käyttävät niin rajuja paukkuja, että maankuoreen repeää suunnaton reikä ja Venäjä on lähellä tuhoutumistaan.

Jack Londonin "Goliat", jota ei Koposen ja Sisätön mukaan ole julkaistu missään muualla suomeksi, on reipashenkinen terrorismia suosiva tarina, jossa parempaa tulevaisuutta haikaileva kapteeni Nemo -hahmo uhkailee maailman eri valtoja niin vahvasti omilla pelottavilla tuhoaseillaan, että nämä tottelevat ja maailmasta todella tulee parempi paikka! London hiukan tuntuu perääntyvän omista haaveistaan kirjoittamalla lopuksi, että tarina on 2250-luvulla kirjoitettu kouluaine - mutta kertoo silti todella tapahtuneesta!

Kirjan päättävät kaksi hyvin erilaista tekstiä, Anton Tshehovin "Tulevaisuuden avioliitto" (1885, julkaistu Perjantai-lehdessä 19/1917), joka on tshehovilainen mutta vähän vaatimaton bagatelli, ja ruotsalaisen naisasianaisen vahvasti satiirinen tulevaisuudenkuvaus "Nainen vuonna 2009", jota lukiessa ensiksi pudistelee päätään epäuskoisena, mutta sitten Key vetää maton lukijan alta. Tarinan alkuperäinen nimi ja ilmestymisvuosi eivät ole tiedossa, joten itse pitäisi periaatteessa epäilyksenalaisena, onko se Keyn kirjoittama. Se ilmestyi Viikko-lehdessä 41/1916.

Tarinoiden lisäksi kirjassa on myös suomalaisen science fictionin bibliografia, joka on varmasti perinpohjainen. Jää mietityttämään, minkälainen on Juhani Ahon "Suurin totuus" (Päivälehti 95/1895), mutta se on helppo tarkistaa, koska tarina on osa Ahon Lastuja.

Aivopeili on hienosti koottu paketti, joka synnyttää halun saada lisää, vaikka kaikki tarinat eivät enää oikein kestäkään lukemista - esimerkiksi Ödegårdin ja Jahnssonin tarinat jäivät minulta kesken. Valituksen aiheita on kuitenkin joitain. Ensinnäkään en ymmärrä, miksi kannessa on Könnin kuokkamiehen kuva, kun yksikään tarinoista ei viittaa hahmoon millään tavalla.

Toiseksi harmittaa, että esipuheissa mainitaan kiinnostavan kuuloisia tekstejä, joita ei kirjassa kuitenkaan ole. Tällaisia ovat ainakin Ilmari Kiannon "Lentokoneella Suomussalmelta Amerikkaan" (1913), jota Jari Koponen kutsuu jopa Alfred Jarry -henkiseksi absurdismiksi (!) ja Vihtori Peltosen eli Johannes Linnankosken "Yhdeksännentoista vuosisadan illansuussa" (1898). Viktor Petterssonin "Kolmenkymmenen vuoden jälkeen" (1886) ilmestyi 1986 kokoelmassa Jäinen vaeltaja, mutta kyllä tähänkin sen olisi voinut ottaa - tai sitten uutena käännöksenä jonkin toisen Pettersonin tarinan, kun niitä esipuheessa kuitenkin kehutaan!

Kolmanneksi hiukan harmittaa, että Koposen kokoama bibliografia ristikkäisviittauksineen on hankalasti hahmotettava ja käytettävä.

Runoilija Wislawa Szymborska on kuollut

2012-02-02T10:16:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Hieno puolalainen runoilija ja kääntäjä Wislawa Szymborska kuoli eilen 88-vuotiaana. Hän sairasti keuhkosyöpää. Vuonna 1996 hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Vaikka runoilijan tuotantoa on suomennettu hienosti, en internetistä löytänyt kokonaista runoa suomeksi. Täällä InfoPolandin sivuilla voi käydä lukemassa englanninkielisiä käännöksiä Szymborskan runoista.

http://info-poland.buffalo.edu/web/arts_culture/literature/poetry/szymborska/poems/link.shtml

Alla oleva AGNIonlinen linkki vie runoon, joka kertoo suhteesta sieluumme.
A Few Words on the Soul alkaa näin:

We have a soul at times.
No one’s got it non-stop,
for keeps.

Day after day,
year after year
may pass without it.

https://www.bu.edu/agni/poetry/print/2002/56-szymborska.html

Saksalaisesta nykykirjallisuudesta radiossa

2012-02-01T13:20:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Hanna Meretoja ja Stefan Moster keskustelivat todella kiinnostavasti saksalaisesta nykykirjallisuudesta Ylen Radio 1:n Kirjakerhossa viime marraskuussa. Nyt ohjelma on uusinnan vuoksi jälleen kuunneltavissa Ylen Areenalla.

Luvassa on todella taitavaa teosanalyysiä ja osuvaa taustoitusta kirjalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.Jenny Erpenbeckin romaanista Kodin ikävä ja Martin Walserin romaanista Muuan rakastava mies syntyy monipuolinen kuva. Kääntäjät saavat paljon kiitosta taidoistaan. Keskustelussa nousee esille myös se, että saksalaisesta kirjallisuudesta kirjoitetaan ja julkaistaan vain vähän kritiikkejä, eikä se saa tilaa mediassa. Tällainen keskustelu on parasta antia, mitä puheradio voi antaa: keskustelijoilla on aikaa sanoa, mitä he haluavat, mutta keskustelu pysyy kuitenkin hienosti asiassa.

Ota kuppi kuumaa ja istahda leppoisasti radion ääreen 53 minuutin ajaksi. Et tule katumaan. Suosittelen lämpimästi!

http://areena.yle.fi/audio/1327678676423?ns_campaign=social-media&ns_mchannel=facebook&ns_source=like&ns_fee=0&cmpid=yes

Kirjakerho: Historian kuvat saksalaisessa nykykirjallisuudessa
Kirjakerhon toimittaa Pietari Kylmälä. Ohjelma on uusinta marraskuulta 2011.

YLE Radio 1
Kesto 00:53:12
Esitysaikaa 27 päivää jäljellä

Schildts & Söderströms yhteen

2012-02-01T11:27:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Täällä toisella puolen maailmaa tämä tuli minulle yllätyksenä: Schildts ja Söderströms yhdistyivät. Tieto tupsahti eteeni Facebookissa, minne kustantamo perusti heti uuden sivun. Hyvä niin. Sivuilla kerrotaan muun muassa näin:

Välkommen till Svenskfinlands nya förlag!
Vi har stolta anor – Söderströms förlag grundades redan 1891 då Werner Söderström förde över sin svenska utgivning till ett eget bolag, Schildts förlag grundades 1913 av Holger Schildt. Den 1 februari 2012 gick vi samman för att bygga en hållbar grund för den finlandssvenska förlagsverksamheten.

Nyt kun yhdistyminen on tapahtunut, se tuntuu varsin luontevalta. Kilpailun kiristyessä pienet yhdistävät voimansa. Toivotan erinomaista tulevaisuutta suomenruotsalaiselle kustantamolle, joka toivottavasti tuo meille lukijoille edelleen erinomaista suomenruotsalaista kirjallisuutta. Ovathan monet parhaista kirjailijoistamme ruotsinkielisiä.

Grattis på födelsedagen!

Tässä uudet verkkosivut: http://www.sets.fi/

Isänmaa ja isä omaelämäkerran ytimessä

2012-01-19T21:32:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzeen omaelämäkerrallinen trilogia “Scenes of Provincial Life” koostuu kolmesta kirjasta Boyhood, Youth ja Summertime. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009. Kesä ilmestyi suomeksi viime syksynä. Boyhoodista kirjoitin Café Voltairessa jo 30.11. ja nyt kirjoitan romaaneista Youth ja Summertime. Suomennoksia en ole lukenut.

Trilogia – tai pitäisikö sanoa kolme ensimmäistä osaa Coetzeen omaelämäkerrasta – oli erittäin koukuttavaa luettavaa. Ahmin ne kaikki syksyn aikana. Sarjan päätyttyä ollaan vasta 1970-luvulla, joten voihan olla, että Coetzee kirjoittaa lisää osia sarjaan. Kustantaja päätti kuitenkin julkaista kolme nyt ilmestynyttä osaa yhdessä niteessä, mikä saa ajattelemaan, että sarja on päättynyt.

Youth kertoo kaikkitietävän kertojan äänellä John Coetzeesta parikymppisenä matemaatikkona Lontoossa. Hän haluaa uskoa olevansa runoilija ja on vakuuttunut, että Lontoossa hänen taiteilijuutensa alkaa elää ja kukoistaa. Toisin käy. Hän tukahtuu yksinäisyyteen ja tympeään työhön IBM:llä. Hänen naissuhteensa ovat sattumanvaraisia sähellyksiä, jotka tuovat enemmän ongelmia kuin nautintoa. Coetzee on yksinäinen maahanmuuttaja, joka sulkeutuu itseensä ja omaan hiljaiseen maailmaansa.

Summertimessa hypätään hieman ajassa eteenpäin ja ohimennen vain mainitaan, että Coetzee on ollut jonkin aikaa Yhdysvalloissa ennen paluutaan Etelä-Afrikkaan. Hän asuu isänsä kanssa Kapkaupungin esikaupungissa ja tulee juuri ja juuri toimeen sivutoimisen opettajan palkkioillaan. Romaanin muoto on aiempia osia monimutkaisempi: Coetzee on kuollut ja hänen elämäkertaansa kirjoittaa nuori englantilaismies, joka haastattelee muutamia ihmisiä, jotka tunsivat Coetzeen. Haastateltavat eli eri kertojat suhtautuvat kaikki nuivasti tai alentuvasti kirjailijaan, jonka nuoruudessa he eivät olisi uskoneet hänen koskaan kirjoittavan mitään merkityksellistä.

Lopulta Boyhood on osista vaikuttavin. Coetzeelle lapsuus on aikaa, jolloin persoonallisuus muotoutuu. Tai näin sarjassa käy. Jo lapsena hänen elämänsä kipupiste – suhde Etelä-Afrikkaan ja erityisesti afrikaanerikulttuuriin – saa hänet ihailemaan englantilaisuutta. Nuorena hän tavoittelee unelmaansa kulttuurisesti rikkaasta, luovasta Englannista, mutta ei löydä sitä. Coetzee ymmärtää kolmannen osan aikana, että Etelä-Afrikka on hänessä, eikä hän voi sitä paeta, vaikka haluaisi. Emigranttikirjailija kuvaa liikuttavasti rakkauttaan kotimaahan, ja mahdottomuutta elää maan väkivaltaisen historian kanssa.

Isänmaan rinnalla Coetzee käy läpi suhdetta isäänsä ja tämän afrikaanerisukuun. Lapsuuskuvauksessa ihmetytti hänen isäänsä kohtaan tuntemansa avoin viha ja häpeä. Coetzee ei korjaa ajatuksiaan nykyajan perspektiivistä vaan tuo ne esiin sellaisina kuin hän tuona aikana tunsi ja ajatteli. Youth kuvaa nuoruuden leppymättömyyttä ja halua olla erossa vanhemmista. Summertimessa kaikki on toisin, sillä Coetzee katuu ”julmuuttaan”, kuten hän sitä kutsuu, ja haluaa auttaa isäänsä. Kolmekymppisenä hän tuntee isäänsä kohtaan sääliä. Hän haluaisi elää omaa elämäänsä, mutta kokee olevansa sidottu isäänsä.

”Scenes of Provincial Life” on hienosti kirjoitettu ja säälimätön omakuva miehestä, joka ei kohtaa ketään eikä ymmärrä ketään. Kirjallisuudesta on tuleva hänen tapansa kommunikoida, mutta hän ei ole löytänyt vielä ääntään romaanien tarinan päättyessä. Hänen rakkautensa on monimutkaista, eikä sitä rakkaudeksi heti tunnista. Mutta kirjasarjan luettuani ymmärrän paremmin niitä, jotka ovat muuttaneet pois Etelä-Afrikasta, eivätkä pysty asumaan täällä, vaikka rakastavat kotimaataan. Kirjasarja kuvaa Coetzeeta, mutta ihan yhtä paljon se kertoo Etelä-Afrikasta ja sen kipeästä historiasta. Sen lukeminen oli vaikuttava kokemus juuri nyt, kun olen muuttanut Kapkaupunkiin. Coetzeen muun tuotannon osaksi sarja solahtaa luontevasti, ovathan kommunikoinnin ongelmat ja ihmisten kohtaamisen vaikeus olennaisia teemoja hänen muissakin teoksissaan.

VENÄLÄISEN KIRJALLISUUDEN VUOSI 2012

2012-01-11T09:36:00.000+02:00

Tomi Huttunen kirjoittaa:

Kaunokirjallisuuden vuosi 2012 näyttää jo nyt komealta, sillä suomennettua venäläistä kirjallisuutta ilmestyy tänä vuonna poikkeuksellisen paljon. Täydellä syyllä voi puhua venäläisen nykykirjallisuuden buumista, jota saattelemaan ilmestyy keväällä Café Voltaire -sarjan neljäs osa: Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta.

Sergei Dovlatov: Meikäläiset. Pitkään kaivattu suomennos, Sergei Dovlatovin (1941–1990) suvun tarina vallankumousajan Vladivostokista 80-luvun New Yorkiin. Suom. Pauli Tapio. Idiootti, maaliskuu.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku. Dovlatovin anekdooteista koostuva novellikokoelma. Suom. Pauli Tapio. Idiootti, lokakuu.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio. Neliosaisen bestseller-kirjasarjan ensimmäinen osa, sekoitus vampyyritarinaa, fantasiaa ja kauhua. Suom. Arto Konttinen. Into, huhtikuu.

Andrei Volos: Animaattori. Fiktiivinen kuvaus vuonna 2002 tapahtuneesta Moskovan teatterikaappauksesta. Suom. Anton Nikkilä. Bazar, maaliskuu.

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä. Lolitan sisarteoksena pidetty klassikko. Gummerus, tammikuu.

Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo. Silberfeldt, syyskuu.

Dj Stalingrad: Eksodus. Omaelämäkerrallinen kuvaus 2000-luvun Venäjältä. Keskiössä moskovalainen hc-punkskene. Suom. Veli Itäläinen. Into, huhtikuu.

Mihail Šiškin: Sinun kirjeesi. Pariskunnan kirjeenvaihdosta kehittyy ajan ja todellisuuden ylittävä tarina. Suom. Vappu Orlov. WSOY, elokuu.

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Sisältää Anna Ahmatova -elämäkerturin pienoisromaanit Vajoaminen ja Sofia Petrovna. Suom. Kirsti Era. Into, huhtikuu.

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa. Lesken muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat moskovalaiskirjailijan proosassa. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, huhtikuu.

Erityisen ilahduttavaa on, että Sergei Dovlatovin proosaa saadaan vihdoin suomeksi. Leningradista Tallinnan kautta New Yorkiin emigroituneen Dovlatovin fiktiiviset anekdootit ovat viime vuosikymmenten hilpeintä venäläistä kerrontaa. Dovlatov oli nobelistirunoilija Joseph Brodskyn läheinen ystävä. Nykyprosaisteista myös Café Voltairen blogissa esiintynyt Andrei Astvatsaturov on Dovlatovin perillisiä. Molempia kirjailijoita julkaisee haminalainen Idiootti. Into-kustannus puolestaan laittaa markkinoille peräti kolme venäläistä teosta. Näistä Sergei Lukjanenkon fantasiaromaanisarja Yöpartio (Notšnoi dozor) on kansainvälinen bestseller, jonka elokuvaversiosta tuli vielä kirjaakin kovempi hitti. Into julkaisee tänä keväänä sarjan ensimmäisen osan. Bazar puolestaan julkaisee Andrei Volosin Animaattorin, joka käsittelee fiktion keinoin pysyvän ajankohtaista teemaa Venäjällä: romaani kuvaa tšetšeenitytön kasvua terroristiksi, historiallisena viitekehyksenä on kymmenen vuoden takainen Moskovan teatterikaappaus. WSOY julkaisee syksyn aluksi Mihail Šiškinin palkitun romaanin Sinun kirjeesi. Šiškin on paljon suitsutettu menestyskirjailija, jota pidetään vahvan venäläisen realistisen kerrontaperinteen uudistajana. Siltala puolestaan jatkaa Suomessakin menestyneen ja kansainvälisesti arvostetun Ljudmila Ulitskajan proosan julkaisemista, nyt vuorossa on Medeia ja hänen lapsensa.

Vuoden merkittävin uudelleenjulkaisu on Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo, joka palauttanee meillä keskustelun suomettuneisuuteen ja kipeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevään kirjallisuuteen. Sofi Oksasen mielestä Vankileirien saaristo on niitä teoksia, joiden pitää olla jatkuvasti lukijoiden saatavilla, muistutuksena historiallisista tosiasioista. Solženitsynin julkaisee Oksasen Silberfeldt. Tärkeä klassikkojulkaisu on myös Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä, joka jatkaa Gummeruksen Nabokov-kertauksia.

Tässäkään tuskin on kaikki venäläinen kirjallisuus, mitä uusi vuosi tuo tullessaan, joten venäläisen kirjallisuuden ystävän kelpaa vuonna 2012. Runoutta toki jää kaipaamaan. Pientä lohtua tuovat Anna Ahmatovasta elämäkertaa kirjoittaneen Lidia Tšukovskajan pienoisromaanit.

-
Tomi Huttunen on Kenen aika? -kirjan toimittaja yhdessä Tintti Klapurin kanssa.

Sähkökirjan myynti kasvoi Britanniassa huimasti joulun aikaan

2012-01-05T10:51:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Sähkökirja oli tänä vuonna monen "aineeton" joululahja. Tavarapaljouteen kyllästyneet ihmiset toivoivat joulupukilta esineiden sijaan mieluummin tiedostoja - tai paremminkin lukukokemuksia. Hachette-kustantamo ilmoitti myyneensä Iso-Britanniassa yksin joulupäivänä yli 100 000 sähkökirjaa ja samoin Harper Collins ilmoitti, että he möivät joulun aikaan yli 100 000 sähkökirjaa Britanniassa. Jouluksi haluttiin monenlaista luettavaa dekkareista tietokirjoihin.

http://www.thebookseller.com/news/hachette-reports-blockbuster-christmas-e-books.html

TOIVORIKASTA UUTTA VUOTTA 2012

2011-12-31T12:50:00.002+02:00

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen kirjoittaa:

Kustantaja Touko Siltala kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa (31.12.2011, C1) pelkäävänsä sitä, että kirjallisuuden merkitys vähenee. Haastattelija Suvi Ahola tiivistää Siltalan näkemyksen: ”Pelkona on Siltalan mukaan se, että kirjamyynnin vuonna 2005 alkanut alamäki ei taitu vaan pikemminkin jyrkkenee”.

Siltalan sanomisen kehys on kustannusmaailma, ja sieltä käsin ajatus kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä on perusteltu ja ymmärrettävä. Jos kirjamyynti taittuu, kustantamoiden rahahuolet jatkuvat.

Haluan kuitenkin Siltalan näkemyksen vastapainoksi esittää vuoden lopuksi oman ennustukseni kirjallisuuden merkityksestä tulevaisuudessa.

Kirjallisuuden merkitys ei vähene. Sitä ei horjuta mikään. Kulttuurihistoriallinen tosiasia on nimittäin, että kirjallisuus ei ole koskaan - eikä missään kulttuurissa - sidottu pelkkiin kirjoihin ja kansiin, painettuun tekstiin. Kirjallisuutta on myös suullinen kirjallisuus, painamaton kirjallisuus. Kirjallisuudella on aina ollut monenlaisia alustoja: ruukku, kivi, papyrus, pergamentti, digitaalinen alusta. Kirjallisuuden idea ei ole myöskään sidottu sanataiteeseen, vaan ihmisten haluun merkitä muistiin, opettaa, ohjata, luoda.

Nykytodellisuus osoittaa, että kirjan ei tarvitse olla painettu. Kirja voidaan hyvin tarjota elektronis-visuaalisesti (pdf, e-kirja) tai audio-muodossa (äänikirjat). Kuten Bill Cope ja Angus Phillips muistuttavat teoksessaan The Future of the Book in the Digital Age (2006): ”The book is not a Thing. It is a textual form, a way of communicating”. He myös muistuttavat, että uudet sähköiset formaatit kantavat monenlaisia kirjasta peräisin olevia käytänteitä ja muotoja. Niissä on myös sivut, otsikot ja sisällysluettelot, viittausjärjestelmät ja indeksit.

Toiseksi rohkeampi ennustus: Painetunkaan kirjallisuuden merkitys ei tule pitkällä tähtäimellä vähentymään. Notkahduksia tulee kyllä kirjamyynnissä ja monet lajit saattavat kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ensimmäiset pidemmät sähkökatkot (joita toivottavasti ei koskaan tule) muistuttavat kyllä jossain vaiheessa ihmisten mieliin painetun kirjallisuuden edut ja hyödyt. Paperin suhteellisen hyvän säilyvyyden. Painetun kirjan käyttökelpoisuuden tiedonsiirrossa – silloin kun ei olla sähkön selässä.

Omasta puolestani toivotan Café Voltaire -blogimme lukijoille toivorikasta uutta vuotta 2012!

Poissa silmistä, vaan ei mielestä

2011-12-29T08:20:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Meritta Koiviston toinen romaani Poissa (Avain 2011) herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Pidin Koiviston tavasta käyttää kieltä, mutta romaanin kokonaisuus ei innostanut. Romaani kertoo lapsista ja nuorista, joiden vanhemmat ovat tavalla tai toisella poissaolevia: kyvyttömiä huolehtimaan lapsistaan, kuolleita tai välinpitämättömiä. Katse osuu sekä yhteiskunnan vähäosaisiin että menestyjiin. Toisaalta aikuisina nämä nuoret kaipaavat toisiaan, poissaolevia ystäviään. Rakkaiden, luotettavien ihmisten puuttuminen ja sen tuoma trauma onkin romaanin keskeinen teema.

Prologin karmiva kuva pikkutytöstä suljettuna pimeään keskelle rottia saa odottamaan synkkää ja ahdistavaa tarinaa. Mikael, Hannu, Kitta, Marie ja Sakari asuvat samassa lastenkodissa, jossa aikuiset käyttävät sadistisia kasvatuskeinoja. Kesäleirillä he tapaavat Jaakobin, joka ei tule toimeen isäpuolensa kanssa. He pitävät yhteyttä aikuisuuteen asti, jolloin he eräänlaisena kostotoimena varastavat suuren summan rahaa. Rahat katoavat, ja vasta paljon myöhemmin selviää, mitä niille on tapahtunut. Rikoksen yhteydessä Kitan poikaystävä Ossi kuolee. Tämä on kirjan juoni, mutta älä huoli, sen kuuleminen etukäteen ei lainkaan haittaa lukukokemusta. Koko rikosjuoni tuntuu jotenkin sivuseikalta, sen tehtävä romaanissa on sitoa henkilöt yhteen loppuiäkseen – vaikka juuri se myös erottaa heidät.

Vaikka henkilöt on huolella rakennettu, romaanin kokonaisuuden kannalta olisi parempi, että niitä olisi vähemmän. Koiviston tarkoituksena on tuoda esiin, kuinka erilaisista taustoista tulevat lapset voivat päätyä lastenkotiin tai muuten vanhempiensa hylkäämiksi. Romaani kuvaa myös erilaisia keinoja selviytyä lapsuuden traumoista. Mutta romaanin rakenne tuntuu huojuvan, eikä mielenkiintoni riittänyt vielä muutaman sivuhenkilön (esim. Jaakobin isäpuolen ja hänen palkkaamansa etsivän) näkökulman kuulemiseen. Olisin toivonut keskittymistä Marien, Jaakobin, Hannun ja Kitan tarinoihin. He jäivät parhaiten mieleen. Erityisesti Marien suhde hoidossaan olevaan Rakel-vanhukseen oli hienosti kuvattu.

Kerronta tapahtuu koko romaanin ajan takaumien ja muistojen kautta. Tämä on lopulta hyvin raskas keino, kun kerronta sahaa menneen ja nykyajan välillä. Romaanin loppupuolella siirrytään vielä 20 vuotta ajassa eteenpäin ja jälleen väliin jäänyt aika käydään takaumina läpi. Kerrottuun syntyy etäisyyttä, eikä se välttämättä ole tarinalle hyväksi.

Pidin enemmän Koiviston esikoisromaanista Lontoolainen rakastaja (Otava 2006), jossa oli lämmintä huumoria ja pikkukaupungin ihmissuhdekuvioita. Esikoisessa kiinnitin jo huomiota Koiviston kielenkäyttöön ja henkilökuvaukseen. Hänen henkilönsä eivät välttämättä osaa analysoida itseään, mutta kirjailija näyttää heidän ajatuksensa ja perimmäiset tunteensa toiminnan kautta. Kerronnassa näkyy mielestäni, että Koivisto on ohjannut kolme elokuvaa. Hän osaa kertoa toiminnan kautta. Toisaalta Koiviston kieli on hetkittäin todella kaunista ja hiottua, kuten tässä Kitan aamulenkin kuvauksessa:

”Juostessaan kosteiden neulasten pehmittämällä polulla hän hymyili tummina kohoavien kuusien välissä vilistävälle auringolle, joka tuntui aivan siltä kuin se olisi halunnut tavoittaa hänet, mutta onnistui siinä vain hetkittäin.”

Seuraan siis Meritta Koiviston kirjoja jatkossakin, koska hänen kirjoissaan on herkkyyttä, aitoutta ja kielen sujuvuutta.

Hyvää tahtoa

2011-12-19T21:47:00.001+02:00

Anna-Riikka Carlson kirjoittaa:

Jos kirjoja myytäisiin kuten ennen, kirja-alalla ei kuohuisi. Viime vuosien myrskyt eivät johdu draaman kaipuusta vaan siitä, että kirjoja myydään vähemmän ja pienemmällä katteella kuin ennen. Tähän on monia syitä, joista on kirjoitettu paljon. En keskity tässä kirjoituksessa niihin vaan pohdin syitä mustavalkoiseen ajatteluun, joka jakaa kirja-alan ihmiset niihin, jotka saavat jatkuvasti liian pienen korvauksen työstään – kuten kirjailijat, kääntäjät, freelancerit – sekä niihin, joiden väitetään olevan ulkomaisten johtajien, kvartaaliajattelun ja viihteellistymisen vietävissä ja hyötyvän liikaa toisten työstä. Näitä ovat kustantajat, kirjakaupat ja logistiikkayritykset.

On totta, että taiteen tekijät, sisällön tuottajat, saavat useimmiten työstään kohtuuttoman pienen korvauksen, mutta sellaisen saa usein myös kustantaja ja kirjakauppa. Tästä johtuvat monet ongelmat työpaikoilla sekä organisaatiouudistukset ja uudelleenjärjestelyt. Tietenkin näitä järjestelyjä tehdään myös osin väärin perustein tilanteissa, joissa olisi kompromisseja jäljellä tai muita vaihtoehtoja kokeiltavana.

Ajattelen, että ihmiset, jotka kirjoittavat ja lukevat paljon, ovat halukkaita näkemään asioiden kaikki puolet ja eri sävyt ja välttämään lokeroita, stereotypioita ja yksinkertaisuuksia. Mutta silti kustantamot niputetaan usein yhdeksi ryhmäksi, joka maksaa kaikesta työstä liian vähän ja jota voi aina tästä muistuttaa. Palkkioista neuvotellaan, suosituksia seurataan mahdollisuuksien mukaan ja palkkiot maksetaan aina, vaikka kustantamo tekisi tappiota tai pienen kustantamon omistaja jättäisi omat palkkansa maksamatta. Ajatus siitä, että joku vetää välistä, on outo, kun tiedetään, miten pitkiä päiviä kustantamoissa tehdään ja miten kiire on. Ehkä pelko siitä, että joku vetää välistä, on juurrutettu meihin, tai sitten pelko on tullut todeksi ulkomaisten omistajien ja pörssiin menemisen myötä. Tällöinkin olisi hyvä tutkia tulosta ja taseita ja kustantamon käytäntöjä, ennen kuin tekee suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, kuka hyötyy mistäkin.

Kaikki kirja-alan toimijat ovat samassa veneessä. Meidän pitää yhdessä olla huolissamme kirjojen myynnistä, kirjojen hinnoista ja etenkin lukemisesta yleensä. Pelisääntöjä on hiottava yhdessä, alan yhteisissä tapahtumissa pitää keskittyä siihen, miten pääsemme parempiin katteisiin, jolloin jaettavaakin olisi enemmän. Sen lisäksi, että tarvitsemme sopimuksia, pykäliä ja yhdessä sovittuja käytäntöjä, tarvitsemme hyväntahtoisuutta, toinen toistemme tukemista. Suositellaan kirjoja, ostetaan niitä, puhutaan kirjojen, kirjailijoiden ja kustantamojen puolesta eikä mietitä, saako joku jossakin kohtuuttoman paljon. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi kirja-alalla saanut jotakin puoli-ilmaiseksi tekemättä mitään, mutta olen tavannut monia, jotka haaveilevat, että olisi varaa vapaaseen viikonloppuun.

Kustantamojen käytäntöjä – koskevatpa ne sitten palkkioita, kirjailijoiden brandaamista, markkinoinnin painopisteitä jne. – on arvosteltu rajusti viime vuosina. Kustantamot eivät ole puolustautuneet, sillä kustantamojen ja kirjailijoiden välit ovat luottamuksellisia, niistä ei puhuta julkisuudessa. Katteista, pettymyksistä ja veloista ei puhuta, jotteivät vaikeudet kasvaisi vielä isommiksi. Epäkohtia on paljon, ja käytäntöjä täytyykin ravistella, mutta keskusteluissa lentelee myös heittoja, jotka vain hajottavat mutta eivät tarjoa vaihtoehtoja – eivätkä armoa niille, jotka itseään säästämättä tekevät työtä hyvien kirjojen puolesta. Tekisi mieli peräänkuuluttaa myös täsmällisyyttä. Jos puhuu rahastamisesta, välistä vetämisestä ja ahneudesta, olisi hyvä näyttää esimerkein ja mieluiten numeroin, mitä tämä tarkoittaa. Heittoihin voi väsyä, kun todellisuus on jotakin ihan muuta. Harvalla on mitään salattavaa, mutta asiat ovat luottamuksellisia ja usein kipeitä.

Olin joitakin vuosia sitten myydä perintöpianoni, jotta saisin kahden käännösromaanin kulut katetuiksi. Ongelmana ei ollut se, että käännöspalkkiot olisivat olleet liian suuria (sitähän ne eivät ole) vaan se, että olin ottanut liian suuren riskin eivätkä kirjat myyneet riittävästi. Keskustelut siitä, miten kustantamot riistävät itselleen kaiken minkä irti saavat – niin taiteilijoista kuin työntekijöistään – tuntuivat silloin vierailta ja tuntuvat nyt. Suurin osa kirjailijoista ja kustantajista tarvitsee toisiaan, luottaa toisiinsa ja haluaa tehdä oman työnsä niin, että kaikki menestyisivät. Mitä jos kuohua ja valitusta olisi vähemmän? Jäisikö lehtien sivuille enemmän tilaa kritiikeille ja kirja-alan toimijoille enemmän aikaa puhua itse kirjoista? Jos emme ole kirja-alalla armollisempia toisiamme kohtaan, miten voimme kuvitella, että lukijoilla riittää armoa maksaa kirjoista hinta, josta riittää jaettavaa kaikille osapuolille?
--

Anna-Riikka Carlson on Avaimen kustannuspäällikkö.

Lapsuus, poikaikä ja keski-ikä Pietarissa

2011-12-19T17:57:00.000+02:00

Anni Lappela kirjoittaa:

Andrei Astvatsaturov (s. 1969) ilmestyi venäläiseen, ja etenkin pietarilaiseen, nykykirjallisuuteen vuonna 2009 esikoisromaanillaan Ljudi v golom (suom. Ihmiset alastomuudessa). Hänen anekdoottikerrontansa on omalaatuinen, muttei aivan ainutlaatuinen ilmiö venäläisessä kirjallisuudessa. Kirjailijan kumpikin romaani liittyy komiikallaan venäläiseen anekdoottiperinteeseen. Kyseessä ei ole Daniil Harms -henkinen absurdismi, vaan pikemminkin Sergei Dovlatovin ja osittain Jevgeni Popovin jalanjäljissä syntynyt uusi realistinen anekdoottiperinne. Suullisesta traditiosta tämä kerrontatraditio on jo kaukana, sillä vaikka tarinat ovatkin lyhyitä, ne sisältävät runsaasti henkilöhahmoja ja dialogia. Astvatsaturovin kerronnassa kerrontarakenteessa anekdootti mahdollistaa tiiviin jännitteen lisäksi ennen kaikkea aikatasojen leikkiä. Astvatsaturovin romaanien useimmat luvut ovat itsenäisiä anekdootteja joko kerronnan nykyhetkestä (1990-luvun Pietarista), lähimenneisyydestä tai sitten kirjailijan neuvostolapsuudesta.

Astvatsaturov on sekä pitkänproosan kirjoittaja että lyhytprosaisti. Hän ikään kuin naamioi lyhytproosansa romaanimuotoon ja haluaa tasapainoilla kahden genren välimaastossa. Tällainen määritelmiä pakeneva kerronta on melko tyypillinen ilmiö venäläisessä postmodernismissa. Nykykirjallisuuden muista merkittävistä lyhytprosaisteista – Ljudmila Ulitskajasta, Olga Slavnikovasta, Natalja Kljutšarjovasta ja vaikkapa Ljudmila Petruševskajasta – Astvatsaturov poikkeaa siinä, että hänen teoksensa ovat vailla lajimääritelmää. Edellä mainitut prosaistit ovat sen sijaan kirjoittaneet sekä pitkää että lyhyttä proosaa vakiintumatta kumpaankaan lajiin. Kiinnostavaa on se, pyrkiikö Astvatsaturov seuraavilla teoksillaan määrittelemään lajiaan uudelleen.

Toisessa romaanissaan Skunskamera Andrei Astvatsaturov jatkaa esikoisteoksessa Ihmiset alastomuudessa aloittamaansa omaelämäkerran ja fiktion rajoilla tasapainottelevaa tarinaa elämästään Pietarissa. Uutukainen säilyttää esikoisesta tutun anekdoottiin nojaavan, mutta samalla sitä myös uudistavan kerrontatekniikan. Miljöökin säilyy samana, sillä jälleen kirjoitetaan nuoren polven pietarilaisproosaa osaksi pietarilaistekstien ikivanhaa kaanonia, ja jälleen harhaillaan myös Pietarin yliopiston filologisen tiedekunnan käytävillä ja irvaillaan omille nuoruusmuistoille nykyisten opiskelijoiden edesottamuksille nauramalla, sekä luodaan itseironista suhdetta omaan intellektuelli-identiteettiin ja boheemiin kirjailijaimagoon.

”Talo oli korkein koko asuinalueella, [--] Se ulotti seinänsä yhtä aikaa kahdelle kadulle ja kahdelle aukiolle. Aikuiset nimittivät sitä Pentagoniksi” kuvaa Astvatsaturov lapsuudenkotiaan Skunskamerassa. Ylpeys kotitalosta Ploštšad Mužestva -aukiolla on romaanissa tärkeä osa Astvatsaturovin suhdetta kotikaupunkiinsa. Metroasemien lisäksi nimeltä mainituiksi tulevat myös tutut kadut sekä tietenkin Neva, joka yhtä aikaa levittää kaupunkiin sekä kuolettavan kylmyyteensä että eloon herättävän, ikuisen, eteenpäin suuntautuvan liikkeensä. Pietarilaisteksteille tyypillisesti Astvatsaturovin Pietari on kaksijakoinen kaupunki. Sen rakastaminen on yhtä vaikeaa kuin sen vihaaminen. Kuten aikuisten käsityksessä korkeasta kotitalosta ilmenee, suhdetta kaupunkiin rakennetaan myös suhteessa Amerikkaan. Pentagon on negatiivisista konnotaatioistaan huolimatta vallan ja voiman symboli. Amerikasta pieni Andrei Astvatsaturov haaveilee romaanissa toistuvasti, ja näihin haaveisiin hänet johdattavat monesti makuelämykset, joista jää aikuisuuteen lukuisia makumuistoja. Amerikkalainen rommi on unelmien maku, neuvostoliittolaisten olutkioskien mehut lapsuuden. Kaupunkikuvan rakentamisessa äidin kanssa pieniin neuvostokauppoihin tehdyt retket ovat merkittävä osa. Lapsuuden kaduilla Leningradissa Andrei vaeltaa oppiakseen valitsemaan parhaan ja tuoreimman leivän sen kuoren rapeuden perusteella, aikuisuuden kaduilla vaelletaan jotta löydettäisiin baari, jossa filologillakin olisi varaa olueen. Joskus elämän kauneudesta hämmentyminen pysäyttää liikkeen: ”Aloin rapistella kengänkärjilläni kuivia lehtiä, ja halusin tehdä sitä ikuisesti. Outoa, ajattelin, olen jo 30-vuotias enkä ole rapistellut lehtiä vielä kertaakaan näin hyvin”. Esteetikko ja kirjailija lumoutuu kaupungin suurten linjojen lisäksi sen pienistä yksityiskohdista. Pietarilaistekstin luojana Astvatsaturov liittyy pitkään traditioon kaupungin kaksijakoisuuden kuvauksen lisäksi siinä, että hän kuvaa nimenomaan kaupungin ”älymystöä” ja boheemielämää, eli omaa elinpiiriään, useimpien muiden pietarilaistekstin luojien tavoin. Lisäksi hänenkin Pietariaan on mahdoton käsitellä pelkästään sen nykyhetken kautta. Pietarin kuvaajille kaupunki kantaa aina itsessään myös Leningradia, Petrogradia ja itse asiassa koko kirjavaa historiaansa. Kaupungissa on mahdoton elää vain yhdessä aikatasossa, mikä heijastuu myös aikatasoja sekoittelevaan kerrontaan.

Kaupunkikuvan lisäksi kummassakin romaanissa keskeistä on kirjailijan jatkuva ironinen itsereflektio: ”Filologeilla, etenkin sellaisilla kuin minä, [--] silmälasipäisillä, ei tavallisesti ole riittävästi rahaa. Tai terveyttä. Tai vapaa-aikaa. Tai yhtä tai toista kolmatta yhtä aikaa. Ja siksi elämä, taianomainen, kirjava, kulkee ohitsemme”. Kliseisen köyhänä kaduilla kuljeksiva boheemi tiedostaa oman koomisuuteen vivahtavan stereotyyppisyytensä. Esikoisteoksessa kirjailija käy kustantajansa kanssa väittelyä (kehnon) romaaninsa olemassaolon oikeutuksesta, toisessa romaanissa hän hyväksyy jo tyynesti epäonnistuvansa kelvollisen tekstin luomisen lisäksi myös kunnollisen kirjailijaidentiteetin saavuttamisessa: ”Minussa on eräs hyvin epämiellyttävä ominaisuus, joka estää minua tulemasta oikeaksi kirjailijaksi. Olen liian vakava”. Huumorintajun puutteesta kirjailija-Astvatsaturovia tosin on mahdoton syyttää, vaikka hän itse omaa fiktiivistä minähahmoaan siitä moittiikin. Esikoisteoksen legendaarinen kohtaus, jossa virtsanäyte yliopiston lääkärin sijasta päätyy Juri Lotmanille, tai toisen teoksen anekdootti papinpuvun kaltaisiin vaatteisiin sonnustautuneesta ystävästä, jolta tuntematon tyttö tulee pyytämään synninpäästöä siksi, että on ostanut itselleen stringit, todistavat komiikantajusta. Runsas huumori leimaa etenkin yliopistomaailman kuvausta, mikä auttaa suomaan Astvatsaturoville anteeksi useita nykykirjailijoita vaivaavan turhan itsetietoisen intohimon sijoittaa romaaninsa nimenomaan itselle tuttuun akateemiseen ympäristöön.

Astvatsaturovin proosa on äärimmäisen hauskaa ja keveää ironisessa suhteessaan sekä maailmaan että omaan minään. ”Alun alkaen en luottanut maailmaan. Totta puhuakseni se kuitenkin houkutti minua useammin kuin herätti vastenmielisyyttä”, toteaa sankari esikoisteoksessa. Tämä epäluottamus ajaa sekä kirjoittamiseen että maailmaan. Lisäksi se ajaa vasemmistolaisuuteen, ja Astvatsaturov lukeutuukin useiden yliopistotoveriensa tavoin nuoreen vasemmistolaiseen intellektuellijoukkoon. Vasemmistolle on esikoisteoksessa omistettu teksti siinä missä vessanseinätekstien semiotiikalle tai perustamatta jääneille ”Villiomenoiden ritareiden” kaltaisille lupaaville rokkibändeille. Astvatsaturovin romaanien lumo on niiden tiiviin muodon ja pirskahtelevan huumorin lisäksi niiden sekalaisuudessa. Pietarilaiselämän koko sirpaleinen kirjo muodostaa Astvatsaturovin velmuilevan mosaiikin.

Andrei Astvatsaturov: Skunskamera. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2011.
Andrei Astvatsaturov: Ljudi na golom. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2009.
Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa. Suom. Tuukka Sandström. Hamina: Idiootti, 2010.

Talo ajan, muistin ja historian kuvana: maailmassa oleminen rakentamisena ja tuhoamisena

2011-12-15T14:13:00.005+02:00

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Olin Yle 1:n Kirjakerhossa keskustelemassa Stefan Mosterin kanssa saksalaisesta nykykirjallisuudesta, erityisesti Jenny Erpenbeckin Kodin ikävästä ja Martin Walserin romaanista Muuan rakastava mies. Vaikka puhuimme kirjoista tunnin, paljon jäi sanomatta, joten – kuten lupasin – jatkan vielä tässä hieman siitä, mihin ajatukseni jäivät.

Luin Kodin ikävää erityisesti romaanina ajan, muistin ja historian luonteesta. Sen ”päähenkilönä” toimii järven rannalla seisova talo, joka todistaa sadan vuoden aikana, miten erilaiset historian heittelemät ihmiset – perheet, pariskunnat, yksilöt – tulevat ja asettuvat, lähtevät ja kaipaavat. Samalla talo toimii ajan ja muistin kuvana. Kuten erään henkilöhahmon näkökulmasta todetaan, menneisyys on meissä toisiaan risteävinä, rinnakkaisina aikoina, joissa voi kulkea kuin maisemassa tai kuin talon huoneesta toiseen: ”Tänään voi olla tänään mutta myös eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ja hänen naurunsa on naurua nyt, eilen ja kaksikymmentä vuotta sitten, ihan kuin hän voisi käyttää aikaa kuin taloa, jossa hän voi astua milloin yhteen, milloin toiseen huoneeseen.” (s. 63)

Kokemus menneen jatkuvasta läsnäolosta nykyhetkessä määrittää etenkin niiden kokemusmaailmaa, jotka ovat saaneet elää vanhoiksi: ”Nyt kun on vanha ja elää vain ollakseen elossa, kaikki on läsnä yhtä aikaa.” (s. 117) Toisaalta sodan jälkeen moni haluaisi unohtaa ja aloittaa alusta, mutta mennyttä ei pääse pakoon: ”Missä uusi ihminen haluaa aloittaa, hänen on kasvettava vanhasta. […] Uusi maailma syököön vanhan, vanha pitää puoliaan, uusi ja vanha asuvat vierekkäin samassa ruumiissa.” (s. 106)

Talo on perinteisesti toiminut kirjallisuudessa minän metaforana. Kodin ikävässäkin pohditaan monisyisesti, miten rakennamme elämäämme kuin taloa, mutta samalla kysytään, miten paljon siitä on lopulta meidän itsemme rakentamaa. Talon tyttären lapsuudentoverista todetaan: ”Joskus hän miettii, olisiko, jos isät eivät olisi melkein kuin salaa sopineet tekevänsä tytöstä ja hänestä leikkikaverit, olisiko hänen elämästään siinäkin tapauksessa tullut hänen elämänsä? (s. 141)

Romaanissa paitsi yhden ihmisen elämä myös laajemmin historia näyttäytyy rakentamisen ja tuhoamisen kuvaston kautta. Romaani herättää kysymyksen, missä määrin olemme ylipäätään tekemässä historiaa aktiivisina toimijoina ja missä määrin olemme historian heittelemiä olentoja, joille asiat pikemminkin tapahtuvat ja jotka joutuvat mukaan sellaiseen, mitä eivät ole halunneet tai suunnitelleet. Tämä ajatus nousee esiin romaanista nimenomaan kysymyksenä, ei väitteenä tai vastauksena. Se kiteytyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa lapset katsovat, kuinka heidän toverinsa raiskaa toisen lapsen. He ovat piilossa seinän takana tirkistelemässä. Ensin on liian aikaista puuttua asiaan, sitten liian myöhäistä. Hetki, jolloin puuttuminen, toiminta, olisi ollut mahdollista, on häviävän pieni. Se on ohi ennen kuin lapset ovat edes tajunneet sitä. Äkkiä heillä on vain häpeä ja syyllisyys.

Romaani tuntuisi esittävän, että laajemmassa mittakaavassa jotakin samantapaista on sotien taustalla. Ensin on liian aikaista toimia, sitten liian myöhäistä. Äkkiä nuoret miehet huomaavat olevansa mukana jossakin, mihin voivat vaikuttaa hyvin vähän. Heille jää pelko, kärsimys, raivo. Nuoret venäläissotilaat tahrivat ulosteillaan rikkaiden saksalaisten taloja, ja heidän nuori johtajansa ajattelee: ”Yhdet paskantavat pelosta, toiset koska eivät pääse ulos piilostaan ja kolmannet koska ovat raivoissaan, ja kaikki yhdessä tarkoittaa sotaa.” (s. 87)

Tapahtumien pyörteessä ihminen muuttuu vaivihkaa toiseksi – ja koti vieraaksi. Se, mikä on ensin kammottavaa, unheimlich, muuttuu tutuksi ja siihen sopeutuu. Eräs henkilöhahmo kokee voimakkaasti, että sodan myötä aika muuttuu toiseksi ja koti vieraaksi: hän ei enää tiedä mitään mistään, mitkään vanhat säännöt eivät päde, ja hän haluaa palata siihen, mitä oli, minkä tunsi, missä asioilla oli turvallinen järjestys. Ensin tulee primitiivireaktio: en halua olla osa tätä. Ja sitten, vähitellen, kammottavimpaankin sopeutuu, nopeammin kuin on aavistanut. Jäljelle jää vain kodin ikävä: ”häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi” (s. 103).

Romaanin otsikon kodin ikävä tuntuisikin olevan kaipuuta kotiin, jota ei ole. Se on kaipuuta lapsuuden kokemukseen siitä, että maailma on hyvä ja turvallinen, että kullakin on siinä oma paikkansa, jossa asiat ovat kohdallaan. Se on kaipuuta viattomuuden aikaan, jolloin asioilla oli tuttu järjestys ja saattoi uskoa, että ihmiset (oma itse mukaan lukien) ovat pohjimmiltaan hyviä. Sodan jälkeen saksalaiset kaipaavat takaisin tällaiseen viattomuuden aikaan, mutta paluuta ei ole. Ihmiset kaipaavat Saksaa ennen hirmutekoja, Saksaa, jota ei enää ole eikä tule.

Kylävieras pohtii, ”eikö asioiden ja ihmisten kulku, elämäksi muunnettuna, olekin periaatteessa aina sama kuin paon aikana […]. Kun on tultu perille, kutsutaanko pakoa yhä paoksi? Ja kun paetaan, päästäänkö koskaan perille?” (s. 117) Romaani maalaa näkyviin kuvan elämästä jatkuvana pakenemisena, köyhyyden, sodan, milloin minkäkin pakenemisena. Ensin pakenemme sitä pahaa, joka tulee ulkopuoleltamme, lopulta pakenemme myös itseämme. Talo edustaa kotia, paikkaa, johon kuuluisi, perilletuloa. Mutta perilläolon tunnetta ei tule, on vain pysyvä kodin ikävä.

Talon läpi kulkevia ihmisiä seuratessa syntyy vaikutelma siitä, että elämä on jatkuvaa opettelemista ja rakentamista, ja lopulta kaikki opittu, ymmärretty ja rakennettu raukeaa tyhjiin, se otetaan pois, väkivalloin tai yksinkertaisesti siksi, että aika murentaa ja tuhoaa lopulta kaiken.

Kaksitoistavuotias Doris piiloutuu kaappiin, kuten hänen äitinsä neuvoi lähtiessään. Siellä hän ”haluaisi jonkin todisteen siitä että on olemassa mutta todistetta ei ole”; hänellä on vain muistoja siitä, kuka hän oli, ”todennäköisesti oli” (s. 70). Se, kuka hän oli, otetaan lopullisesti pois, kun hänet löydetään. Kun hän astuu laudalle ammuttavaksi, koko hänen elämänsä raukeaa tyhjiin:

Kolme vuotta oli tyttö opetellut pianonsoittoa mutta nyt, kuolleen ruumiin luisuessa monttuun, ihmiset ottavat pois piano-sanan, rekillä tehdyn takavoltin, jonka tyttö hallitsi paremmin kuin yksikään toinen koulutoveri, ja kaikki uimarin tekemät liikkeetkin, ottavat pois rapujen pyydystämisen ja purjehduksessa tarvittavan lyhyen solmuopin, ottavat kaiken pois keksimättömien asioiden joukkoon, ja lopulta, aivan viimeiseksi, tytön nimen, jolla kukaan ei sitä enää koskaan kutsu: Doris. (s. 80)

Silti romaani ei ole lohduton. Kirkkailla lauseillaan se osoittaa kirjallisuuden kyvyn taistella omalla tavallaan historian tuhoisia voimia vastaan. Romaani itsekin reflektoi tätä kykyä Erpenbeckin alter egona toimivan kirjailijahahmon kautta:

Saksaan tulostaan asti koko hänen intohimonsa on kohdistunut yritykseen muuttaa kirjaimien avulla omat muistot toisten muistoiksi, kuljettaa oma elämä paperilla kuin lautalla toisiin elämiin. Kirjainten avulla on hän nostanut pinnalle monia asioita, jotka ovat vaikuttaneet hänestä varjelemisen arvoisilta, ja työntänyt takaisin menneisyyteen sellaista, mikä on tehnyt kipeää. (s. 109)

Kodin ikävä puolestaan on todiste kirjailijan kyvystä käsitellä myös sitä, mikä tekee kipeää. Samalla se osoittaa kirjallisuuden voiman sanoa sellaista, mitä muuten ei voi sanoa.

Walserin Goethe saa nyt jäädä toiseen kertaan, mutta olen Stefan Mosterin kanssa samaa mieltä siitä, että näiden romaanien tärkein yhtymäkohta on kielitietoisuus. Se ei kuitenkaan estä niitä toimimasta kiinteässä yhteydessä tähän maailmaan ja historiaan. Kumpikin kirjailija on etsinyt juuri sitä kielellistä muotoa, jolla voi ilmaista juuri tietyn historian kokemuksen. Molemmissa muoto ja sisältö ovat erottamattomasti yhtä ja määrittävät toinen toistaan.

Lopuksi toivotan kaikille lukijoillemme antoisaa joululomaa hyvien kirjojen parissa. Ja tervetuloa Café Voltaireen jakamaan lukukokemuksianne – olemme auki koko joulun!

----------------------------------------------------------------------------------

Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä (Heimsuchung). Suom. Helen Moster. Avain, 2011.

”Kirjakerho: Historian kuvat saksalaisessa nykykirjallisuudessa” on kuunneltavissa vielä 10 päivän ajan Ylen Areenassa http://areena.yle.fi/audio/1322219607649:

”Kirjakerhossa puhutaan saksalaisesta nykykirjallisuudesta, Goethen rakkaudesta ja unohdukseen kykenevästä muistista. Pietari Kylmälän vieraina ovat kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja ja kirjailija-kääntäjä Stefan Moster. Puheenaiheena ovat Jenny Erpenbeckin romaani Kodin ikävä sekä Martin Walserin romaani Muuan rakastava mies. Erpenbeckin romaanin on suomentanut Helen Moster ja Walserin romaanin Otto Lappalainen. Ohjelmassa kuullaan myös, mikä on Goethe-syndrooma.”

Kenen aika? ilmestyy maaliskuussa

2011-12-07T14:27:00.000+02:00

Kannen suunnittelu: Pinja Meretoja

Harri Haanpää Liken kustannuspäälliköksi

2011-12-07T13:12:00.002+02:00

Liken tiedote tänään:

Like Kustannus Oy laajentaa kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimintaansa. Harri Haanpää aloittaa tammikuussa Liken kustannuspäällikkönä ja kehittää kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannusohjelmaa yhdessä kustannustoimittaja Stella Vuoman ja julkaisujohtaja Päivi Paappasen kanssa.

Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyy ensi syksynä Likeltä. Oksanen toteaa: ”Liken kirjallinen profiili edustaa itselleni tärkeitä arvoja, kuten sananvapauden ja ihmisoikeuksien kunnioittamista ja yhteiskunnallista valveilla oloa - välittämistä, niin ihmisen kuin maailman tilasta. Liken joukkoihin on helppo liittyä.”

Myös Riikka Ala-Harja julkaisee seuraavan kirjansa Likeltä. ”Haluan työskennellä Harri Haanpään kanssa”, hän toteaa.

Kustannusalan suurkonferenssi kesäkuussa 2012 Kapkaupungissa

2011-12-05T16:12:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:
The International Publishers Association järjestää kansainvälisen kustannusalan konferenssinsa IPA Publishers Congress Kapkaupungissa 12. - 14.6.2012. Teemana on “Publishing for a New Era” eli uuden aikakauden kustantaminen.

"IPA Publishers Congresses aim to offer a platform for full and open discussion among publishers from all over the world on basic industry problems and challenges."

Tässä tapahtuman verkkosivut: http://www.ipa2012.co.za/

"The program for this Congress is already at an advanced stage and will consist of Plenary as well as Parallel Breakaway sessions covering topics such as Publishing & Public Policy; E-Books; New Media Strategies; International Trade Issues – Publishing Across Borders and Digital Migration in Educational Publishing, all presented by leaders in their field."

Sinne minä menen!

Mikä on IPA?

"The International Publishers Association (IPA) is an international industry federation representing all aspects of book and journal publishing. Established in 1896, IPA's mission is to promote and protect publishing and to raise awareness for publishing as a force for economic, cultural and political development. Around the world IPA actively fights against censorship and promotes copyright, literacy and freedom to publish. IPA is an industry association with a human rights mandate."

www.internationalpublishers.org

Christa Wolf on kuollut

2011-12-02T19:39:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Saksalainen kirjailija Christa Wolf kuoli eilen 82-vuotiaana.

Liisa Steinby kirjoittaa Wolfista esseessään Muistijälkiä-kirjassa muun muassa näin:

"Wolfille ei kansallissosialismi näin ollen yksinkertaisesti lakannut olemasta vuonna 1945, vaan nuo vuodet läpi eläneet joutuvat kantamaan sen synnyttämiä psyykkisiä toimintamalleja aina mukanaan tai kykenevät niitä vain vaivoin muuttamaan." s.250

Voit lukea lisää Spiegelin sivuilta: http://www.spiegel.de/kultur/literatur/0,1518,801067,00.html

Finlandia Rosa Liksomille

2011-12-01T13:51:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:
Rosa Liksomin Hytti nro 6 sai Finlandia-palkinnon. Se oli minunkin suosikkini, vaikka en lukenut ehdokkaista vielä yhtäkään. Diktaattorituomari Pekka Milonoff sanoi juhlapuheessaan näin:

"Rosa Liksomilla on ainutlaatuinen taito kehitellä eläimellisistä järkäleistä ja muusta vinksahtaneesta väestä täysin tunnistettavia ja rakastettavia ihmisiä. Satunnaisilta vaikuttavien impressioiden kautta hän osuu aina millintarkasti ytimeen. Ei minkäänlaisia arvottavia luonnehdintoja, ei tulkintoja, ei kannanottoja, vain syvästi oivaltavaa dokumentointia. Havaintoja. Liksom on hallitun liioittelun mestari. Kärjistyksistä ja nopeista käänteistä syntyvä huumori on armotonta ja absurdia. Hän piirtää parilla tarkkaan valitulla vedolla, minitarinalla, kokonaisen ihmiskohtalon."

Koko puhe löytyy täältä:
http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandiaehdokkaat2011/milonoff2011/

ENQUISTIN LUOLAT

2011-12-01T12:39:00.002+02:00

Päivi Kosonen kirjoittaa

ENQUISTIN LUOLAT

Per Olov Enquist
Kolmannen luolan salaisuus
Kuvittanut Leonard Erlbruch
Suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2011
(Alkuteos: Den tredje grottans hemlighet)

Tämä on tunnetun ruotsalaismodernistin kirja. Se tuli vastaan kirjakaupassa lasten- ja nuorten kirjallisuuden pöydällä, kun kuopukselle etsittiin ajankulua sairaslomapäiviksi. Oikein sähköistyin nähdessäni kirjailijan, Per Olov Enquistin, nimen kirjan kannessa.

Aloitin näet vähän aikaa sitten kirjoittaa häntä käsittelevää esseetä. Alkuun kirjoittaminen sujui, mutta sitten jämähdys, pysähdys. Tekstiä oli, mutta olin täysin eksyksissä sen suhteen, mitä olin sanomassa. Tässä tilanteessa Kolmannen luolan salaisuus tuntui merkiltä. Minun oli ostettava se ja luettava se heti. Sen luettuani kaikki selviäisi ja löytäisin esseeseen näkökulman.

Minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, kuinka paljon Enquistilla on Suomessa lukijoita tällä hetkellä. Luulen, että hänet on unohdettu Henkilääkäri-suosion jälkeen. Eihän edes omaelämäkertaa suomennettu. En ole kuullut kenenkään sanovan siitä mitään.

Jos nyt kuitenkin joku muistaa tämän hienon ruotsalaismodernistin, niin kannattaa ehdottomasti lukea myös Kolmannen luolan salaisuus, vaikka se onkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla. Kirjassa on kaikki Enquistin kirjallisuuden vakioelementit ja -kuvat: kartanpiirtämiset, vuoret ja luolat ja niiden varaan rakentuva maaginen lukemisen matka.

Enquistille kirjoittaminen on aina matka sisäänpäin itseen ja samalla aina myös matka ulos, johonkin ajankohtaiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tässä kirjassa nuo tarttumapisteet ovat ruotsalaismodernistin vanheneminen ja kansankodin heikkeneminen.

Luonto on aina ollut Enquistille tärkeä. Tässä kirjassa mukaan tulevat villit eläimet: sudet, karhut ja käärmeet, joiden kanssa ihmiset voivat elää rinnakkain ja saada yhteisiä kokemuksia. Välittäjinä ovat koirat ja pienet lapset – kun vain ehdimme pitää heistä huolta.

Lapsuus valkoisessa Etelä-Afrikassa

2011-11-30T19:38:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

J.M. Coetzee: Boyhood, 1997.

Boyhood, Youth ja Summertime muodostavat yhdessä omaelämäkerrallisen trilogian Scenes from Provincial Life. Kirjat on suomennettu nimillä Poikavuodet, Nuoruus ja Kesä (Otava). Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi jo vuonna 1997, toinen osa vuonna 2002 ja kolmas vasta 2009.

Viimeksi luin Coetzeelta kirjan Elizabeth Costello, ja siihen verrattuna Boyhood tuntui todella helppolukuiselta. Tämä ei tarkoita, etteikö se olisi ollut syvällinen. Boyhood on todella hieno romaani, joka tuntuu paljastavan kirjailijan täysin alastomaksi lukijoidensa edessä. Vuonna 1940 syntynyt Coetzee ei kaunistele itseään lapsena, vaan päinvastoin näyttää, miten arvottomaksi hän tunsi itsensä. Arvottomaksi, poikkeavaksi ja samalla oman erilaisuutensa ylentämäksi. Hän haluaa olla itsenäinen, mutta tuntee olevansa riippuvainen äidistään, jota kipeästi rakastaa.

Aloin välillä jo kyseenalaistaa, voiko kaikki olla totta. Voiko kirjailija paljastaa maailmalle, ettei koskaan osannut rakastaa isäänsä? Irvokkaat kuvat alkoholisoituneesta isästä tuntuvat säälimättömiltä. Voiko hän näyttää suvun ristiriidat ja laiminlyönnit verhoamatta niitä fiktion kaapuun? Puhuuko hän oikeilla nimillä väkivaltaisista opettajista? Lopulta ei ole mitään väliä, oliko Coetzeen oma lapsuus tällainen, sillä todelta se tuntuu. Kertoja pääsee aivan lähelle koulupoikaa, jonka elämää seurataan pikkulapsesta 13-vuotiaaksi asti. Lukiessa muistaa, kuinka haavoittuvaisia lapset ovat, kuinka paljon he pelkäävät arkisia asioita, ja kuinka paljon merkitsee, että tapaa jonkun, joka ymmärtää. Poika kokee, ettei koskaan voi olla oma itsensä, vaan hänen on teeskenneltävä pärjätäkseen muiden kanssa. Koulussa pärjäämisestä tulee pakkomielle.

Asun Kapkaupungissa ja siksi olin ilahtunut siitä, miten konkreettisesti kirja kuvasi Etelä-Afrikkalaista yhteiskuntaa ja luontoa. Pääosa tarinasta tapahtuu pikkukaupunki Worcesterissa 100 kilometriä Kapkaupungista, ja lopussa päädytään Kapkaupunkiin. Maalaiskaupungin nurkkakuntaisuus ja Kapkaupungin syke asettuvat vastakkain. Toinen, olennaisempi vastakkainasettelu on afrikaanereiden ja englanninkielisten välillä. Coetzee on näiden kahden kulttuurin välissä, koska hänen isänsä oli afrikaaneri ja äitinsä englanninkielinen. Hän pelkää koko ajan, että hänet halutaan sijoittaa afrikaansinkieliseen ryhmään koulussa, vaikka hän on englanninkielinen. Englanti on hänelle sivistyksen kieli ja afrikaans väkivaltaisten maajussien kieli. Näin kärjistettynä, mutta teoksen kuluessa tämä vastakkainasettelu saa monimutkaisempia sävyjä.

Väkivallan uhka leijuu kaiken aikaa pojan yllä. Opettajat piiskaavat, isommat pojat hakkaavat, valkoiset hakkaavat mustia – mutta Coetzeeta ei hakata. Hän ei ole ”normaali”, koska häntä ei lyödä. Hän pelkää väkivaltaa, ja häpeää pelkoaan. Tämä ajatus muuttuu symboliksi, kuvaksi Etelä-Afrikasta, joka vaatii kovaa pintaa: sadismia ja kivun sietoa. Coetzee ei tunne poikana kuuluvansa tähän kulttuuriin. Sen sijaan hän rakastaa isänsä kotitilaa, farmia, jossa eletään keskellä luontoa. Luontokuvat ovat kauniita ja herättävät eläviä mielikuvia. Luonnon kautta hän on yhtä kotimaansa kanssa.

Pelko ja irrallisuus tekevät pojasta sydämettömän, armottoman lapsen. Haluan heti lukea lisää ja kuulla, miten hänestä kasvoi kirjailija, joka osaa niin tiheät tunteet kuin oivaltavat ideologiset tiivistykset.

Ruotsin akatemian Nobel-palkintolautakunta vuonna 2003:
"Coetzee kuvaa lukuisin valepuvuin ulkopuolisuuden yllättävää osallisuutta. Hänen romaanejaan leimaavat nokkela kompositio, tiivis dialogi ja analyyttinen loistokkuus. Hän on omantunnonarka epäilijä ja armoton länsimaisen sivilisaation julman järjen ja kosmeettisen moraalin arvostelija."

Saammeko esitellä: Eila Rantonen

2011-11-27T21:43:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Kun kerran muistakin Café Voltaire -sarjan toimittajista on näytetty valokuva, esittelemme nyt Eila Rantosen, Imperiumin perilliset kirjan kolmannen toimittajan. Eila on yleisen kirjallisuustieteen tutkija Tampereen yliopistosta. Hänen erikoisalaansa on etnisyys ja monikulttuurisuuden kysymykset. Eila kirjoitti Imperiumin perillisiin johdantoluvun lisäksi kiinnostavan esseen Doris Lessingistä.

Puolivuotissynttärit!

2011-11-24T12:11:00.012+02:00

Täytyypä vielä lisätä, että tämä marraskuu on blogillemme juhlakuukausi monessa mielessä: 10000 kävijän raja ylitettiin, kahvilan emäntä perusti kaiken muun ahkerointinsa ohella Facebook-sivuston Café Voltaire -sarjalle, ja lisäksi blogimme on tässä kuussa täyttänyt puoli vuotta! Sen kunniaksi vielä yksi kuva blogin perustamistilaisuudesta Aurajoen rannalta:

Ja täältä tosiaan lisää kuvia näistä ja Café Voltaire -sarjan muista vaiheista:

http://fi-fi.facebook.com/pages/Caf%C3%A9-Voltaire/249676268419467

Café Voltaire on Facebookissa

2011-11-24T11:01:00.001+02:00

Blogillamme on nyt Facebook-sivut, jonne toivomme sinunkin tulevan. Lisäsimme Facebookiin paljon kuvia kirjojen julkkareista ja niiden tekemisestä ja promoamisesta. Ylimpänä olevassa kuvassa toimittajat ja esseistit esittelevät Tarinoiden paluu -kirjaa Pienessä kirjapuodissa syksyllä 2008. Edessä Päivi Kosonen ja Hanna Meretoja, takana Osmo Pekonen ja oikealla Laura Lindstedt ja Martti-Tapio Kuuskoski. Kirjasarjaan on osallistunut jo 70 esseen kirjoittajaa.

Alemmassa kuvassa Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja ja kustantaja Anna-Riikka Carlson Avaimesta ovat Turun kirjamessuilla Muistijälkiä -kirjan julkistustilaisuudessa syksyllä 2010. Facebookissa voi kommentoida vapaasti ja nostaa esiin uusia keskustelunaiheita nykykirjallisuuteen liittyen. Tervetuloa!

PAMUKIN SALAISUUDET

2011-11-23T17:50:00.002+02:00

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Orhan Pamuk
Hiljainen talo.
Suomentanut Tuula Kojo.
Keltainen kirjasto. Tammi, 2011.
(Alkuteos: Sessiz Ev, 1983.)

Hiljainen talo on Orhan Pamukin varhainen romaani 1980-luvun alusta. Aloittelin tuolloin omia kirjallisuuden opintojani enkä ollut kuullut Orhan Pamukista mitään. Mahtoiko opiskelijatoverini, Pamukin suomentaja Tuula Kojo tuntea turkkilaiskirjailijan jo silloin? Itse aloin vasta 1990-luvun lopussa ylipäätään kiinnittää huomiota Turkkiin. Oma osansa tässä oli Pamukin kansainvälisellä läpimurrolla ja erityisesti vuonna 1998 ilmestyneellä romaanilla Nimeni on punainen.

Päivämäärillä on merkitystä sikäli, että 1980-luvun alussa, jota romaani kuvaa, Turkki oli jakautunut kahtia oikeistoon ja vasemmistoon. Nationalistien ja kommunistien Turkki on siis aivan eri kuin se jota Orhan Pamuk kuvaa vaikkapa 2000-luvun alun skandaaliromaanissaan Lumi. Hiljaisen talon maailmassa uskonnolla ja islamisteilla ei vielä ollut nykyistä poliittista merkitystä.

Hiljainen talo on poliittinen sukupolvi- tai perheromaani. Se sovittaa Turkin yhteiskunnan erot ja jaot yhden perheen elämään ja antaa ymmärtää, että yhteiskunnallisella kahtiajaolla ja poliittisella väkivallalla on pohjansa perherakenteissa.

Isoäiti edustaa romaanissa vanhaa yläluokkaa perinteisine arvoineen. Juuri häneen kilpistyy romaanin nimen hiljainen maailma ikuisine puhumattomuuksineen ja salailuineen. Isoäidin salaisuus on järkyttävä ja väkivaltainen, mutta vielä kauheampaa jälkeä aiheuttaa puhumattomuuden ja salailun jatkaminen. Pamukin romaani antaa ymmärtää, että juuri perheestä ja meisyydestä syrjäytetyt, talon ulkopuolelle aikoinaan jätetyt jäsenet ovat niitä, jotka vaikeina aikoina, esimerkiksi poliittisen kriisin aikana reagoivat arvaamattomasti kokemaansa epäoikeudenmukaisuuteen. Tästä epäoikeudenmukaisuuden historiasta on järkyttävän helppo vetää yhtäläisyyksiä nykypäivään – Turkissa ja muualla maailmassa.

Isoäidin lisäksi romaanissa seurataan hänen lastenlastensa tarinalinjoja, kolmea laillista linjaa ja kahta äpärälinjaa. Lastenlasten tarinoiden kautta lukija saa panoraaman 1980-luvun Turkkiin, sen arvoihin, uskomuksiin ja ihanteisiin, esimerkiksi turkkilaisten viha-rakkaussuhteesta Eurooppaan ja länsimaiseen kulttuuriin. 1980-luvun Suomessa tällaisten, identiteettien ja erojen politiikkaan liittyvien asioiden kuvaus ei puhutellut, mutta nyt sille alkaa olla meilläkin tilaa.

Oman lisänsä romaaniin tuo Orhan Pamukin jo ilmeisen varhain viljelemä postmoderni reflektiivisyys: kertojan ja henkilöhahmojen pohdinnat minän, historian ja kertomusten jatkuvasta rakentumisesta, erilaiset listat ja sisäkkäiset tarinat. Varhaisesta romaanista on myös löytävinään monia Pamukin myöhemmin käyttämiä motiiveja. Tyylin tunnistin myös. Kirkkaan tietoisuuden kuvissa en kuitenkaan voinut olla ajattelematta sitä kuinka paljon Orhan Pamukin äänessä on minulle kyse juuri hänen suomentajansa Tuula Kojon äänestä.

Finlandia Junior Vilja-Tuulia Huotariselle

2011-11-23T13:37:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Finlandia Junior myönnettiin tänä vuonna Vilja-Tuulia Huotariselle romaanista Valoa, valoa valoa. Voittajan valitsi PMMP-yhtyeen Paula Vesala. Tässä ote hänen puheestaan palkinnon jakotilaisuudessa tänään:

"VALOA, VALOA, VALOA
Ei vain se mitä kerrotaan, vaan se miten kerrotaan.
Ei vain se mitä sanat tarkoittavat, vaan se miten ne on osattu asettaa.
Vilja-Tuulia Huotarisen kielen rytmi ja sointi on valtavan kaunis.
Lauseet eivät ole olemassa vain tarinan kertomista varten, vaan ne elävät
niin kuin runo tai laulu. Tai tässä tapauksessa nuortenkirja parhaimmillaan.
[--]
"Valoa valoa valoa" ei kumarru nuorten puoleen aikuisen maailmasta, vaan
sen ääni tulee suoraan ja elävänä kipeästä, pyörryttävästä, monimutkaisesta
nuoruudesta, siitä jossa nuorta pitäisikin oikeastaan suojella juuri aikuisilta
ja heidän sokeudeltaan. Tämän kirjan minä olisi halunnut lukea silloin kun olin neljätoista."

Lue koko puhe: http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandiajunior/ehdokkaat2011/vesala2011/

Huotarisen runoista innostuneena haluan tutustua myös hänen nuortenkirjoihinsa. Valoa, valoa valoa on hyvä kirja aloittaa! Onnittelut Café Voltairesta!

Onnimannin juhlakirja julki

2011-11-21T15:35:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Lastenkirjainstituutin (ent. Suomen nuorisokirjallisuuden instituutti SNI) julkaisema kirjallisuuslehti Onnimanni on tärkeä foorumi lastenkirjakritiikille ja lastenkirjallisuuden tutkimuksen esittelyyn. Olen itsekin kirjoittanut monta kritiikkiä Onnimanniin ja löytänyt sen sivuilta useita uusia kirjoja, jotka ilman Onnimannia olisivat menneet minulta ohi. Nyt Onnimannin artikkeleista on koottu juhlakirja Satusaappaat ja runopilli.

Tiedote vähän muokattuna kuuluu näin:

Lastenkirjainstituutti julkaisee muhkean kaksiosaisen antologian Onnimanni-lehden keskeisistä artikkeleista kolmenkymmenen vuoden ajalta. Valikoiman ensimmäinen osa, yli 300-sivuinen Satusaappaat ja runopilli ilmestyy 29.11. Sen ovat toimittaneet Onnimannin nykyinen päätoimittaja Tuula Korolainen ja Arja Kanerva. Teos on tutkijan, opiskelijan ja koululaisen lähdeteos, mutta myös muistojen ja mielikuvien virittäjä ja siten erinomainen lahjakirja.

Valikoiman 44 artikkelia on ryhmitelty kolmeen osastoon: Arvostetut ja rakastetut, Muumilaaksossa ja Narniassa, Kuvissa ja kuvien takana. Ensimmäisessä osastossa käsitellään suosikkikirjoja, toisessa satuja, lastenromaaneja ja runoja, kolmannessa kuvakirjoja ja kuvituksia. Kirjoittajat ovat lastenkirjallisuuden arvostettuja asiantuntijoita, joukossa mm. Juhani Niemi, Maria Laukka, Riitta Kuivasmäki, Leena Kirstinä, Päivi Heikkilä-Halttunen, Sisko Ylimartimo, Sirke Happonen, Virpi Talvitie jne.

Kirjassa on runsas nelivärikuvitus, myös niissä artikkeleissa, jotka Onnimannin ja sitä edeltäneen SNI:n Tiedotteen varhaisvuosina julkaistiin mustavalkoisina. Teoksen tyylikkään ulkoasun on toteuttanut visuaalinen suunnittelija Tuomas Korolainen, kansikuva on Kristiina Louhen kuvitusta Kaarina Helakisan kirjaan Sinitukkainen tyttö ja muita satuja (Otava 2005).

http://www.lastenkirjainstituutti.fi/satusaappaat/

10 000 kävijää Café Voltairessa!

2011-11-18T17:20:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Kiitos teille kaikille, jotka olette käyneet Café Voltairessa hörppimässä kahvia, juttelemassa mukavia tai pohtimassa syntyjä syviä. Hienoa, että keskustelu on pysynyt vireänä jo puoli vuotta. Avasimme virtuaalikahvilamme 12.5.11 ja tänään rikoimme 10 000 kävijän rajan. Tämä tarkoittaa noin 1500 lukijaa kuukaudessa.

Kahvilamme on suomenkielinen, mutta siitä huolimatta lukijakuntamme asuu ympäri maailmaa: Suomessa, Etelä-Afrikassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Ruotsissa, Venäjällä, Ranskassa, Britanniassa, Belgiassa ja Virossa. Sehän sopii, sillä Café Voltaire -kirjasarjan ja virtuaalikahvilan tavoitteena on viritellä avointa keskustelua kansainvälisestä nykykirjallisuudesta suomen kielellä.

Sivuillemme tullaan Kustannusyhtiö Avaimen sivuilta, Facebookista, Googlesta ja ilhaduttavan paljon myös muiden kirjablogien kautta. Kaikkien aikojen suosituin tekstimme on Päivi Kososen Siri Hustvedtiä käsittelevä kirjoitus ”Sirin kesä”, joka julkaistiin 8.7.11. Minun kirjoittamani pikkuteksti ”Minkä kirjan lukisit riippukeinussa hellepäivänä?” (7.6.11) sijoittui toiseksi ja Hanna Meretojan kirjoitus ”Viihteestä ja taiteesta” (15.7.11) on kolmanneksi suosituin kirjoituksemme tähän mennessä. Olette lukijoina kiinnostuneet hyvin monenlaisista aiheista, ja pyrimme jatkamaan yhtä monipuolisesti kuin tähänkin asti.

Otan kupin kahvia ja palan luumutorttua ja istahdan pöytään leputtamaan jalkojani. Aina ei jaksa seisoa tiskin atakana. Jospa vaikka lukisin joitakin vanhoja postauksia ja kiinnostavia kommentteja, joita olemme niihin saaneet. Mieleeni on jäänyt erityisesti vierailevat kirjoittajat, kuten Tintti Klapuri (21.6.) ja Seija Vilén (20.7.). Lähettäkää ihmeessä kommentteja ja omia blogitekstejänne minulle jatkossakin.

Keskustelu jatkukoon.
Terveisin, kahvilan emäntä

Ihan tavallisena päivänä voi menettää kaiken – tai löytää onnen

2011-11-18T16:23:00.002+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories, 2004), Schildts 2011. Suom. Kaisa Kattelus.

Ihan tavallisena päivänä voi tapahtua jotakin hirveää. Kate Atkinsonin romaanissa esitellään muutamia tällaisia tapauksia, jotka sijoittuvat ajallisesti 1970-luvulta nykypäivään. Kaksi keski-ikäistä naista haluaa tietää, miten heidän nuorin sisarensa katosi lapsena. Mies haluaa selvittää tyttärensä murhan. Nainen etsii sisarensa tytärtä, joka annettiin sijaisvanhemmille äidin murhattua isän. Kaikki tapaukset liittyvät perheen sisäisiin traumoihin, joista henkilöt eivät kykene vapautumaan.
Vähitellen päästään yksityisetsivä Jackson Brodieen, joka selvittää tapaukset jotenkin sattumanvaraisesti, arkisen todellisesti. Romaani on dekkari, mutta rikoksien ratkeaminen ei ole kovin tärkeää. Tärkeämpää on ymmärtää, miksi ne tapahtuivat ja minkälaista elämää uhrit ja syylliset elivät. Brodie on yksi tapauksista, sillä hänenkin elämäänsä varjostaa nuoruuden tragedia.

Jackson Brodie -sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt neljä osaa, joista ”Ihan tavallisena päivänä” on ensimmäinen. Brodie on entinen sotilas ja entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Hän on kotoisin Yorkshiresta, mutta asuu tässä romaanissa Cambridgessa. Työläistaustainen Brodie ei viihdy sievistelevän yläluokan parissa, vaan kaipaa muualle, unelmiensa Etelä-Ranskaan. Vapaa-aikanaan hän opiskelee ranskaa ja koettaa selviytyä avioerostaan. Hänen elämänsä tärkein ihminen on 8-vuotias tytär. Brodie on hyvin charmikas ja komea, ja naiset lankeavat hänen viehätysvoimansa edessä. Atkinson onnistuu luomaan Brodiesta kiinnostavan, kokonaisen ihmisen, vaikka hänessä on paljon dekkariklisheiden piirteitä.

Olen aikaisemin lukenut sarjan seuraavan osan One good turn, ja molemmissa lukemissani Brodie-romaaneissa minua viehättää eniten kertojan ääni: sarkastinen, mutta lempeä kertoja riisuu paljaaksi henkilönsä salaisimmat ja likaisimmat ajatukset, mutta samalla jokaisessa ihmisessä on myös mukavia, jopa herttaisia piirteitä. Juonenkäänteet yllättävät, mutta ovat silti uskottavia, ja kokonaisuutena romaani saa miettimään ihmiselämän kummallisuutta – miten sattuma tekee ihmisestä onnellisen tai onnettoman. Kaiken voi menettää nopeasti, mutta samalla tavoin elämä voi hetkessä tuoda eteen uuden onnen. Suosittelen Atkinsonin persoonallisia, omaperäisiä ja pohdittuja kirjoja lämpimästi. Humoristiset ja jännittävät romaanit sopivat lomalukemiseksi tai viikonlopun iloksi.

Vuonna 1951 Yorkissa syntynyt Atkinson asuu nykyisin Edinburghissa, Skotlannissa. Hän on opiskellut englantilaista ja amerikkalaista kirjallisuutta yliopistossa ja toiminut muun muassa opettajana. Hänen esikoisromaaninsa ”Behind the scenes at the museum” ilmestyi 1995 ja se oli myyntimenestys. BBC on tehnyt kolmesta ensimmäisestä Jackson Brodie -kirjasta kuusiosaisen TV-sarjan, joka on saatavana jo DVD:näkin. Brodieta näyttelee Jason Isaacs. Sarja sijoittuu Edinburghiin, minne kirjojenkin Brodie muuttaa toisessa osassa. Schildts aikoo suomentaa koko sarjan.

TV-ohjelman kotisivut: http://www.bbc.co.uk/programmes/b011whc9
Kirjailijan kotisivut: http://www.kateatkinson.co.uk/

Finlandia-ehdokkaat: naisten juhlaa

2011-11-10T16:29:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Vuoden 2011 Finlandia-palkinnon ehdokkaat on julkistettu:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (Teos)
Kristina Carlson: William N. päiväkirja (Otava)
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into)
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava)
Rosa Liksom: Hytti nro 6 (WSOY)
Jenni Linturi: Isänmaan tähden (Teos)

Eli kaikki ehdokkaat ovat naisia! Ja Teos sai kaksi kirjailijaansa mukaan, ja pikkuinen Intokin yhden. Aika yllättävä lista. Rosa Liksom noista kiinnostaa itseäni eniten.

Teokset esitellään täällä:
http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandiaehdokkaat2011/

Finlandia Junior -ehdokkaat julkistettiin jo aiemmin:

Hannu Hirvonen - Pia Sakki: Rakastunut krokotiili (Tammi)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa (Karisto)
Hannele Huovi - Kristiina Louhi: Jättityttö ja Pirhonen (Tammi)
Eija Lappalainen - Anne Leinonen: Routasisarukset (WSOY)
Sisko Latvus: Kaukana omalta maalta (WSOY)
Marjatta Levanto - Julia Vuori: Taivaallinen suurperhe (Otava)

Itse asiassa tämä lista houkuttelee minua jopa aikuisten listaa enemmän. Julia Vuori ja Vilja-Tuulia Huotarinen on vanhoja suosikkejani. Ja Hannele Huovin ja Kristiina Louhin yhteistyöstä syntyy yleensä hyvää jälkeä. Vain yksi mies tälläkin listalla. Joskus näinkin päin.

http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandiajunior/ehdokkaat2011/

Täällä vielä Tieto-Finlandian ehdokkaat:
http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/tietofinlandia/ehdokkaat2011/

Rikastettu kirja

2011-11-07T10:13:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Sain tänään Gummerukselta lehdistötiedotteen, joka alkaa näin: "Mika Kuljun Raatteen tie -menestyskirjaan perustuva Frozen Hell on maailman ensimmäinen rikastettu kirja toisen maailmansodan dramaattisesta alkusoitosta Suomen näkökulmasta." Mikä ihmeen rikastettu kirja? Tiedotteessa ei sen enempää esitelty tätä termiä, joten ei kun googlaamaan.

Löysin tällaisen äänikirjoihin pääasiassa keskittyvän englanninkielisen sivuston, jossa termi enriched books avataan:
http://www.gracevoice.fi/production_services.html

Täällä ilmiötä analysoidaan laajemmin englanniksi: http://www.techflash.com/seattle/2010/03/enriched_e-books_will_they_fly.html

Frozen Hell on iPad-sovellus kirjasta, joka on jo ilmestynyt painettuna kirjana. Heti, kun aloin itse käyttää sähkökirjoja, ja kun tablettitietokoneet tulivat markkinoille, aloin odottaa tietokirjaa, jossa olisi linkkejä verkkosivuille. Viitettä klikkaamalla pääsisi lukemaan lisää saman tien tablettitietokoneen ollessa yhdistettynä verkkoon. Tälle on nyt nimi: rikastettu kirja. Mutta se voi olla paljon muutakin: videota, grafiikkaa ja ääntä tai painetusta kirjasta pois jätettyjä extroja yhdistettynä perinteiseen tietokirjaan. Tietokirjan maailma on muuttunut aivan uudenlaiseksi, ja houkuttelee taatusti taas nuorempiakin lukijoita tietokirjallisuuden pariin. Mahtavaa, olen innoissani tästä.

Entä kaunokirjallisuus? Miten ihanan ihmeellisiä mahdollisuuksia monimedia tuokaan kaunokirjallisuuteen. Kun sankaritar itkee yksin rakastetun perään, saadaan juuri sopiva ääniraita soimaan samalla, kun lukija lukee eteenpäin. Tekniikka on ihanaa, kun se lähtee käyttäjän nautinnosta!

Edellä mainitsemani linkki Techflash kertoo, että jo 2010 ilmestyi David Baldaccin romaani Deliver us from evil ilmestyi rikastettuna: "The "enriched" Baldacci novel, which comes out April 20, "will include passages deleted from the final text, research photos, an audio interview and video footage of Baldacci at work". Gummeruksen kirja ei siis ole maailman ensimmäinen rikastettu kirja, mutta Suomen ensimmäinen kumminkin. Techflash huomauttaa, että rikastetut kirjat ovat eduksi tableteille kilpailussa lukulaitteiden kanssa. Lukulaitteella kun ei pääse nettiin.

Seisomme uuden ajan kynnyksellä, hyvät lukijatoverit.

PS. Voin jo kuvitella, kuinka kirjoista tulee myös mainostilaa. Voit valita, ostatko kirjan hintaan 40 euroa, kun mukana ei ole mainoksia, ja hintaan 20 euroa, kun sivulla vilkkuu koko ajan joku bannerihässäkkä. Tiedän, minkä itse valitsisin.

Palkittuja: Goncourt ja Kuvastaja

2011-11-03T16:30:00.000+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Ranskan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Goncourtin voitti tänä vuonna Alexis Jennin esikoisromaani L'art français de la guerre (Ranskalainen sotataito). Lire-lehden verkkosivuilla kirjailija tunnustaa, että pelkäsi olevansa epäonnistunut kirjailijana, koska kustantajat olivat hylänneet hänen edelliset kirjansa. Jenni on 48-vuotias lukion biologian opettaja. Romaani kertoo Ranskan siirtomaasodista muun muassa Indokiinassa ja Algeriassa.

Jennin haastattelu täällä: http://www.lexpress.fr/culture/livre/alexis-jenni-je-pensais-etre-un-ecrivain-rate-comme-tant-d-autres_1046750.html

Kotimaisella scifille annettavan Kuvastaja-palkinnon sen sijaan sai Pasi-Ilmari Jääskeläinen romaanistaan Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010). Palkinnon jakaa Suomen Tolkien-seura ry edellisen vuoden parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle.

Lukusääntöjä ja kokemushorisonttien avartumisia

2011-11-02T12:08:00.006+02:00

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Turun Kirjakahvilassa oli edellisiltana hieno kansainvälinen kirjallisuusilta. Illan tähdet olivat kanadalainen Annabel Lyon ja belgialainen Annelies Verbeke: kaksi älykästä, sympaattista naista, jotka olivat kiertäneet ympäri maailman puhumassa kirjoistaan. Heidän aisti kantavan mukanaan erilaisia kiehtovia maailmoja, joita he olivat kokeneet ja kuvitelleet. Keskustelussa oli paljon muistamisen ja kertomisen arvoista; nostan tässä esiin vain kaksi yksityiskohtaa.

Jossakin vaiheessa iltaa keskustelu lähti kiinnostavasti rönsyilemään ja päätyi suurten peruskysymysten äärelle. Mikä on kirjallisuuden merkitys nykymaailmassa? Annabelle Lyon tiivisti hienosti näkemyksensä asiasta – tavalla, johon meidän muiden oli helppo yhtyä. En muista sanatarkasti, mitä hän sanoi, mutta pääajatuksen kyllä: kirjallisuudessa on kyse kokemushorisonttimme avartumisesta – siitä, että pystymme eläytymään sellaisiin erilaisten ihmisten kokemisen tapoihin, jotka ovat lähtökohtaisesti meille vieraita. Esimerkiksi juuri suomennetussa romaanissaan hän yrittää tehdä kokemuksellisella tasolla käsitettäväksi Aristoteleen ja nuoren Aleksanteri Suuren sekä yleisemmin antiikin maailmaan kiinnittyviä kokemisen tapoja – mutta hyvin tietoisesti nykyajan näkökulmasta. Näin sellaisetkin ihmiset, jotka eivät tarttuisi Aristoteleen filosofiaan, voivat saada tuntuman hänen ajatteluunsa. Hänen ajatteluaan tuntevat puolestaan tajuavat, että filosofi oli myös oikea – elävä, kokeva, tunteva – ihminen. Lyon muistutti meitä myös siitä, että vaikka lukemalla opimme ymmärtämään maailmaa uusista näkökulmista, kyse ei ole puisevasta uuden tiedon opettelusta: kirjallisuus on samalla myös suuri nautinnon ja lohdun lähde.

Annelies Verbeke puolestaan kertoi asettavansa itselleen sääntöjä. Yksi hänen säännöistään on seuraava: lue joka vuosi kustakin eri maanosasta ja kolmelta eri vuosisadalta peräisin olevan kirja. Hän asettaa tämän lukusäännön itselleen siksi, että näkisi, miten lukuisin eri tavoin voi kirjoittaa hyvin. Eräänlainen oman kokemushorisontin laajentamisprojekti tämäkin. Maailma on laveampi ja rikkaampi niin maantieteellisesti ja kulttuurisesti kuin historiallisesti kuin mitä koskaan pystymme käsittämään. Kuten Verbeke totesi, yksi elämä on aivan liian lyhyt löytöretkeilyyn maailman kirjallisten aarteiden parissa.

Minusta Verbeken esittelemä sääntöjen asettaminen itselle on riemastuttava idea. Aloitin heti oman sääntölistani hahmottelun.

Annabel Lyon, Aleksanterin opettaja. Suom. Jaakko Kankaanpää. Avain, 2011

Annelies Verbeke, Kalanpelastaja. Suom. Mari Janatuinen. Avain, 2011.

Suosituimmat kirjallisuusblogit

2011-11-02T11:37:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Cision on listannut Suomen suosituimmat kirjallisuusblogit. Blogin sijoitukseen listauksessa vaikuttavat lukijoiden määrä ja blogiin tehtyjen viittausten todennäköisyys muualla verkossa (esimerkiksi hakukoneiden hakutuloksissa tai Twitterissä).

Top 10 -kirjallisuusblogit Suomessa lokakuussa 2011
(Lähde: Cision Plan and Connect Finland Oy)

1. Antiaikalainen
2. Kirjailijan häiriöklinikka
3. Sallan lukupäiväkirja
4. Jäljen ääni
5. Grafomania
6. Sokeripala
7. Bokbabbel
8. K-blogi – koko lailla kirjallisesti
9. Leena Lumi
10. Kirjoittajatreffit

Cicionin tiedotteessa sanotaan:
"Antiaikalainen sisältää pitäjänsä, vantaalaisen kirjailijan ja toimittajan Tommi Melenderin mietteitä kirjallisuudesta, uusista julkaisuista ja ajankohtaisesta kirjallisuuskeskustelusta. Melender on pitänyt blogiaan helmikuusta 2007 alkaen. Toiselle sijalle listattua Kirjailijan häiriöklinikka -blogia pitää kirjailija Kirsti Ellilä, jonka päiväkirjamaiset postaukset ovat sävyltään elämänmakuisia ja humoristisia. Kolmanneksi listalla sijoittui Sallan lukupäiväkirja -blogi, jonne lukemista harrastava Salla kirjaa muistiin lukemiensa kirjojen herättämiä ajatuksia."

Helsingin kirjamessut myönsi viime viikolla lisäksi Rakkaudesta kirjaan -tunnustuksen viidelle kirjablogille:

Jessica Andersin Bokbabbel
Salla Brunoun Sallan lukupäiväkirja
Penjami Lehdon Jäljen ääni
Hanna Matilaisen Morren maailma
Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa

Kirjamessujen tiedote perustelee:
"Verkko on tiedottamisen ja keskustelun välineenä tullut jäädäkseen ja se toimii erinomaisesti yhteisöllisen lukemiskokemuksen edistäjänä. Blogit ja blogistit ovat tärkeä osa verkossa käytävää keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta. He ovat itse kirjojen suurkuluttajia, ja mikä tärkeintä, he haluavat jakaa kokemuksiaan muiden kirjoista innostuneiden kanssa. He edistävät omalla toiminnallaan lukemisen harrastusta ja avaavat mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja."

Onnea hienoille bloggaajille! Otamme osan kiitoksesta Café Voltaireen, joka osaltaan kannustaa kirjalliseen keskusteluun.

Blogien merkitys on tärkeä sekä näkemysten että faktatiedon jakajana. Löysin tämänkin uutisen kirjablogista. Kiitos Järjellä ja tunteella -blogille!
http://jarjellajatunteella.blogspot.com/2011/10/rakkaudesta-kirjaan-ja-lukemiseen.html

Tulossa: Atkinsonin romaanin esittely

2011-11-02T10:17:00.001+02:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Kirjoitin Café Voltairessa toukokuussa näin:

"Iloinen uutinen skottidekkarien ystäville: Kate Atkinsonin Jackson Brodie -sarja julkaistaan suomeksi! Schildtsin tiedotteessa kerrotaan: ”Atkinson ei osaa pitää kirjojaan dekkareina, eikä hän missään tapauksessa aikonut ainakaan kirjoittaa dekkarisarjaa – mutta niin vain kävi, ja siitä fiksun kirjallisuuden ystävät ovat saaneet olla kiitollisia. Kovaksikeitetty mutta kiltti Jackson Brodie on esiintynyt jo neljässä romaanissa, ja niihin perustuvassa BBC:n tv-sarjassa Jackson Brodiena nähdään Harry Potter-filmatisoinneista tuttu Jason Isaacs. Edinburghissa kuvatun sarjan ensi-ilta on Isossa-Britanniassa tänä keväänä.”

Case Histories (2004) julkaistaan suomeksi lokakuussa 2011 nimellä Ihan tavallisena päivänä, ja sen suomentaa Kaisa Kattelus. Schildts julkaisee Atkinsonin menestysdekkarisarjan kokonaisuudessaan. Toivottavasti TV-sarjakin saadaan pian Suomeen, Atkinsonin omaperäisiä juonenkäänteitä ja aidon tuntuisia ihmisiä seuraa oikein mielellään."

Ja nyt marraskuussa sitten tartuin Atkinsoniin ja lupaan, että hyvin pian esittelen Ihan tavallisena päivänä -romaanin täällä. Olen jo itse innoissani, siksi tämä pikku teaseri ja mainospala jo etukäteen. Perhesuhteista näyttäisi olevan kyse.

Kirjan arvo

2011-10-27T12:22:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Helsingin Kirjamessut ovat taatusti Suomen kaupallisin krijallisuustapahtuma, vaikka messuilla muistetaan onneksi pääosin lähestyä kirjallisuutta sisällön kautta. Kustantaja Niklas Herlin kirjoittaa messujen kynnyksellä hienosti kolumnissaan Uudessa Suomessa siitä, kuinka kotimainen kirjallisuuskeskustelu on alkanut pyöriä ihan liikaa rahan ympärillä. Herlinin kolumnin luettuaan voi lähteä messuille ihmettelemään muun muassa virolaista nykykirjallisuutta, ja miettiä, mitä muuta arvoa kirjallisuudella on, kuin euroissa mitattava arvoa.

Herlin kirjoittaa: "Tietysti voidaan wahlroosilaisittain kysyä, tarvitseeko kirjallisuutta edes olla, jos se ei ole taloudellisesti kannattavaa. Hyvä kysymys. Mutta jos sitä ei olisi, ei olisi tämä maakaan sellainen kun se on. Enkä tiedä millainen Suomi tai "Suomi" meillä olisi ilman kirjallisuutta. Erilainen ainakin, jos sitä ylipäätään ilman kirjoja olisi."

http://niklasherlin.puheenvuoro.uusisuomi.fi/86806-onko-kirjallisuuskeskustelu-rahakeskustelua

Lastenkirjahylly: Lastenkirjakauppa avattu Helsingin ydinkeskustaan

2011-10-24T13:29:00.000+03:00

Lastenkirjahylly: Lastenkirjakauppa avattu Helsingin ydinkeskustaan: Suomen Lastenkirjakauppa. Simonkatu 9. Helsinki. Avoinna ma-pe klo 11–19 ja la klo 11–18. On hienoa että Suomesta löytyy nä...

Haudantakainen näkökulma elämään

2011-10-20T12:45:00.005+03:00

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Välillä on terveellistä yrittää miettiä, miltä tämä kaikki näyttäisi, jos sitä pääsisi katsomaan haudan takaa. Harva enää nykyisessä maallistuneessa yhteiskunnassamme uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, mutta nyt onkin kyse ajatusleikistä: miltä oma elämämme ja nykyinen maailmanmeno näyttäisivät meistä itsestämme jälkikäteen, lopun jälkeen tarkasteltuna. Klassinen kertomuksen määritelmähän esittää, että kunnon kertomuksella on alku, keskikohta ja loppu. Vasta tarinan loputtua se voidaan kertoa. Mennyt muoto onkin kertomakirjallisuuden hallitseva aikamuoto. Elämä taas tapahtuu preesensissä. Toki kerromme jatkuvasti menneisyydestämme, mutta kerronnan näkökulmaa rajoittaa se, ettei koko elämämme kokonaisuus ole näköpiirissämme.

Brasilialaisen Machado de Assisin (1839-1908) romaani Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (1881) toteuttaa mestarillisesti tämän ajatusleikin haudantakaisesta näkökulmasta. Sen kertojana toimii kuollut Brás Cubas. Muistelmat on omistettu jäähyväislahjana ”madolle, joka ensimmäisenä jyrsi ruumiini kylmää lihaa”.

Kuolemanjälkeisen näkökulman parhaita puolia on sen tarjoama mahdollisuus ainutlaatuiseen rehellisyyteen. Haudantakaisen näkökulmansa suojasta kertoja kuvaa säälimättömän tarkkanäköisesti ja vailla rangaistuksen tai julkisen häpeän pelkoa niin oman aikansa brasilialaista yhteiskuntaa kuin omia paheitaan ja heikkouksiaan. Ja näin hän selittää rehellisyytensä lukijalle:

Lukijaa ehkä ällistyttää, että näin rehellisesti levittelen ja korostan keskinkertaisuuttani; tiedettäköön että vainajan päähyve on rehellisyys. Elämässä yleinen mielipide, eturistiriidat, ahneudesta aiheutuva taistelu pakottavat ihmiset salaamaan vanhat rääsynsä, kätkemään repeämät ja paikat, pitämään omana tietonaan omantunnon paljastukset; ja parhaiten selviää, jos petettyään muita lopulta pettää itseäänkin, sillä siten säästyy häpeältä, joka on kiusallinen tunne, ja tekopyhyydeltä, joka on inhottava pahe. Mutta kuoltuamme, mikä ero! mikä huojennus! mikä vapaus! Kun voi karistaa yltään verhot, siteet, maalit, hepeneet, heittää helyt katuojaan, tunnustaa suoraan millainen oli ja millainen ei ollut! Koska, lyhyesti sanottuna, enää ei ole naapureita, ei ystäviä eikä vihollisia, ei tuttuja eikä vieraita, ei yleisöä. (Brás Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat, 56-57)

Kirjaa lukiessa on hyvä pohtia, minkälaiset muistelmat itse kukin kirjoittaisi haudan takaa. Ja samalla se saa näkemään, miten hienoa on elämäntarinoidemme aukinaisuus. Juuri siksi, että oman elämän loppu on avoin, on samalla kaikki muukin jatkuvasti auki. Elämää, jo elettyäkin, voidaan aina kertoa toisin: siinä on ainekset loputtomaan määrään erilaisia kertomuksia ja niiden uudelleentulkintoja. Kaikki riippuu siitä, minkä tapahtumien ja kokemusten välillä näkee merkityksellisiä yhteyksiä, mitä nostaa esiin ja missä valossa, mitä unohtaa ja miten, millaisia jatkoja ja lopetuksia keksii kuvitella.

Loppumainintana vielä: Machado de Assisin vuonna 1881 ilmestynyt romaani osoittaa loistavasti, miten hankalia kirjallisuuden periodisoinnit ovat. Jos olisin lukenut kirjaa ilman ennakkotietoja, olisin hyvin saattanut pitää sitä postmodernina, vaikkapa 1960-luvulla tai nykypäivänä kirjoitettuna teoksena. Siinä on epäilemättä niin romantiikan kuin realisminkin piirteitä, mutta samalla se kritisoi, parodioi ja satirisoi näitä tyylisuuntia herkeämättä. Sen fragmentaarinen muoto, leikkisä itseironia, lukijan puhuttelu ja muut metafiktiiviset (omaa fiktiivisyyttään pohtivat) piirteet tekevät siitä postmodernismin edelläkävijän. Salman Rushdie onkin sanonut:

”Jos Borges on kirjailija, joka teki García Márquezin mahdolliseksi, ei ole liioiteltua sanoa, että Machado de Assis on kirjailija, joka teki Borgesin mahdolliseksi.”

Niinpä vaikka sekä Café Voltaire -sarjassa että täällä blogissa pääosassa on nykykirjallisuus, välillä on hyvä tehdä tutkimusmatkoja menneisyyteen, jonka varaan nykyisyyskin aina rakentuu. Siten voi keksiä myös uusia tapoja tähyillä tulevaan – ja kuvitteellisista tulevaisuuksista taas nykyhetkeen.

Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Alkuteos: Memoriás Póstumas de Brás Cubas (1881). Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.

Julian Barnes voitti bingon, eikun Bookerin

2011-10-19T20:30:00.001+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Julian Barnes voitti eilen illalla Booker-palkinnon romaanillaan The Sense of an Ending. Hän oli yksi niistä kirjailijoista, jotka olisimme ehdottomasti halunneet mukaan Imperiumin perillisiin, mutta emme löytäneet esseelle kirjoittajaa.

Itse tunnen Barnesin teokset ja lentävät lauseet niin huonosti, että sain alla olevasta Guardianin tietokilpailusta tulokseksi 2/10. Vastasin väärin myös kysymykseen: How has Barnes described the Booker in the past? Oikea vastaus oli: As posh bingo.

Guardianin sivuilla on myös kaikki tämän vuoden päätuomarin puheen aiheuttamasta kohusta. Ei Bookeria ilman väittelyä, huomaan.

http://www.guardian.co.uk/books/quiz/2011/oct/19/julian-barnes-quiz-booker-prize

Ironista kartanoromantiikkaa nuorille

2011-10-18T13:32:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Maryrose Wood: The Incorrigible Children of Ashton Place 1, The Mysterious Howling

Yhdysvaltalainen Maryrose Wood on kirjoittanut jo kaksi osaa nuorisokirjasarjaansa The Incorrigible Children of Ashton Place, joka sijoittuu 1800-luvun puolivälin englantilaiseen maalaiskartanoon. Ensimmäinen osa on nimeltään The Mysterious Howling (2010) ja toinen The Hidden Gallery (2011). Niitä ei ole vielä suomennettu. Luin ensimmäisen osan ja pidin siitä paljon.

15-vuotias neiti Penelope Lumley on juuri valmistunut Swanbourne Academy for Poor Bright Females -koulusta ja matkustaa kotiopettajattareksi Ashton Place -nimiseen kartanoon Englannin maaseudulla. Hänellä on kolme oppilasta: 10 ja 7 vuotta vanhat pojat ja 4-vuotias tyttö. Mutta lapset eivät ole mitä tahansa lapsia, vaan kartanon isäntä on löytänyt heidät metsästä. He ovat susien kasvattamia ja käyttäytyvät kuin sudet. Lapset ovat täysin heitteillä ennen kuin tehokas, tiukka, mutta lempeä Penelope ottaa heidät siipiensä suojaan.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Ihan niin kuin tällaisia kirjoja olisi kirjoitettu ennenkin, jo kauan ennen. Onneksi kirja on kirjoitettu niin, että sekä henkilöiden että juonenkäänteiden kuuluukin tuntua tutuilta. Tyylilajina on ironia, mikä selitetään kirjassa perinpohjaisesti nuorimmille lukijoille. oikeastaan kirjaa voisi kutsua pastissiksi tai uudelleenkirjoitukseksi, sillä toisaalta se toistaa pitkälle Jane Eyren Kotiopettajattaren romaanin (1847) tunnetuksi tekemiä konventioita, mutta toisaalta se vinkkaa välillä nykylukijalle arvojen ja tapojen muuttuneen sitten Brontën sisarten päivien. Kertoja puhuu välillä lukijalle nykyajassa huomauttaen, että meidän aikanamme tekisimme toisin kuin tarinan aikaan.

Kartanoromantiikkaan kuuluu aina ripaus kauhua: kartanossakin on pimeitä salaisuuksia. Lapset ovat kuulevinaan ääntä suljettujen seinien takaa. Kuka sinne on vangittu? Hullu nainen ullakolla? Lisäksi herää kysymys, onko joku Ashton Placessa ihmissusi, joka muuttuu täysikuun aikaan hurjaksi pedoksi? Tällaisen intertekstuaalisen tyylilajin tuominen nuorille lukijoille on siinä mielessä vaikeaa, että lukijoiden on tunnettava pohjatekstit nauttiakseen viittauksista. Toisaalta teini-ikäiset ovat jo hyvin kartalla suosituimmista kauhuelementeistä.

Hauskan lisän tekstiin tuo se, että Penelope vaikuttaa aika tiukkapipoiselta ja huumorintajuttomalta mukaelmalta Jane Eyrestä. Hänen hillitylle olemukselleen ja hänen koulussa oppimilleen kasvattaville mietelauseille voi naureskella, vaikka samalla Penelope on oikein mukava tyttö. Huojentaa kuitenkin tietää, että nykyajan tyttöjen ei tarvitse olla ihan niin kunnollisia kuin Penelopen aikana.

Kaiken kaikkiaan The Incorrigible Children -sarja huvitti ja viihdytti minua suuresti ja taidan hankkia tuon jatko-osankin. Jokohan joku suomalaiskustantamo on tarttunut sarjaan?

http://www.maryrosewood.com/

E-kirja Frankfurtin kirjamessuilla

2011-10-13T16:01:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Frankfurtin kirjamessuilla keskustellaan parhaillaan muun muassa lukulaitteista ja sähkökirjoista. Uusimmat lukulaitteet ovat siellä esillä, ja keskustelussa huomioidaan myös median vaikutus kirjallisuuden sisältöön.

“Multimedia formats are creating new forms of storytelling, the cloud is replacing the bookshelf and social reading platforms are turning reading into a collective experience. Content is no longer just raw material for the book and media industries, but rather a valuable commodity for technology providers.”

Laitevalmistajat ja kustantamot ovat pyrkineet saamaan uudet laitteet ja sovellukset valmiiksi ennen mailman suurimpia kirjamessuja, joten odotan innolla, mitä messujen jälkeen jää kuluttajan käteen.

Lue lisää kirjamessujen verkkosivulta: Spot your Business: Six Hot Spots for the media trends of tomorrow

https://en.book-fair.com/fbf/journalists/press_releases/fbf/detail.aspx?PageRequestId=979c92e8-643c-4dab-abd9-bfaa8de2d23a&c20f0587-85d5-44d3-a9a4-eb75d0c6143b=18402739-0926-477e-a8be-ddec8de15993

Upeita kirjastoja

2011-10-10T20:45:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Calgary Herald teki koosteen maailman hienoimmista kirjastoista, ja olin aivan lumoutunut niitä selatessani. Toinen toistaan upeampaa arkkitehtuuria eri vuosisadoilta, loputtomia käytäviä täynnä kirjahyllyjä lattiasta kattoon, valoa ja varjoa, lasia, metallia, puuleikkauksia. Aaaauuu! Haluan kirjastoon!

Hienoimmat kirjastot, joissa itse olen ollut: Pariisin Bibliotheque Nationale (valtava, massiivinen, rumankaunis), Helsingin yliopiston kansalliskirjasto, Turun kaupunginkirjaston pääkirjasto, Tampereen Metso, Oulun pääkirjasto. Tärkein kirjasto henkilökohtaisen elämäni kannalta on kuitenkin Oulun Kaukovainion sivukirjasto (pikkuriikkinen lapsuuden kirjastoni).

The 12 coolest libraries in the world
www.calgaryherald.com
Katso edellinen postaus, siinä on linkki sivulle.

The 12 coolest libraries in the world

2011-10-10T20:44:00.000+03:00

The 12 coolest libraries in the world

Tranströmerille Nobelin kirjallisuuspalkinto

2011-10-06T14:40:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer saa tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hienoa, että runoilija palkittiin, eikä ruotsalaisten pidä varoa ruotsalaisen palkitsemista. Palkitsemisperuste oli lyhyt ja ytimekäs (ks. alla) eli kirjailija antaa meille uudelaisen näkökulman tai tarttumapinnan todellisuuteen.

Tässä Tranströmerin runo vuodelta 1983, jonka läysin sivulta http://enn.kokk.se/?p=343

Minnena ser mig

En junimorgon då det är för tidigt
att vakna men för sent att somna om.

Jag måste ut i grönskan som är fullsatt
av minnen, och de följer mig med blicken.

De syns inte, de smälter helt ihop
med bakgrunden, perfekta kameleonter.

De är så nära att jag hör dem andas
fast fågelsången är bedövande.

www.nobelprize.org:
The Nobel Prize in Literature 2011
Tomas Tranströmer
The Nobel Prize in Literature for 2011 is awarded to the Swedish poet Tomas Tranströmer “because, through his condensed, transluscent images, he gives us fresh access to reality”.

Vallat ja väet eli Virvatulen vartijat

2011-09-30T12:56:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Tänä vuonna LukuVarkaus-palkinnon voitti Reeta Aarnion Virvatulen vartijat (Otava 2010). Kesäkuussa julkistetun palkinnon raati koostui kuudesta alakouluikäisestä (3.–6.-luokka) Varkaudessa asuvasta lapsesta. Aikuisista koostuva esiraati valitsi 90 lastenkirjasta 7 parasta kirjaa lapsiraadin ruodittavaksi. Tiedotteessa kerrotaan lasten valinnan perusteluista: ”Raatilaiset pitivät erityisesti siitä, miten kirjasta löytyy monipuolisesti kaikki: huumoria, jännitystä, rakkautta, huimaa seikkailua. Yksi raatilaisista totesi seuraavaa: ”Hyvää fantasiaa. En oikein keksi arvioimista, sillä kirja täytti kaikki odotukset”. Toinen totesi kirjan olevan vertaansa vailla, mutta kolmas totesi, että kirja on ”ihan hyvä”.” 3500 euron palkinnon myöntävät Varkauden kaupunki ja Stora Enso.

Seuraan kiinnostuneena LukuVarkaus-palkittuja kirjoja, koska ne ovat herättäneet kiinnostusta nimenomaan lapsissa. Viime vuoden voittaja oli Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009), joka kertoi suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuen pojasta, joka löytää noidan karhuturkin ja muuttuu karhuksi. Pidin siitä paljon ja kirjoitin kritiikinkin lastenkirjallisuuslehti Onnimanniin. Myös Virvatulen vartijat ponnistaa suomalaisesta kansan mystiikasta, magiasta ja taikataidoista.

Reeta Aarnio on vuonna 1971 syntynyt nuorisokirjailija ja äidinkielenopettaja. Hänen aiemmat teoksensa Maan kätkemät (2008) ja Veden vanki (2009) kuuluvat samaan fantasiaromaanisarjaan kuin Virvatulen vartijat. Joka kirjassa on hallitseva elementti: maa, vesi ja tuli. Sarjassa seikkailevat noin 12-vuotiaat kaverukset Siri, Eetu ja päähenkilöksi nouseva Liina. He käyvät tyypillisessä suomalaisessa pikkukaupungissa, Kuunangassa, tavallisen koulun ohella myös taikakoulua. Lapset hengaavat kirjaston portailla, ja taikavoimia omaavat lapset näkevät kirjaston seinässä oven taikatunneille. Kuulostaa aika paljon Harry Potterilta! Aluksi olinkin huolissani, että onko tämä nyt suomennettua Potteria, mutta onneksi kirja on paljon muutakin. Taikatunneilla vietetään lopulta aika vähän aikaa, koska kirja sijoittuu kesälomille. Itse asiassa lasten arkisen elämän kuvaus ihan tavallisissa perheissään on romaanissa yhtä tärkeää kuin taikamaailma. Juuri tavanomaisen ja taianomaisen yhdistyminen tekee kirjasta sekä jännittävän, viihdyttävän että jopa opettavan.

Aarnio tutustuttaa lapset kirjasarjassaan suomalaiseen kansanperinteeseen, johon kuuluvat muun muassa näkki, tontut ja maahiset. Virvatulen vartijoissa keskitytään tuleen ja sen hallitsemiseen. Liina näkee toistuvasti unta tulipalosta ja opettelee sen vuoksi kirjaston salaiselta hyllyltä löytämästään taikakirjasta tuleltasuojautumisloitsun, josta onkin kirjan kuluessa paljon hyötyä. Liina näkee metsässä juhannusyönä virvatulen ja tietää, että virvatulella kratti puhdistaa aarrettaan, jonka para on sille kerännyt. Loitsujen ja huvittavan tonttuystävänsä avulla lapset alkavat tavoitella kratin aarretta. Hyvin kalevalaisesti krattiakaan ei voiteta miekoin vaan vastaamalla oikein kolmeen arvoitukseen. Tiedon, lukemisen, oppimisen ja seikkailun yhdistämisessä Virvatulen vartijat onnistuu mainiosti.

Jännitystä tarinaan tuo myös jalokivikaupan ryöstö ja autiotalon tulipalo. Leijuttamistaidon ja näkymättömyysloitsun avulla lapset pääsevät voitolle paetessaan sekä taikaolentoja että jalokivivarkaita. Sekä luonnossa että lapsissa on paljon valtaa ja väkeä eli taikavoimaa. Virvatulen vartijat saa toivottavasti lukijat innostumaan kansanperinteestä ja luonnosta, jossa kirjan luettuaan voi nähdä peikkoja, tonttuja ja vaikka mitä vilistäjiä.

Perhepiirissäkin tapahtuu. Liinan äiti on raskaana ja tyttö ihmettelee äidin outoja oireita. Eetun serkku Jani sen sijaan tulee kesäksi Eetulle asumaan, koska hänen vanhempansa ovat eroamassa. Tällaisia perhe-elämään liittyviä suuria muutoksia kuvataan kirjassa hienosti. Nuorten kokemia tunteita ja ajatuksia Aarnio onnistuu kuvaamaan hyvin uskottavasti ja koskettavastikin. Liinan vanhemmat käyvät hänen kanssaan pieniä moraalisia keskusteluja: Mitä pitää tehdä, jos löytää lompakon? Minkälaisia asioita voi pitää salassa aikuisilta ja mitä ei? Lapset (sekä lukijat että henkilöt) ovat vuorotellen turvassa kotona vanhempiensa luona ja välillä uhkarohkeissa seikkailuissa metsässä tai autiotalossa. Neiti Etsivästä ja Viisikosta tutut miljööt on tuotu nyky-Suomeen hyvin luontevasti ja hauskasti. Virvatulen vartijat on oikeasti jännittävä, vaikka siinä ei ole väkivaltaa eikä jatkuvia taisteluja. Kansanperinne ei enää olekaan pirtanauhoja vaan hyytävän kylmää valoa hohkaavaa virvatulta ja voimia, joiden hallitsemista on opeteltava sinnikkäästi.

http://www.otava.fi/kirjat/lasten_ja_nuorten/2010/fi_FI/virvatulen_vartijat/

Lasten LukuVarkaus 2011 -ehdokkaina olivat seuraavat kirjat:
Reeta Aarnio: Virvatulen vartijat (Otava)
Johanna Arola: Henkka Henkari, pikku supersankari (LK-Julkaisut Oy)
Kirsti Ellilä: Reetta ja linnan vangit (Karisto)
Niina Hakalahti: Tuukka-Omar (Tammi)
Siri Kolu: Me Rosvolat (Otava)
Tuija Lehtinen: Vauhdin hurmaa, Vintiöt! (Otava)
Sari Peltoniemi: Kissataksi (Tammi)

Turun kirjamessut starttaavat

2011-09-29T19:45:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa.

Huomenna alkavat Turun kirjamessut, ja tuntuu oudolta, että en ole mukana! Aina opiskeluajoista alkaen olen osallistunut messuille. Tänä vuonna teemana on Pohjoismaat ja Japani ja suku ja kotiseutu. Osallistukaa ihmeessä ja kertokaa, mitä näitte ja koitte!

Kiinnostava makupala: Messujen tämän vuoden uutuus on runohuone, missä kuullaan käytännössä koko messujen ajan runoja. Runohuoneessa esiintyy noin viitisenkymmentä runoilijaa. Lisäksi kuunnellaan klassikoita äänitteinä ja elokuvina.

Kännykkäkirjallisuutta slumminuorille

2011-09-26T13:19:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Osallistuin viikonloppuna Open Book Literary Festivaliin täällä Kapkaupungissa ja kuuntelin kiinnostuneena keskustelua nuorisokirjallisuudesta. Miten saadaan lukemaan sellaiset nuoret, jotka asuvat slummissa, ja joiden kotona ei ole kirjallista kulttuuria? Vastaus liittyi sekä muotoon että sisältöön: kännykkänovelleja slummin arjesta. Niistä nuoret kuulemma oikeasti pitävät ja niitä lukevat sellaisetkin, joille lukeminen ei maistu. Slumminuorillakin on kännykät, vaikka ei paljon muuta olisikaan.

Steve Vosloo perusti Yoza-nimisen mobiilitekstien jakokanavan nettiin ja Ros Haden perusti kustantamon Cover2Cover, joka julkaisee townshipien eli slummien arjesta kertovia pokkariromaaneja nuorille.

Steve Vosloo kertoi, että heillä on tällä hetkellä tallissaan kahdeksan tunnettua, eteläafrikkalaista nuorisokirjailijaa, jotka kirjoittavat novelleja Yozan sivuille. Sieltä novellin voi ladata kännykkäsovelluksena ja lukea kännykän näytöltä. Slumminuorten kännykät ovat halvemmasta päästä, joten lukeminen tuntuu kauhean työläältä pikku näytöltä, mutta nuoria tämä ei tunnu haittaavan. Cell phone stories -projekti on ollut menestys: 38 tarinaa on ladattu yhteensä 300 000 kertaa parissa vuodessa. Mobiililukeminen on merkittävä ilmiö Japanissa, mutta näköjään myös afrikkalaisten nuorten keskuudessa, joille kirja ei ole yhtä tuttu media kuin kännykkä.

Kysyin, vaikuttaako kännykkä tekstiin tekemällä esimerkiksi virkkeistä lyhyitä ja kielestä köyhää. Vosloo vakuutti, ettei näin ole, mutta totesi kuitenkin, että kirjallisuudenlajina mobiilinovelli on hyvin kompakti. Se muistuttaa kuulemma elokuvakäsikirjoitusta ja on pituudeltaan noin 30 liuskaa, 12 000 sanaa. Henkilöitä on enintään neljä. Nuoret voivat kommentoida novelleja luettuaan ne, ja kritiikki on kuulemma murhaavaa ja hyvin suorasukaista. Kirjailijat kuitenkin ottavat mielellään vastaa suoraa palautetta. Nuoret kuitenkin tulevat takaisin ja lukevat lisää, joten kommentteja lukiessa pitää muistaa, että teinit eivät helposti kehu mitään. Kommentteja on saatu 40 000. Yoza on tehnyt yhteistyötä Langasta ja Khayelitsasta tulevien slumminuorten kanssa kehittääkseen konseptiaan, ja palaute on ollut todella monipuolista ja kehittävää. Novellien aiheet vaihtelevat suuresti, ja mukana on jopa 5 Shakespearen näytelmää, joita nuoret lukevat koulussa. Nuoret toivoivat rankkojenkin aiheiden käsittelyä, kuten HIV, teiniraskaudet, seksuaalinen hyväksikäyttö, huumeet ja työttömyys.

Kohderyhmä oli alun perin 14 - 19-vuotiaat mutta Vosloo kertoi, että kyselyjen mukaan lukijat olivat usein vanhempia, alle 25-vuotiaita nuoria aikuisia, pääosin kaupungista ja pääosin tyttöjä ja naisia. Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä, mutta vaikka muitakin kielivaihtoehtoja on annettu, englanti on suosituin kielivalinta. Monelle englanti on juuri kirjoittamisen ja lukemisen kieli, ja oma äidinkieli on puhuttu kieli.

Ros Haden kirjoittaa ja kustantaa painettuja nuorisoromaaneja slummien arjesta. Opettajana hän tekee läheistä yhteistyötä slumminuorten kanssa koulussa ja saa heiltä apua nuorisokieleen ja tekstarikieleen. Tähän mennessä Cover2Cover on julkaissut kolme romaania Harmony High -sarjassa, joka kertoo samannimisestä lukiosta. High Schooliin mennään täällä kyllä jo 14-vuotiaana. Romaanien nuoret kokevat voimakkaita tunteita ja ihmissuhdesotkuja. Heidän perheillään on vakavia ongelmia HIV:n ja työttömyyden ja alkoholismin vuoksi. Nuoret haluavat lukea tällaisia, heidän todelliseen arkeensa liittyviä kokemuksia. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa ostaa kirjoja, ja siksi koulujen kirjastot ovat tärkeitä kirjojen jakelukanavia. Cover2Cover kannustaa lahjoittamaan kirjoja kirjastoihin. Kirjasarjaan kuuluu myös opettajan opas, jossa ohjataan keskustelemaan luokassa kirjoista.

Sekä Cover2Cover että Yoza pitävät itseään porttina lukemiseen. Ensin nuori täytyy saada kiinnostumaan fiktion ideasta, kaunokirjallisuuden merkityksestä ja mielihyvästä. Kertomalla lukijalle tutuista aiheista tutulla kielellä saadaan nuori kirjallisuuden maailmaan. Sen jälkeen voidaan laajentaa lukemista laajempaan aihemaailmaan ja monimutkaisempaan kieleen. Projektit ovat tärkeitä myös nuorten omanarvontunnon kannalta: meidän elämämme on tärkeää, lukemisen ja kirjoittamisen arvoista.

Lue lisää:
http://yozaproject.com/about-the-project/
http://www.cover2cover.co.za/

Kertomuksia Tokajista

2011-09-19T11:09:00.000+03:00

Unkarilaisen kirjallisuuden kääntäjä ja Café Voltaire -sarjan tulevan Unkari-osan toinen toimittaja Juhani Huotari kirjoittaa:

Tuulen suunta on kääntynyt, mutta aurinko paistaa yhä. Rinteet janoavat jo vettä, mutta sitäkin tärkeämpää olisi saada läheisen Bodrog-joen aamu-usva nousemaan viinitarhoihin. Ilman kosteutta ei ole Botrytis cinerea jalohometta, joka on välttämätön hienojen Tokajin jälkiruokaviinien onnistumiselle. Kesä on ollut lämmin ja kasvukausi on ollut etuajassa. Varhaisemmat rypälelajikkeet, kuten Muscat lunel, ovat jo korjuukypsiä. Valitettavasti makeat ja aromaattiset rypäleet ovat myös ampiaisten mieleen, joten viinikorjuu on yhtä tuskaa ja hyönteisten aiheuttamat vahingot huomattavia. Paitsi että mokomat pistävät viininkorjaajia, ne pureskelevat rypäleisiin reikiä altistaen ne etikoitumiselle. Vaurioituneet marjat on huolellisesti poistettava tertuista ennen viinin puristamista.

Ranskalainen rouva naapurista palkittiin kesällä Unkarin parhaan jälkiruokaviinin tekemisestä. Syystäkin, sillä hänen 6 puttonyin Tokaji Aszú viininsä vuodelta 2006 on kuin tuoreita mansikoita kermavaahdossa. Loistava tasapaino, jossa sopiva hapokkuus täydentää runsasta jäännössokeria ja suorastaan öljyistä suuntuntumaa. Viini on erittäin nautittava jo nyt, mutta kehittymispotentiaalia on vielä vuosikymmeniksi eteenpäin. Ja viini on tehty tammitynnyrissä ilman lämpökontrolloituja terästankkeja tai viljeltyjä hiivakantoja! Viiniä on tehty vain n. 900 pulloa, joten se on markkinoiden kuriositeetti. Se on kuitenkin osoitus siitä, mitä huolellisuudella ja vaivannäöllä voi saada aikaan.
Keskustelu naapurin kellarissa viinilasillisen ääressä jätti hyvän maun suuhun ja antoi uutta puhtia kirjoittamiseen.

Olen erottanut Tarcalin kylässä sijaitsevan talomme yhdestä suuremmasta huoneesta yhden nurkan työpisteeksi jakamalla huonetilan kirjahyllyllä. Täällä minulla on loistava työrauha, jossa voin keskittyä vaikkapa kaunokirjallisiin käännöstöihin.
Keväällä oli päiviä, jolloin käänsin jopa 40 sivua György Spirón romaanista Kevätnäyttely. Tehtävää tosin helpotti se, että Spiró on myös näytelmäkirjailija, jonka romaaneissa on pitkiä sujuvasanaisia dialogeja, jotka vievät mukanaan ja joita on hauska kääntää. Käännöstyötä helpotti myös aiheen tuttuus, koska olen itsekin perehtynyt historiantutkijana Unkarin vuoden -56 kansannousuun ja sen jälkiselvittelyihin. Spiró on aihetta käsitellessään paljon analyyttisempi ja kokonaistilannetta hahmottavampi kuin kääntämissäni teksteissä Péter Nádas, István Örkény ja Krisztína Tóth. Örkényn kuvaus on intiimimpää ja pelkistetympää, Nádasin kuvauksesta taas heijastuu enemmän tunnetaso ja hetken tunnelma.

Parhaillaan on työn alla László Mártonin romaani Pääkadun varjot, joka on kuvaus pohjoisunkarilaisen pikkukaupungin juutalaisyhteisöstä ajalta juuri ennen holokaustia. Varsin tuttu aihe sekin. Mártonin kieli on kuitenkin haastavampaa, sillä lauseet rönsyilevät barokkimaisesti ja saavat jopa kesken virkkeen aivan uusia käänteitä. Työ sujuukin nyt huomattavasti verkkaisemmin, mutta on toki haasteellisuudessaankin erittäin nautinnollista. Paatokselliset juhlapuheet kääntyvät latteuksiksi ja jalojen arvojen nimeen vannovien henkilökohtaiset vaikuttimet osoittautuvatkin kaikessa raadollisuudessaan joksikin aivan muuksi. Yksittäiset kertomukset jatkuvat vähän kuin tyyliin ”vaan kuinkas sitten kävikään” eli sotaa seuranneen sosialismin yleisen ja yhtäläisen unohduksen ilmapiirissä ei kovinkaan paljon paremmin.

Kirjoitan käännöstyön lisäksi kummastakin kirjailijasta myös tutkielman Café Voltaire -sarjan unkarilaista nykykirjallisuutta esittelevään osaan.

Välillä voin tehdä syksyn puutarhatöitä pihassamme, jossa viikunat eivät suureksi harmikseni ole vielä ennättäneet kypsyä, saksanpähkinätkin tulevat vasta myöhemmin syksyllä. Pitäisiköhän yrittää tulla tänne vielä lokakuun lopulla viikoksi tai kahdeksi? Tunnen olevani kirjoittamisenkin puolesta täällä huomattavasti tehokkaampi kuin kotona Vantaalla. Ehkä syynä on tunne siitä, että on riittävästi tilaa ympärillä. Tavarat pysyvät jotenkin paremmin järjestyksessä eikä ajankäyttöä hallitse uutistulva, arkirutiinit tai erilaisissa kokouksissa istuminen. Kyllä oma työhuone on välttämätön!

Luetaan koiralle

2011-09-12T13:07:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Kirjastolehdestä silmiini osui juttu Luetaan koiralle -hankkeesta. Mitä ihmettä? Miksi koira haluaisi, että sille luetaan kirjoja? Mutta vähitellen minulle valkeni, että kyse on lukijan mielihyvästä. Lapset, joilla on ongelmia lukemisen oppimisessa, ovat voineet tammikuusta 2011 alkaen lukea Kaarinan pääkirjastossa koiralle kirjoja. Koirahan ei siis piittaa, jos lukija junnaa paikallaan, eikä pääse eteenpäin. Tällainen armollinen kuulija helpottaa lukijan tehtävää. Lapset lukevat ääneen ja kuulijana oli ensin pehmokoira ja nyt ihan oikea berninpaimenkoira. Aiheesta on tekeillä kaksi graduakin, psykologian alalta. Hieno idea!

Lue lisää:
http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/lehti/uutiset?modeyksi=yksi&teksti_id=20476

Otava-konserni on ostanut Suomalaisen Kirjakaupan

2011-09-08T15:58:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Kilpailuvirasto ilmoitti eilen, että se ei käsittele Otava-konsernin Suomalaisen Kirjakaupan kauppaa. Kilpailuvirasto totesi, että yrityskauppaa ei tarvitse heille ilmoittaa, sillä saatujen tietojen perusteella yrityskaupan osapuolten eli Otava Oy:n ja Suomalainen Kirjakauppa Oy:n yhteenlaskettu liikevaihto ei ylitä 350 miljoonaa euroa. Näin ollen kilpailunrajoituslain mukaiset liikevaihtorajat eivät ylity ja asian käsittely voidaan päättää ilman toimenpiteitä.

Otava-konserni kertoi 25.8. ostaneensa Suomalainen Kirjakauppa Oy:n Sanoma-konsernilta. Kauppa sisältää Suomalaisen Kirjakaupan ja Rautakirjan osuudet Kirjavälityksen osakkeista.

Otavan tiedotteessa kauppaa perusteltiin näin: "Hankkimalla Suomalaisen Kirjakaupan Otava-konserni panostaa suomalaiseen kirjallisuuteen ja turvaa kirjojen laajan valikoiman jakelutien tulevaisuuden. Suomalainen Kirjakauppa on Suomen suurin kirjakauppaketju, ja sen menestys palvelee kirjailijoita, kustantajia ja suomalaisia lukijoita." Lisäksi kaupalla on tietysti taloudellisia perusteita: "Kaupan myötä Otava Oy vahvistaa asemaansa yhtenä suurimmista media-alan toimijoista Suomessa."

Suomalainen Kirjakauppa Oy:ssä on 59 Suomalainen Kirjakauppa -myymälää, kaksi Yliopistokirjakauppaa, kolme Reader´s-pokkarimyymälää, Lukiolaisten kirjakauppa ja verkkokauppa. Suomalaisen Kirjakaupan uutena toimitusjohtajana aloittaa Timo Kopra. Suomalainen Kirjakauppa on perustettu vuonna 1912 ja juhlii siis ensi vuonna satavuotisjuhliaan.

Gummeruksen uutisia

2011-09-06T15:29:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Suomalaisissa kustantamoissa näyttää tapahtuvan jatkuvasti muutoksia johtoportaassa, tällä kertaa Gummeruksessa. Heiskanen tulee sähköisen viestinnän puolelta YLEstä. Mediatalot käyttävätkin laajasti median ammattilaisten ammattitaitoa, eikä päättäjien enää tarvitse olla kirjallisuuden asiantuntijoita kapeasti. Minusta se on hyvä, että sähkökirjan tuomaa potentiaalia pohditaan laaja-alaisesti eri kannoilta, kunhan pääasian eli sisällön laatu ei heikkene.

Tässä Gummeruksen tiedote:

Sakari Heiskanen Gummerus Kustannuksen kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäälliköksi

Gummerus Kustannus Oy:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäälliköksi on 1.9.2011 alkaen nimitetty Sakari Heiskanen. Ennen Gummerusta Heiskanen työskenteli Yleisradiossa toimittajana, ohjelmakehittäjänä ja tuottajana muun muassa YLE Viihteessä ja YLE Draamassa.

"Sakari on tarinoiden jalostamisen huippuammattilainen, jolla on vahvat näytöt luovan organisaation tärkeimmän voimavaran eli tekijöiden palvelemisesta”, toteaa kustannusjohtaja Henrikki Timgren.

"Vastuun ottaminen 140-vuotiaan Gummeruksen kotimaisesta kaunokirjallisuudesta on kunniakas haaste. Uskon, että taustani sähköisessä mediassa auttaa minua ymmärtämään muutoksia kirjankustantamisen kentällä. Tärkeintä on kuitenkin aina ja ikuisesti hyvä tarina", Sakari Heiskanen sanoo.

George Eliotin Middlemarch ja Zadie Smith

2011-08-27T17:48:00.001+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Kesälomalla aloin lukea Zadie Smithin esseekokoelmaa Changing my Mind (2009). Se on jaettu osiin: Reading, Being, Seeing, Feeling ja Remembering, ja olen päässyt vasta pisimmän, lukemista käsittelevän osan loppuun. Tämä ei johdu siitä, että Smith ei innostaisi – päinvastoin. Hänen esseensä saavat ajattelemaan koko kulttuurin kenttää, historiaa, ihmismieltä ja lukemista osana henkistä kasvua, joka jatkuu koko elämän ajan. Smith kirjoittaa vaivattomasti vetäen yhteen laajan lukeneisuutensa pohjalta syntyneitä ajatuksia, ilman itsetietoista älyllistä esiintymistä. Löysin kuitenkin sivupolun, jota lähdin kulkemaan Middlemarchiin. Smith kirjoitti niin kiinnostavasti George Eliotin vuonna 1870 kirjoittamasta 700-sivuisesta klassikkoromaanista ”Middlemarch”, että tartuin siihen saman tien. Kirja on julkaistu suomeksi samalla nimellä. Lukiessani pohdin sitäkin, mitä vaikutteita Smith on kenties saanut Eliotilta. (Nämä pohdinnat vievät nyt aika paljon tilaa, mutta onhan tässä mukana kaksi kirjaa!)

Middlemarch on Eliotin romaaniaan varten keksimä pikkukaupunki Englannissa, ja romaani on muotokuva ja analyysi tuon kaupungin yhteisöstä, sen ajattelutavoista, arvoista, yhteiskunnallisesta rakenteesta ja yksilöiden valinnan mahdollisuuksista. Romaani sijoittuu 1830-luvulle, mikä antaa kaikkitietävälle kertojalle mahdollisuuden katsoa tuota mennyttää aikaa hieman yläviistosta, jälkiviisaana. Romaanissa on lukuisia henkilöitä, mutta päähenkilöiksi nousevat ainakin kolme nuorta pariskuntaa: jaloluonteinen Dorothea Brooke ja romanttinen taiteilija-toimittaja Ladislaw, juuri kaupunkiin muuttanut lääkäri John Lydgate ja hänen vaimokseen päätyvä pikkusievä Rosamund Vincy sekä peluri Fred Vincy ja hänen kunniallinen rakastettunsa Mary Garth. Ainakin minun silmissäni tällä lukukerralla nämä pariskunnat kiinnostivat, koska luin Middlemarchia ennen muuta avioliittoromaanina.

Eliot pohtii yksilön mahdollisuuksia tehdä valintoja yhteisössä, jossa peritty raha ja suvun arvot päättävät suurelta osin hänen kohtalostaan. Tai ainakin pyrkivät päättämään. Esimerkiksi Fred Vincy odottaa perintöä, joka muuttaisi hänen elämänsä ja tekisi hänestä rikkaan. Hänen pinnallinen isänsä on köyhdyttänyt suvun perinnön elämällä ylellisesti. Sekä Fred että hänen sisarensa Rosamund ovat tottuneet rahan tuomaan turvaan ja mukavuuksiin. Mutta lopulta sisarten arvomaailma on hyvin erilainen. Fred haluaa voittaa puolelleen kunniallisen ja vähävaraisen Maryn, joten hän suostuu astumaan työtätekevään luokkaan, kun perintöä ei tulekaan. Rosamund sen sijaan nai lääkärin, mutta ei hyväksy miehensä tulotasoa, vaan tuhlaa entiseen tapaan. Hänen miehensä ei kykene vastustamaan vaimoaan, ja pariskunta ajautuu konkurssiin. Molemmat sisaret kasvavat kuitenkin ihmisinä romaanin aikana, koska he tapaavat ihmisiä, jotka ovat heitä parempia ja moraalisesti vahvempia. Eliot on hyvin optimistinen siinä, miten hyvyyden ja luottamuksen kohtaaminen katumuksen hetkellä voi nostaa ihmisen takaisin jaloilleen.

Älykäs ja hyvä Dorothea, joka oli ainakin minulle henkilöistä kiinnostavin, eroaa muista juuri suhtautumisessaan rahaan. Vaikka hänellä on runsaasti varallisuutta, hän ei ole valmis toimimaan moraalinsa vastaisesti pitääkseen rahansa. Hän haaveilee mahdollisuudesta tehdä hyvää muille, koko Middlemarchin yhteisölle ja laajemmin koko yhteiskunnalle, mutta naisena hänellä ei ole paljoa vaihtoehtoja eikä vaikutusvaltaa. Eliot kuvaa hienosti, kuinka nuoret naiset pohtivat naimakauppojaan kuin ammatinvalintaa: mitä voisin tehdä lääkärin rouvana? Upseerin rouvana? Liikemiehen rouvana? Samalla hän näyttää, kuinka naiset katkeroituvat, jos he eivät voi vaikuttaa työn laatuun ja tuloksiin, vaan joutuvat vierestä seuraamaan aviomiestensä saamattomuutta tai hidasta ajatumista tuhoon.

Dorothea haluaa tiedemiehen rouvaksi, ja haaveilee vatimattomasti voivansa edes kirjoittaa puhtaaksi miehensä korkealentoisia jatuksia. Se, että Dorothean ensimmäinen aviomies, uskonnontutkija Mr Casaubon on myös rikas, ei ole hänelle merkityksellistä. Oli todella koskettavaa lukea kuvausta Dorothean tunteista hänen pettyessään karvaasti aviomiehensä luonteeseen, hänen taitoihinsa tiedemiehenä ja erityisesti hänen torjuvaan tapaansa suhtautua vaimoonsa: ”What have I done – what am I – that he should treat me so? He never knows what is in my mind – he never cares. What is the use of anything I do? He wishes he had never married me.” Myös herra Casaubonin näkökulmasta kuvataan kipeästi, kuinka aviopari ajautuu erilleen kasvavan epäluottamuksen myötä. Casaubon kokee vaimon arvostelevan hänen työtään ja persoonaansa, vaikka hän odotti pyyteetöntä ihailua. Avioliitto näyttäytyy Dorothealle erämaana, missä hänellä ei ole mitään roolia. Miehen pikkumainen luonne ja moraalinen heikkous herättävät Dorotheassa kapinamieltä, mutta hänen roolinsa aviovaimona 1800-luvun Englannissa on alistua miehen tahtoon. Kun aviomies kuolee, nykylukija suorastaan innostuu: leskirouvalla sentään on mahdollisuus elää itsenäistä elämää ja tehdä päätöksiä. Eliotin taitavuus naisen aseman ja naisen vaikutusmahdollisuuksien kuvaajana on ihailtavaa. Dorothean vapaus on myös henkistä: hän ei välitä rahasta eikä asemasta vaan oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuudesta tehdä päätöksiä, jotka edistävät koko yhteisön hyvinvointia. Lukija hyväksyy Dorothean rakkauden taiteelliseen Ladislawiin juuri siksi, että myös Ladislaw on vapaa rahan rajoittavasta vaikutuksesta ja ahtaista moraalikäsityksistä. Ladislawin vaimona Dorothean vapautta ei siis rajoitettaisi.

Tärkeä syy romaanin viehätykselle on sen ironinen ja vahva kertoja,joka on tarinan ulkopuolinen ja kaikkitietävä. Ainakin minä ajattelin kaiken aikaa hänen olevan viisas, noin 50-vuotias naishenkilö, jollainen George Eliotkin oli kirjoittaessaan romaanin. Kertoja vaihtaa jatkuvasti näkökulmaa henkilöstä toiseen, ja pysähtyy välillä itse kommentoimaan tapahtumien kulkua tai henkilöiden luonnetta lempeän pisteliäästi: ”It was said of him, that Lydgate could do anything he liked, but he had certainly not yet liked to do anything remarkable.”

Tässä lainaus Smithin esseestä, jossa hän kuvaa hienosti Eliotin kerrontaa ja sen merkitystä romaanin sisällön kannalta:
”The result is that famous Eliot effect, the narrative equivalent of a surround sound. Here is the English novel at its limit, emplying an unprecedented diversity of ’central characters’, so different from the centrifugal narratives of Austen.The novel is a riot of subjectivity. To Mary Garth, Fred Vincy is the central character in Middlemarch. To Ladislaw, it is Dorothea. To Lydgate, it is Rosamond Vincy. To Rosamund, it is herself. And authorial attention is certainly diffuse; it seems to focus not simply on those who are most good, or most attractive or even most interesting, but on those who are ’there’.”

Tässä itse asiassa Smith muistuttaa Eliotia. Ajattelen erityisesti romaania ”Kauneudesta”, missä henkilöt edustavat tiettyä elämänkatsomusta ja asemaa hyvin samaaan tapaan kuin Eliotilla. Henkilöiden väliset keskustelut tuovat esiin kipupisteitä ja erilaisia mahdollisuuksia ratkaista ne. Smithin ajatellaan usein olevan ensisijaisesti rotua ja etnisyyttä pohtiva kirjailija, mutta nähdäkseni hän kuvaa nykyajan Britannian tai Yhdysvaltojen yhteiskunnan kokonaisuutta, missä monikulttuurisuus on olennainen osa kokonaisuutta. Hänen tapansa nähdä ihmisten valinnanvaihtoehdot aikaan ja paikkaan sidoittuina on samantapainen kuin Eliotilla. Kummankin romaaneissa vahva tahto saa noudattamaan omaa arvomaailmaa yhteisön normeista huolimatta. Smith tulkitsee, että juuri laajemman totuuden etsiminen, ei vain yhden ihmisen näkökulmasta nähty totuus, on Eliotin romaanikirjallisuudelle asettama tavoite. Romaanin moraalinen pohdinta on olennaista ihmisten keskinäisten suhteiden kannalta, ei niinkään uskonnon kannalta. Smith tiivistää: ”Eliot has replaced metaphysics with human relationships.” Näen, että kuten Eliot myös Smith on hyvin moraalinen kirjailija. Hänen henkilönsä pohtivat, mikä tie on oikea – ei vain heille itselleen vaan myös muiden ihmisten kannalta.

Smith korostaa, että romaanitaiteen on kehityttävä ajan myötä, eikä nykykirjailijan ole tarkoitus kirjoittaa pastisseja 1800-luvun romaaneista: ”Forms, styles, structures – whatever word you prefer – should change like skirt lenghts. They have to; otherwise we make a rule, a religion, of one form; we say, ’This form here, this is what reality is like,’--.” Reading-osion viimeisessä esseessä hän pohtii romaanin tulevaisuutta ja realistisen muodon yllättävän pitkään jatkunutta voittokulkua. Hän analysoi nykykirjallisuuden erilaisia tapoja reagoida realismin perintöön, joka kaiken filosofisen kritiikin jälkeenkin tuntuu olevan valtavirtaa englanninkielisessä kirjallisuudessa – mutta tietoisena konventionaalisuudestaan.

Virginia Woolf on sanonut, että Middlemarch on yksi harvoista englantilaisista romaaneista, jotka on kirjoitettu aikuisille. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että tarina ei pääty avioliittoon, vaan alkaa siitä. Myös hyvillä on heikot hetkensä ja itsekkäät auttavat joskus muita. Erehtyminen on inhimillistä, mutta siitä voi oppia. Taloudellis-yhteiskunnalliset vaikuttimet saavat ihmiset solmimaan avioliittoja, kääntymään sukulaisiaan vastaan tai ojeltamaan käden vihollisilleen. Middlemarch on todella monisyinen ja syvällinen analyysi yhteisön toiminnasta – ja samalla se on kaunis rakkausromaani, jossa rakkaus ei ole hetkellistä huumaa, vaan yhteiselo vaatii epäitsekkyyttä ja toisen näkemysten arvostusta.

PS.
Café Voltaire -kirjasarjan osassa ”Imperiumin perilliset” Johanna Matero kirjoittaa esseessään Zadie Smithistä muun muassa näin: ”Smithin henkilöhahmojen käyttämässä kielessä ei koskaan ole mitään sattumanvaraista. Henkilöhahmojen puhekieli joko paljastaa heidän monikulttuurisen identiteettinsä taustoineen tai sen fiktiivisen identiteetin, johon he haluavat samastua, jollaiseksi he siis itse haluaisivat määritellä itsensä.”

Siili, kulinaristi ja pakenevien hetkien kauneus

2011-08-25T10:21:00.005+03:00

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Vietin viimeiset lomapäiväni lukemalla Muriel Barberyn Siilin eleganssin ja Kulinaristin kuoleman. Ja tässä järjestyksessä, kuten moni muukin, vaikka kirjat ovat ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä. Siilin eleganssi oli Barberyn kansainvälinen läpimurto, joka suomennettiin ensin. Ystävieni ihastuneiden mutta myös ristiriitaisten reaktioiden pohjalta en malttanut olla tarttumatta siihen ensin, vaikka moni on sanonut, ettei tämä järjestys tee oikeutta Kulinaristille. Varmaan se on totta, enkä minäkään osannut olla lukematta jälkimmäistä edellisen valossa. Kulinaristi tuntui maukkaalta makupalalta, joka täydensi Siiliä ja toi siitä mieleen muistumia mutta jäi auttamatta yksiulotteisemmaksi.

Tiedän, että jotkut ovat kritisoineet Siiliä teennäisyydestä, mutta myönnän silti häpeilemättä, että minusta se oli nautinnollinen ja paikoin myös varsin liikuttava kirja. Se oli myös mainio kesäkirja – ahmiessani sitä riippumatossa koin hetkittäin palaavani nuoruuden kesien lukunautintojen tunnelmiin ja irtautuvani arjen ajasta (mikä on kai kesäloman tarkoitus).

Minulle piiloutumisimpulssi, johon siilimetafora viittaa, oli hyvin tunnistettava. Tämä pariisilaisesta hienostotalosta – ja siihen kiteytyvästä luokkayhteiskunnasta – kertova kirja sai minut muistamaan, miksi en koskaan kotiutunut Pariisiin, vaan koin olevani siellä ikuinen turisti. Tehdessäni väitöskirjaa Sorbonnessa koin, että minuun suhtauduttiin lähinnä hyväntahtoisen alentuvasti, sillä en ollut kulkenut sinne asianmukaista eliittikoulutietä eikä ranskani ollut virheetöntä. Koin myös vastustamatonta tarvetta piiloutua – ottaa auliisti vastaan hieman yksinkertaisen ulkomaalaisen roolin. Halusin muuttua näkymättömäksi ja nostaa piikit pystyyn suojamuuriksi uhkaavaa maailmaa vastaan kuten Barberyn kuvaamat ”siilit”, ovenvartijarouva ja angstinen Paloma-tyttö. Tunnistin Palomassa myös piirteitä kaksitoistavuotiaasta itsestäni, joka ei halunnut kasvaa osaksi aikuisten valheellista maailmaa.

Siili on kertomus kahdesta yksinäisestä ja maailmalta piiloutuvasta älyköstä, jotka rakentavat identiteettejään suhteessa kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteeseen ja päätyvät huomaamaan, että sielunsisaren voi löytää odottamattomista paikoista. Siihen verrattuna Kulinaristi on ruumiillisempi kirja. Se tavoittaa hienosti ilon, joka syntyy jonkin ruumiillisen kokemuksen, kuten makuaistimuksen, pukemisesta sanoiksi. Kirjaa olisi tuskin kirjoitettu ilman Proustin Madeleine-leivosta. Sen kaksi keskeistä, pirskahtelevalla huumorilla ryyditettyä ja keskenään jännitteiseen suhteeseen asettuvaa juonnetta ovat keittotaidon luovuus ja proustilainen unohdetun maun metsästys, johon kiteytyy tapamme vimmaisesti vaalia lapsuuden kadotettua maailmaa:

kadonnutta elämää, erilaisia makuja, hajuja, tuntemuksia, jotka asettuvat kerroksiksi esi-isien riitteihin, paikallisiin ruokiin ja sulautuvat yhteen kuvitteellisessa kollektiivisessa muistissa, joka pyrkii loihtimaan hiekasta kultaa ja ajasta ikuisuutta. Hienoa keittotaitoa sitä vastoin ei synny ilman kehitystä, kulumista ja unohtamista. Keittotaidosta on tullut taidetta nimenomaan siksi, että ainekset on alati palautettu valmistuspöydälle, missä sekoittuvat mennyt ja tuleva, täkäläinen ja vieras, raaka ja kypsennetty, ja siksi keittotaito elää kangistumatta kuolemaa pakoilevien pakkomielteisiin. (73-74.)

Molemmissa teoksissa kuvataan ihastuttavasti sitä, miten elämän kauneus piilee ohikiitävissä hetkissä. Varsinkin sellaisissa hetkissä, jotka eivät kuulu mihinkään – eivät asetu arkisen elämänkulun osaksi, syiden ja seurausten ketjuun, vaan rikkovat ajan turruttavan virran. Kulinaristissa ne ovat ylimaallisten makuaistimusten hetkiä, Siilissä toisen kohtaamisen hetkiä. Edellisiäkin Barbery kuvaa hienosti, mutta jälkimmäiset koskettivat minua syvemmin. Ne tuntuivat pukevan sanoiksi tietynlaisen peruskokemuksen hetkistä, jolloin tapahtuu jotakin, mistä olemme kenties uneksineet mutta mille emme ole uskoneet olevan sijaa tässä maailmassa. Kirja muistuttaa, miten suuri ihme on toisen ihmisen kohtaaminen, joka avaa kokonaisen uuden maailman: yhtäkkiä kaikki on mahdollista, eikä mitään ole ennalta määrätty.

Barberyn kirpeä huumori pitää huolen siitä, ettei näitä kohtaamisia ja onnen hetkiä kuvata liian sentimentaalisesti. Ihastuin myös Barberyn moniääniseen tapaan rakentaa kirjansa. Siilissä lukija pääsee tutustumaan kahden hauraan, moniulotteisen olennon salattuun sielunelämään. Kulinaristissa hän kohtaa samaan kerrostaloon mahtuvan äänten kakofonian. Kummassakaan kukaan ei saa viimeistä sanaa.

Ehdotan siis teille, jotka olette pistäytymässä virtuaalikahvilassamme tänä kirkkaana loppukesän päivänä, teehetkeä Barberyn ovenvartijarouvan seurassa:

Seremoniaksi muuttuneessa teenjuonnissa kiteytyy kyky nähdä pienten asioiden suuruus. Mistä kauneuden voi löytää? Suurista asioista, jotka on tuomittu katoamaan niin kuin kaikki muukin, vai pienistä, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan kykenevät tuomaan elämäämme ikuisuuden välkehtivän säkenen? […] Niin, maailma kulkee kohti tyhjyyttä, kadotetut sielut itkevät kauneuden perään, mitättömyys saartaa kaikkialta. Juokaamme siis kupillinen teetä. Hiljaisuus laskeutuu, tuuli suhisee ulkona, syksyn lehdet kahisevat ja lentävät, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja eletty hetki jalostuu jokaisen kulauksen myötä. (98.)

Siilin eleganssi (L’Élégance du hérisson, 2006). Suom. Anna-Maija Viitanen. Helsinki: Gummerus, 2010.

Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, 2000). Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Gummerus, 2011.

Helsingissä Taiteiden yö ja Runokuu

2011-08-24T13:14:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:
Perjantaina 26.8. on Helsingissä Taiteiden yö ja koko kaupunki pullollaan ohjelmaa. Kiinnostuin tuosta Runokuusta, joka on runofestari, joka kestää koko viikon. Sen ohjelma löytyy täältä: http://www.runokuu.fi

Tässä meonotärppi:
Taiteiden yön Runotusina
Pe 26.8., Rikhardinkadun kirjasto, Rikhardinkatu 3, 3. krs
klo 18–21, vapaa pääsy
Runojaan lukemassa
klo 18.00 Agneta Enckell,
18.15 Anni Sumari,
18.30 Ville Hytönen,
18.45 Pauliina Haasjoki,
19.00 Helena Sinervo,
19.15 Suvi Valli,
19.30 Jukka Viikilä ja Janne Nummela,
19.45 Marianna Kurtto,
20.00 Aulikki Oksanen,
20.15 Sirpa Kyyrönen,
20.30 Jouni Inkala,
20.45 Esa Mäkijärvi.
Juontajana Sakari Katajamäki.
Järjestäjät: Lukukeskus ja Rikhardinkadun kirjasto

Aika hieno lista nykyrunoilijoita! Hauskaa iltaa ja yötä kaikille!

Otavan Kirjasäätiön uudet kirjallisuuspalkinnot

2011-08-18T17:34:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:
Otavan Kirjasäätiö perustaa kolme kirjallisuuspalkintoa ja ilahduttavasti myös lastenkirjailijoille tarkoitettu Helakisa-palkinto kasvaa rahallisesti. Minkähänlaiseksi näiden palkintojen merkitys muodostuu Finladian ja muiden jo olemassaolevien rinnalla? Kiinnostavaa.

Otavan tiedote:
Otavan Kirjasäätiö perustaa kolme uutta vuosittain jaettavaa kirjallisuuspalkintoa. Palkinnoilla Otavan Kirjasäätiö haluaa tukea ja kannustaa merkittävää kotimaista kirjallista toimintaa.

Palkinnot ovat
Veijo Meri -kirjallisuuspalkinto
Otavan Kirjasäätiön tietokirjapalkinto
Otavan Kirjasäätiön oppimateriaalipalkinto

Jokainen palkinto on arvoltaan 15.000 euroa.

Uudet palkinnot tulevat kahden olemassa olevan palkinnon, Kaarina Helakisa -kirjallisuuspalkinnon ja Erkki Reenpää -suomentajapalkinnon lisäksi.

Vuonna 1999 perustetun Kaarina Helakisa -kirjallisuuspalkinnon arvo nousee 15.000 euroon. Ensimmäinen Erkki Reenpää -palkinto myönnettiin ansioituneelle suomentajalle vuonna 2004. Tähän asti joka toinen vuosi jaetusta palkinnosta tulee vuosittainen.

Palkinnot jaetaan keväällä 2012 ja siitä eteenpäin vuosittain.

Turun Kirjakahvila 30 vuotta

2011-08-15T19:45:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:

Onpa mukavaa, että Facebookin välityksellä (kiitos Ninni!) sain tänne Kapkaupunkiin asti tiedon, että Turun Kirjakahvila viettää taiteiden yönä syntymäpäiviään. 30-vuotias Kirjakahvila on vuosien aikana tuonut yhteen kirjallisuuden (ja kahvin) ystäviä, lietsonut kiinnostusta kirjoihin ja tehnyt yksinäisestä harrastuksesta tai ammatista sosiaalisen.

Itsekin olin Kirjakahvilassa aktiivinen vapaaehtoinen vuoden 1998 tienoilla. Siellä tapasin mukavia ihmisiä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Muistan hyvin sekä kirjalliset keskusteluillat, kirjanjulkaisutilaisuudet että riehakkaat bileet ja konsertit.

Kun aloitin opintoni Turun yliopistossa vuonna 1992 ehdin nähdä sen vanhan ja kuluneen ja ihanan raihnaisen Kirjakahvilan, joka veti puoleensa boheemeja kirjallisuuden ystäviä. Olimme aika kauhuissamme, kun uusi, hieno Kirjakahvila aukaisi ovensa täydellisesti remontoiduissa tiloissa 90-luvun lopussa. Mutta nekin tilat alkoivat tuntua oikein kotoisilta käytettyjen huonekalujen ja mausteisten keittojen myötä, joita kahvilassa tarjoilimme. Kirjakahvilassa vietin maisterijuhlatkin. Oi niitä aikoja!

Nyt on vaikea ymmärtää, kuinka tärkeää oli voida ostaa Kirjakahvilan kirjakaupasta englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta. Nettikirjakaupat eivät olleet 90-luvulla vielä ollenkaan niin monipuolisia ja helppokäyttöisiä kuin nykyään.

Kirjakahvilan tapaiset, pääasiassa vapaaehtoisten työntekijöiden intoon perustuvat kulttuuriyhteisöt ovat kultaakin kalliimpia! Niiden lämmin ilmapiiri, yhteinen rakkaus kirjallisuuteen, tarve keskustella kirjoista ja halu tavata toisia lukijoita ja kirjoittajia on jotakin sellaista, mitä ei rahalla saa.

LÄMPIMÄSTI ONNEA KIRJKAHVILA!

Toivottelee Päivi B.

PS. Paikallislehti Turkulainen kirjoittaa:
”Kipinä toiminnan aloittamiselle tuli alun perin Berliinin kirjakahvilakulttuurista, ja innoituksen ohella kaupungista tuotiin mukana muutakin: hankalasti saatavilla olevien kirjojen ohella kirjakahvila-aktiivit levittivät 1980-luvun Turussa berliiniläisiä industrial-musiikkikasetteja. Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, c-kasetit ovat pitkälti vaihtuneet digitaalisiin formaatteihin. Tästä huolimatta Kirjakahvila muistelee sähköistä historiaansa järjestämällä Turun Taiteiden yönä elektronisen musiikin illan, jossa musiikkiesitysten lomassa folkloristiikan maisteri, museopedagogi ja industrial-harrastaja John Björkman kertoo industrial-musiikista vastakulttuurina. Kirjakahvilan Taiteiden yön loppuhuipentumana on keskiyöllä alkava livesäestetty mykkäelokuvanäytös, jonka järjestää elokuvakerho Kinokopla.”

Zadie Smithin innoittamana George Eliotia

2011-08-08T16:23:00.000+03:00

Päivi Brink kirjoittaa:
Emäntä on taas piuhojen päässä, mutta muutto Etelä-Afrikkaan on vienyt aikaa ja energiaa, enkä ole ehtinyt kirjoittaa. Lupailin lukevani Zadie Smithin esseitä - ja luinkin. Mutta luin sen kanssa rinnakkain Välimeren risteilyllä seilatessani myös Agatha Christietä ja Smithin innoittamana aloin lukea George Eliotin Middlemarchia. Jälkimmäinen on valtava vonkale, joten olen tyytyväinen, että se löytyi lukulaitteeni kätköistä, eikä tarvitse kuljetella painavaa, 700-sivuista kirjaa käsilaukussa. Mutta aikaa sen lukeminen toki vie: olen vasta puolivälissä. Middlemarch on aivan mahtava! Smith kehui sen ironista ja yllättävän modernia kertojan ääntä, ja sitä minäkin ihailen. Kypsän, aikuisen naisen ääni, joka kommentoi henkilöitä ja tarinan käänteintä hauskasti. Mutta palaan näihin, kun saan esseekokoelman tai romaanin luettua. Sitä ennen kaikkea muuta kirjamarkkinoista, kirjastolaitoksesta ja muusta sekä täällä etelässä että siellä pohjoisessa. Kirjoitelkaa tekin ja lähettäkkää tekstejänne minulle päin. Palataan!

Siellä oli alkuvoimaa! Siellä oli ymmärrystä.

2011-07-20T18:10:00.000+03:00

Kirjailija Seija Vilén kirjoittaa:

– Kun sinulle sanotaan ”show, don’t tell”, on se kuin sanottaisiin ”feel, don’t think”. Näyttäminen ilman kerrontaa on mahdotonta, se on kommunikaatiota ilman ymmärrystä. ”Me emme ole täällä kopioidaksemme maailmaa vaan laajentaaksemme sitä.”

Muun muassa tällaisia puhuttiin Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Yllä olevan ajatuksen esitti uusiseelantilainen Eleanor Catton, jonka romaani Harjoitukset ilmestyi suomeksi viime vuonna. Kiiltomadon arvion (http://www.kiiltomato.net/eleanor-catton-harjoitukset/) mukaan romaanin kieli on ”hurjan adjektiivitaudin riivaama, kuin tekijä olisi päättänyt toden teolla mässäillä sanaluokalla, jonka liikakäytöstä joka ainoan alkeiskirjoituskurssin osanottajia ensimmäiseksi varoitetaan.”

Minä pidän sellaisesta. Pidän siitä, että vakiintuneille säännöille huitaistaan kädellä tai vaikka jalalla. Punakynällä voi hämmentää mannapuuroa, mutta Cattonin teos taitaa tosiaankin olla Rubikin kuutio.

Kirjailijakokoukseen kerääntyi puolisensataa kirjoittajaa eri maista. Minulle se oli arvokas, nautinnollinen tilaisuus laajentaa maailmaani. Kuten skottirunoilija Gerry Loose totesi: ”Kirjailijana olemisen tapoja on yhtä monta kuin tähän paikkaan kokoontuneita ihmisiä”. Se juuri on ihmeellistä. Ei se, että osaamme samat tekniset temput ja tekstin hiomiseen liittyvät fraasit – kuten nyt vaikkapa tuon hiivatin tokaisun, ”näytä, älä kerro”. Luulin muuten olevani ainoa, jota se ärsyttää. Nyt tiedän, etten ole.

Kirjoittaminen menee syvemmälle kuin pelkät kirjaimet ja niiden järjestys. Merkitysten muodot ovat aina moninaisia.

Sanat voivat tavoittaa kuulijansa myös ilman yhteistä kieltä. Lahden Sibelius-talolla pidetyssä runoillassa kirjoittajat lausuivat runojaan alkuperäiskielellä. Se oli hienoa, kaunista ja rytmillistä. Alkuvoimaista. Tunnelma ja runon merkitys tavoittivat kuulijan, vaikka sanat häntä pakenivatkin. Runot oli joka tapauksessa käännetty ohjelmalehtiseen, joten niihin pääsi tutustumaan myöhemmin myös tarkoitusten tasolla.

Aikaisempina vuosina kirjailijakokoukseen on osallistunut vain kirjoittajia. Nykyään mukana on myös kääntäjiä. Minusta tämä on hyvä asia. Suomentajat uivat kielessä kanssamme, mutta heillä on hallussaan jokin aivan erityinen kompassi, mystinen tiennäyttäjä merkitysten maailmassa. Myös paneelikeskustelujen simultaanitulkit saivat kokouksen päätteeksi raikuvat kiitosaplodit työstään.

Paneelikeskustelujen aikana pidin polvillani ”Writer’s Block” -muistiota, joka löytyi kokouskassistani. Nyt sen sivut ovat täynnä tekstiä: ideoita, lausahduksia, huutomerkein varustettuja oivalluksia. Pidin esimerkiksi Philo Ikonyan ajatuksesta: ”Kirjoittaminen on tapa puhua kehollamme pidempään kuin pystymme pitämään yllä keskustelua.”

Paneelien alustukset voi käydä lukemassa Liwren kotisivuilta (http://www.liwre.fi/site/?lan=1&page_id=475).

VIELÄ KIRJOISTA JA RAHASTA

2011-07-19T17:05:00.003+03:00

Tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen katsoi eilen toisen kerran Yle Ykköseltä Timo Harakan luotsaamaa kirjallisuusohjelmaa ”10 kirjaa rahasta”, jossa teemaksi ja näkökulmaksi on valittu puhuttelevasti raha:

Ensimmäisessä ohjelmassa, jossa keskusteltiin Balzacin hienosta ja edelleen ajankohtaisesta romaanista Ukko Goriot, minua häiritsi se, että päävierailija Sauli Niinistö, jolle Balzacin romaanin valinta sopi niin hyvin, ei saanut tarpeeksi puhetilaa. Jäin kaipaamaan ohjelmasta juuri poliitikon ja pankkimiehen tulkintaa romaanin vanhan jauho- ja makaroonikauppiaan altruismista, hänen tyttäriensä pohjattomasta ahneudesta ja häikäilemättömyydestä tai romaanin toisen päähenkilön, nuoren miehen luovimisesta 1800-luvun Pariisissa, jossa kaikki on pelkkää kilpailua ja eloonjäämistaistelua. Hämärään siis jäi, miten Sauli Niinistö olisi tulkinnut romaanin kuuluisan loppulauseen, ja mitä hän siis loppujen lopuksi romaanista ja sen merkityksestä ajatteli.

Eilisessä ohjelmassa minua alkoi puolestaan rassata toimittajan, päävieraan ja toisen vakiovieraan välinen suhde - tai pikemminkin tuon suhteen puuttuminen. Päävieras, Eläke-Tapion toimitusjohtaja Satu Huber, oli kyllä lukenut Dostojevskin Pelurit-romaani, mutta hänen puheistaan saattoi päätellä, että romaani oli luettu eikä siitä sitten sen enempää. Hän puhuikin mieluummin muusta: sijoituksista ja riskeistä. Vakiovieras Anna Kortelainen oli puolestaan lukenut romaanin. Hänen lempihahmonsa ja pelurinsa oli mummo, hieno juttu, mutta muuta hän ei oikeastaan sanonutkaan. Toimittaja Timo Harakka teki tuttuun tapaansa hyviä kysymyksiä ja interventioita, mutta vieraiden puheet kulkivat omissa sfääreissään: toinen puhui aidasta, toinen aidanseipäästä. Kirjallista keskustelua ei ohjelmassa kuultu.

Toivottavasti Ylellä jatketaan kirjallisuusohjelmia ja jalostetaan niitä edelleen myös televisioon sopivaan muotoon. Kaikkien keskustelijoiden on oltava enemmän läsnä tilanteessa ja osattava keskustella sekä kirjallisuudesta että maailmasta.